Ymmärrän kyllä että joku tsunamissa selvitynyt kaikeensa menettänyt haluaa

Jotain on säästänyt kuitenkin. Miksi pitäisi säästääkään kaikkea? Eikö pääasia ole, että jotain tärkeimpiä on säästynyt ja niiden kanssa voi vaalia menehtyneiden muistoa?

mitä me olemme moralisoimaan mika on oikea keino selvitä " hengissä" katastrofista

Mitä tulee tuohon muistojen hävittämiseen, niin luulen, että mies on ollut niin shokissa, ettei ole tuskaltaan tajunnut, mitä tekee! Toivon todella, ettei mies ole hävittänyt lopullisesti kaikkia niitä tavaroita ja kuvia, sillä tulee satavarmasti päivä, jolloin mies haluaisi kaivaa lastesa lelut ja perheensä valokuvat ym. esille ja muistella kaikkea sitä hyvää, joka hänellä oli. Ja toivon, että tämä uusi nainen olisi ollut sen verran viisas (jos siis on ollut kuvioissa jo silloin, kun mies halusi hävittää lähes kaikki muistot), että olisi sanonut miehelle, että pakataan kaikki pois ja viedään jonnekkin säilöön, sillä tulee vielä päivä, että tuska hellittää ja haluat käydä kaiken läpi uudelleen ja pitää muistoina osan tavaroista. Miehet eivät tunnetusti ole kovin hyviä käsittelemään surua ja tuskaa. Me naiset olemme siinä asiassa vahvempia.

Niin tästä naisesta oli lehtijuttu, jossa kertoi mm. että oli löytänyt uuden miehen, mutta ainakin heillä se yhdessäolo oli ilmeisesti alkanut ihan siitä, että oli hyvä olla yhdessä ja jutella jne. eli eivät olleet edes varsinaisesti " seurustelleet" vaan olivat vaan viettäneet aikaa yhdessä, kun löysivät samanmielistä seuraa. Muistaakseni he olivat menneet sitten myöhemmin kihloihin.



Tämä nainen oli muistaakseni säästänyt lastensa ja miehensä tavaroita.

Onko sinulla vaikeuksia ymmärtää lukemaasi? Aloituksesta käy selvästi ilmi, mistä jutussa on kyse.

Ap kirjoitti todella asiallisesti ja hyvin. Olen ajatellut samaa sen jälkeen, kun luin kyseisen miehen kirjoittaman kirjan esittelyn. Täytyy vielä lukea kirjakin, niin tietää tarkemmin mistä on kyse.

Mutta aivan samoja ajatuksia heräsi kuin ap:lla.



Henkilökohtaisesti olisin järkyttynyt, JOS kuolemani jälkeen tajuaisin vielä tämän maailman menosta, ja näkisin kuolleiden lasteni isän toimivan tuolla tavalla. Minusta tuntuisi, että minulla ja lapsilla ei ole milloinkaan ollut mitään arvoa. Tämä on mielikuvitusta ja kuvittelua, mutta näin uskoisin. Entisaikaan kunnioitettiin kuolleiden muistoa tietyin suruajoin ja suruvaatetuksin, ja täytyy sanoa, että minusta se on ollut kauniimpi tapa, kuin tämä nykymeininki, jolloin yhteisö katsoo hyvällä ja sallii samantien alkavat uudet suhteet.

Joku kirjoitti tässä ketjussa todella hyvin siitä, että kuolleillakin on oikeuksia.



Elävillä on oikeus jatkaa elämäänsä, kyllä, mutta tuo kolme kuukautta ja lähes kaikkien muistojen tuhoaminen kuulostaa minusta julmalta.



Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää.

Vierailija:

vissiin viikkoja. vaimo, lapset ja vanhempansa kuolivat tältä mieheltä tsunamissa.

Ei minullakaan onneksi ole kokemusta vastaavasta. Sen tiedän, että ihmiset surevatkin eri tavalla. Toisaalta jokaisella suru kuitenkin ottaa aikansa ja jos ei anna / ei voi antaa / ei halua antaa surulle heti aikaa, se nousee pintaan joskus myöhemmin. Se ei ainakaan ole uudelle parsiuhteelle helppo juttu. Ihmettelen minäkin tätä naista, että uskooko hän oikeasti, että suhde onnistuu pidemmän päälle. Ehkä onnistuukin. Mutta tuollaisen menetyksen kokenut ihminen ei kyllä ole valmis " uuteen elämään" noin pian. Ehkä yrittää olla, tai haluaa olla, tai toivoo olevansa. Suru kuitenkin vaatii vielä osansa.

tuon perheen jäsenten muistoa... Eikö se juuri ole ihmisyyden tarkoitus, että vaikka meistä aika jättää, elämme vielä niiden ihmisten mielissä, joille olemme olleet tärkeitä. Anteeksi, mutta minä olen sitä mieltä, että on väärin kuolleita kohtaan, jos heitä ei muisteta. Tämä on tietenkin vain oma mielipiteeni. Oikeushammaslääkäri Helena Ranta on mielestäni hyvin sanonut, että " myös kuolleilla on oikeuksia" . Ei tietenkään liittynyt tähän samaan asiaan, mutta jotenkin se on kolahtanut minulle. Ajatus siitä, että minun jälkeeni kaikki muistot minusta pyyhittäisiin pois, tuntuu kovin julmalta. Itsekästä tai ei, toivoisin, että minut muistettaisiin edes jollakin tapaa. Se ei tietenkään tarkoita, että kenenkään tarvitsisi ikäänsä rypeä surussa vuokseni -nämä ovat kaksi eri asiaa.



