Nyt voisin heittää meidän nelivuotiaan

Tuon ikäisen kanssa voi kyllä jo yhdessä puhua käyttäytymisestä ja sen seuraksista. Ainakin mulla niin fiksu nelivuotias, että pyytää aina kiukuttelun jälkeen anteeksi ja lupaa ettei enää ikinä....(ikinä vaan on aika lyhyt aika sen ikäiselle)

keskusteluun. Vituttaa niin ankarasti että kiinni voisin käydä. Kun vain näenkin niin....Ja tulee sanottua pahasti. Just kerroin että ei susta kukaan tykkää.



Ja nyt on itellä perkeleen paha mieli. Myöskin.

voit odottaa, että lapsi osaa käyttäytyä jos et itse osaa. Kamalaa sanoa lapselle, ettei siitä voi kukaan tykätä. Sun tehtäväs on olla se fiksu osapuoli eikä käyttäytyä kuin 4v.

Et oo oikeesti tosissas! Siis sää oikeesti puhut tollasia lapsellesi

-keskenkasvuselle joka ei tosiaankaan ole mikään järjen jättiläinen tai itse rauhallisuus!



Lapsi peilaa vanhempiaan. Jos vanhemmat näyttää esimerkillään käytöstä niin sun kannattais katsoo peiliin.

Huomaat sentäs että SULLAkin on huono päivä! Siitä se lähtee! Vanhemman paikka on tukea ja jaksaa.



Itte suutun kun oon väsyny tai muuta ongelmaa menossa elämässä. Lapsi on kaikista väärin paikka tunteiden purkamiseen.



Ikävää, jos suunnitelmat meni myttyyn lapsen kiukuttelujen myötä, mutta sitä se on.



Mitä jos rauhottuisit ja lopettaisit olemasta lapsellinen. Suunnitelmat muuttuu ja joskus kaikki ei mene niinkuin on ajatellu.

Ajattele jos sun äiti käyttäytyisi niinkuin sinä nyt! KOKOA ITSESI!

Ilmeisesti kyse ei kuitenkaa ole muuta kuin huonosta kasvatuksesta, jos aikuisetkin käyttäytyvät noin.

väsynyt siihen kaikkee, ettei jaksa enää yrittää ja keskustella ja ja ja. Se on pirun helppo sanoa jos on itsellä pienemmällä uhmalla käyviä lapsia tma. Ja tempperamentit on niin äiteillä kuin lapsilla erilaiset.



Ja minä olen suustani kova. Sen tiedän. Enkä osaa olla hiljaa kun vituttaa. Edes sille lapselle. Vaikka tiedän että ei ole oikein.



ja kyllä meidän tyttö osaa käyttäytyä eli turhaa ihmettelet ja haukut huonosta kasvatuksesta. Ei se kasvatuksesta ole kiinni, että on tempperamenttinen. se on luonteesta kiinni se. Eipä saa julkisesti moisia kohtauksia.

Jos huutaminen ei auta, tee jotain muuta. Pysy itse rauhallisena ja toimi määrätietoisesti.



Lapsi tarvitsee kokemuksen siitä, että hän voi olla inhottava ja silti häntä rakastetaan. On hurjaa sanoa, ettei susta tykkää kukaan. On parempi sanoa, että tuosta käytöksestäsi ei tykkää kukaan, jos on vedettävä muukin maailma tähän riitaan.



Minusta sinun pitäisi pyytää lapseltasi anteeksi omaa käytöstäsi. Ja vaatia lasta pyytämään anteeksi omaansa, jos hän on käyttäytynyt tosi huonosti. Sitten sovitte asiat ja halaatte.



Sinun tehtäväsi äitinä on antaa lapselle malli siitä, miten käyttäydytään, kun turhaudutaan. Sinun tehtäväsi on selvittää syy-seuraussuhteita: mitä seuraa mistäkin käytöksestä. Sinun tehtäväsi on olla johdonmukainen kasvattaja.



Lapset ovat eittämättä erilaisia ja toiset ovat vaativampi kuin toiset. Uhmakas lapsi on rasittava, siitä ei pääse mihinkään. Mutta mieti sitä siltä kannalta, että ei lapsi tahallaan ole uhmakas. Se kuuluu hänen ikävaiheeseensa kokeilla rajoja. Hän on itsekin ymmällään omasta käytöksestään.



Voimia!

Katso vain peiliin ja opettele kasvattamaan.



Terv. Aito AV-mamma!

Ootko kattonu niitä super-nanny -ohjelmia? Niissä on aika saman kuuloisia tilanteita usein. Lapsi on villi ja tottelematon, johon vanhemmat vastaavat raivostumalla, josta lapsi edelleen villiintyy lisää.