Toki on yksittäisen ihmisen oma valinta, jos hän haluaa unohtaa perheensä. Mutta toisaalta, suru on osa elämää ja jossain vaiheessa suru on eletty läpi. Eeva Kilpi on hyvin kirjoittanut runossaan: " Surun jälkeen tulevat muistot, ja jokainen niistä koskee yksitellen." Se on totta, mutta muistotkin lakkaavat koskemasta ja niistä tulee kauniita. En itse ikinä antaisi pois niitä ihania muistoja ihmisistä, joiden menettäminen on kyllä koskenut, mutta jotka elävät -sittenkin- omissa ja läheisteni muistoissa...



Minulle tuli tuosta tapauksesta jotenkin tosi paha mieli kaikkie osapuolten puolesta -myös kyseisen miehen- vaikken haluakaan tuomita sitä miten joku elää elämäänsä.

On itsekästä " suojella" itseään tuolla lailla. Normaalin tunne-elämän omaavalla ihmisellä on niin suuri rakkaus läheisiään kohtaan, että ei voi olla surematta ja sitten toisaalta myöhemmin muistamatta heitä. Eihän ihminen tosiaan koskaan kokonaan kuole, jos muisto hänestä elää. Mikään ei pyyhi pois sitä aikaa, jonka ihmiset ovat olleet olemassa. Ja sitä aikaa voi joskus vuosien päästä muistella hyvällä.

...poissa silmistä, poissa mielestä.

Vierailija:

uuden parisuhteen niin pian kuin mahdollista. Se on ehkä heille selvitymiskeino.

Mutta MINÄ en ikinä rupeaisi parisuhteeseen ihmisen kanssa joka oisi menettänyt perheensä, läheisensä muutamia kuukausia aikaisemmin.

En haluaisi olla korvike perheelle tai psykologi johon turvaudutaan.

koska kukaan ei selviä tuommoisesta tapahtumasta mitä tsunami tai vaikka auto-onnettomuus on, muutamasa kuukaudessa.

Ehkä tämä nainen kuvittelee antavansa tälle tsunamin uhrille kaiken.

Hän on se pelastava enkeli joka silittää poskea tänään.

Jonakin päivänä tämä mies herää horroksestaan ja itkee , itkee ja suree ja suree ja katuu ennekaikkea sitä, rttä häviti kaikki muistot perheestään. Perhe jonka isä hän oli ja lapset jotka olivat hänen

Vaimo ketä lupasi rakastaa mytä ja- vastoinkäymisessä

Voiko mies muka todellakin rakastua uuteen ihmiseen

Pari kk perheensä menettämisen jälkeen?

Voiko?

Montako lasta sinulta on kuollut? Milloin miehesi kuoli?

Ja luulisi sen uuden naisenkin sen tajuavan (olevansa pelkkä korvike ja helpotus tuskasta). Jossain oli, että ko. nainen olisi ammatiltaan sairaanhoitsu, joten sitä suuremmalla syyllä ihmetyttää, että eikö hänen pitäisi jo ammattinsakin kautta tajuta mahdolliset seuraukset tuolle kaikelle.

Musta tuntuis, et just päinvastoin itse tekisin. Kaikki valokuvat ja kaikki ihanat tavarat (esim. lasten lelut) ois mulle itse elämä.



Jos olisin menettänyt kaikki tärkeimmät ihmiseni, en kyllä varmaan kykenisi tapailemaan muuta kuin psykiatria vähään aikaan.



Mutta ehkä naisten ja miesten selviytymiskeinot ovat erilaisia? Toivon parasta tälle henkilölle ja pysyvää suhdetta tän naisen kanssa,

En tiedä, mutta epäilen, että teistä kukaan on ollut lähimainkaan vastaavassa tilanteessa. Te ette tiedä, teillä ei ole pienintäkään aavistusta mitä se on. Siksi teillä ei myöskään ole mitään tietoa siitä, miten te toimisiitte vastaavassa tilanteessa.

Varsinkaan kun ei ole itse joutunut kokemaan samanlaista menetystä... En voisi edes kuvitella alkavani " neuvomaan" muita miten tulisi toimia kun on menettänyt pohjan koko elämästään. Vaikea kuvitella, että kukaan teistä olisi niin viisas.

Kun se vaan on niin, että jokainen on oma yksilönsä ja käsittelee asiat eri tavalla. Toisaalta, jos oma elämä ei riitä, täytyy siinä tapauksessa alkaa ruotimaan ja arvostelemaan muita. Valitettavan yleistä...

vissiin viikkoja. vaimo, lapset ja vanhempansa kuolivat tältä mieheltä tsunamissa.