Ootko ihan ajatuksen kans kokeillu esimerkiksi jäähyjä? Niin että ensin varotat ja jos ei yhdellä varotuksella usko, joutuu jäähylle minuutti per ikävuosi. Jäähyn jälkeen katsotaan lasta silmiin ja kerrotaan miksi joutui jäähylle ja lopuksi anteeksi pyyntö.



Meillä tämä toimii 3-vuotiaan uhmaikäisen kanssa, mutta täytyy itse olla todella tarkka että tekee sen oikein ja täytyy pysyä rauhallisena. Ei turhia varoituksia, vaan yhden varoituksen jälkeen tosiaan ihan oikeasti tulee se jäähy.



Jos alan itse raivoamaan siinä kun lapsi raivoaa, niin on täysi sirkus päällä, se ei ainakaan mitään auta.

Ja minä olen suustani kova. Sen tiedän. Enkä osaa olla hiljaa kun vituttaa. Edes sille lapselle. Vaikka tiedän että ei ole oikein.

Ei se kasvatuksesta ole kiinni, että on tempperamenttinen. se on luonteesta kiinni se.

että jos äidillä ja tyttärellä on tässä samanlainen vaikea (?) temperamentti, niin pitäisikö äidin ottaa tärkeäksi tehtäväkseen opettaa (esimerkin kautta) tyttärelleen, miten sen temperamentin kanssa pärjätään. Jospa tytär sitten viimeistään aikuisena ehkä osaisi vähän äitiään paremmin olla hiljaa kun vituttaa, edes lasten lähellä :). (Kaikella rakkaudella tämä, huomaan että podet huonoa omaatuntoa!)

Toisin sanoen helposti kuumuva tyttäresi painelee sinussa juuri niitä nappeja, joilla sinä alat käyttäytyä kuin hän, nelivuotias temperamentikas tyttölapsi. Voi olla että olet jo monta kertaa ja monissa tilanteissa onnistunut näyttämään hänelle sitä itsehillintää ja kiukun purkamista rakentavasti. Joskus vaan menee yli, voi olla että sekin ääriesimerkki on tarpeen sitten lapsen kannalta, jos pystyt sen hermostumisenkin kuitenkin tekemään lapsen kannalta turvallisesti. Välttämättä se että "ei susta kukaan tykkää" ei ihan sitä ole, mutta "tuosta käytöksestä ei kukaan tykkää", tai "kukaan ei kohta tykkää sinun kanssa olla, kun käyttäydyt tuolla tavalla" on jo aika eri sävyinen viesti.

Ja onhan siinä luonteenlaadussa varmasti hyvääkin, kuten sanotaan että ei ainakaan tule poljetuksi jalkoihin.

Usein se on aika paljon kiinni siitä kasvattajasta ja ihmisestä kenen kanssa lapsi on. Jos olet noin rumasti sanonut lapsellesi, niin voi herran isä.



Voimakas temperamentti, jollainen itsellänikin on, on myös hillittävissä ja siihen pitää oppia lapsesta lähtien. Mieheni poika on kova kiukuttelemaan ja varmasti suurimmaksi osaksi hakee ihan sitä huomiota. Kun hänelle pistää napakasti säännöt, niin kiukuttelu vähenee. Saattaa sieltä tulla minulle, että olen ihan tyhmä ja hän ei tykkää minusta. Koska itselläni on myös kova temperamentti, tiedän ettei siinä tilanteessa auta muu kuin antaa lapsen rauhoittua, tulee n. 5 minuutin päästä halaamaan ja pyytämään anteeksi.



Mies ei harmikseni ollenkaan pistä lapselle rajoja, minkä takia tämä lapsi saa nykyään aina hysteerisen itkukohtauksen mieheni komentaessa. Ja on todella levoton ja villi. Onneksi saan välillä viettää kaksin keskeistä aikaa miehen lapsen kanssa välillä, hän on paljon rauhallisempi ja jaksaa keskittyä leikkeihin, eikä muutenkaan tee niin pahojaan :D Isin läsnäollessa tekee kummasti mieli riehua ja sotkea, mutta sekin on sitä huomion hakua.



Kannattaa koittaa rauhoittua ja olla itsekseen kun lapsi oikein ärsyttää. Älä suutu tästä, mutta oletko koskaan ajatellut hakevasi apua oman temperamentin hillitsemiseen? Itse olen kovan työn nähnyt, että saan itseni hillittyä kun kiukuttaa, mutta on se kaiken työn ja vaivan arvoista ollutkin!