Vanhemmilla eri uskonnot, tai toinen ateisti?

että molemmat kertovat omista näkemyksistään, ja lisäksi kerrotaan, että on monia muitakin tapoja uskoa. Lapsi saa myöhemmällä iällä etsiä omat ratkaisunsa.

Lapset käy srk-kerhoissa ja on opetettu iltarukoukset ja joulun, pääsiäisen jne merkitys.



Mies ei halvenna näitä arvoja, vaikka ne eivät hänelle merkitsekään mitään. Mutta hän on sitä, mieltä, ettei niistä haittaakaan lapsille ole.

Minä olen uskossa ja mieheni ei. Olen hänelle jo raskausaikana sanonut että aion kertoa lapsellemme Jeesuksesta ja vaikka mieheni ei uskokkaan, hän ei saa sanoa lapsellemme että äiti puhuu höpöjä.

Lapsemme tulee menemään myös pyhäkouluun ja lausun hänelle iltaisin iltarukouksen, meillä on kristillisiä lastenkirjoja jne. Miestä en tietenkään pakota iltarukousta lausumaan ja hän ei suostu kristillisiä kirjoja lapsemme kanssa lukemaan.

Saa nähdä miten asiat sujuvat tulevaisuudessa, nyt lapsi on vielä niin pieni ettei ymmärrä mistään mitään.

Toki siis niin, että muistakin uskonnoista voidaan puhua ja asioita pohtia ja kyseenalaistaakin, mutta että perheessä vallitsisi peruslähtökohtana yksi uskonto... Siksi asia vaivaa nyt etukäteen.

Mieheni on kristitty, mutta ei luterilainen. Hänet itsensä kasvatettiin tässä uskonnossa, mutta ei hirveän tiukasti. Ei ole suorastaan kovinkaan uskovainen lainkaan ja on itse eri mieltä tuon oman uskontonsa kanssa aika monesta asiasta, mutta ei kuitenkaan tahtoisi vaihtaakaan uskoaan, koska se on osa hänen kulttuuriaan ja perhettään jne. mikä onkin minusta ihan ok.

Minä taas olen luterilainen, mutta itse kasvoin perheessä, jossa uskonnolla ei ollut mitään sijaa. Toinen vanhemmista oli ateisti ja toinen ei, mutta en ole varma, mitä oikein ajattelivat/ajattelevat. Iltarukous opeteltiin kai joskus, mutta vanhemmilla oli periaatteena, että lasten pitää itse aikuisina päättää, ja siksi lapsille ei saa tyrkyttää mitään. Olen aina toivonut, että minut olisi kasvatettu

johonkin

. Sen " oman jutun" löytäminen tuntuu niin vaikealta, kun kristinuskojakin on niin monenlaisia. Uskon Jumalaan, mutta en tiedä, missä kirkkokunnassa ja miten tätä uskoa toteuttaa. Luterilaisuus itsessään ei merkitse minulle kummemmin mitään.

Tahtoisin siis itse, että lapset kasvatettaisiin tuohon miehen uskontoon, koska siellä olisi perinteet ja miehen suku tukena, vaikka yksityiskohdista voisikin olla eri mieltä. Tuntuisi jotenkin helpolta ja turvalliselta. Mies vaan ei sitten oikein innostukaan ajatuksesta!

Jotenkin tuntuu vaikealta, kun näin etukäteen asiaa ajattelee...

Eli meillä mies uskoo ja minä taas olen täysin ateisti, tai miten sen nyt haluaa määrittää... minä siis en usko mihinkään ja pidän henk.koht uskomista höpönpöpönä. MUTTA, koska mieheni uskoo, haluan kunnioittaa hänen uskoaan ja uskontoaan (evl.), ja koska hän toivoo lapsellemme kristillistä kasvatusta, niin yhteistuumin päätimme ennen poikamme syntymää, että hän sen kasvatuksen tulee saamaan. Itse hyväksyin tämän jo ihan pelkästään sen takia, että maamme on sivistyvaltio, ja maamme yleissivistykseen kuuluu tuntea maamme valtauskonto... jne. (tulipas monta mamme sanaa) ;P



Eli minä (tällä hetkellä kotiäitinä) käyn poikani kanssa seurakunnan kerhoissa, leireillä/tapahtumissa, joulu/pääsiäsi/kevät -kirkossa jne. Eli annamme seurakunnan tarjota kristillistä kasvatusta, sillä itse sitä en henk.koht. voi antaa.

Kun poika kerran kysyi minulta " äiti, onko se Jeesus ollut ihan oikeasti olemassa?" , niin minä vastasin " Kuule, kun äiti ei sitä oikein tiedä." Ja kehotin tämän jälkeen kysymään sitä isältää, joka uskoo Jeesuskseen, ja tällöin pystyi vastaamaan " yhteisen sopimuksemme" mukaan. :)



Olipas sekava selitys. Mutta näin meillä siis hoidetaan. Minä en valehtele, mutten myöskään kumoa mieheni uskoa lapselleni, enkä kenellekään muullekaan. :)



Kun laspi on sitten " iso" ja alkaa pohtimaan itse näitä uskon asioita, niin tällöin voin kertoa hänelle, kuinka minä ajattelen asiat.

Sovittu että kumpikin kertoo oman näkemyksensä asiasta, mutta ei saa halveksia/vähätellä toisen näkemystä.

nro 5

Ehkä on syytä lisätä, että olemme molemmat " harjoittavia " uskossamme. Maallistuneilla pariskunnilla nämä asiat varmaan sujuvat kivuttomasti aiheuttamatta sen kummempaa kitkaa kuin muutkaan kasvatukseen liittyvät näkökohdat perheessä.



Meillä oli kriisimme, joka liittyi suhteemme alkuaikoihin, emme olleet silloin vielä perhe. Tuon kriisin jälkeen molemmille on ollut itsestäänselvyys, että olemme yhdessä näillä ehdoilla, omana itsenämme. Emme voisi hyväksyä toisiltamme painostusta, vähättelyä, paheksumista, kaksoisviestintää - se horjuttaisi pahasti yhteisen elämämme perustaa.



Uskonto ja usko on meidän perheessä tärkeässä asemassa. Ymmärrämme, että toiselle oma usko on aivan yhtä tärkeä osa elämää kuin itsellekin on. Opetamme molemmat lapsille omaa uskontoamme. Haluan, että lapsemme oppivat kristinuskon sekä islamin asiat hyvin, mutta koska en osaa heitä tietenkään islamin asioissa opettaa, on se mieheni tehtävä.



Rankkaa on välillä, sillä lasten kysymykset alkavat olla aika laajoja ja syviä. Joskus, kun sanat eivät riitä kaikkea kertomaan, voin sitten kertoa kuitenkin uskon tuomasta rauhasta ja lohdutuksesta ihmisen elämässä, uskonnosta riippumatta.





Okei, kotona suojattua elämää elävien lasten kanssa voi harrastaa ihanteellisuutta, mutta koulutien alkaessa alkaa polarisoituminen.

Osaksi tästä syystä halusimme, että lapsemme osallistuvat koulussa elämänkatsomustiedon opetukseen. Se oppiaine pitäisi saada kaikkien lukujärjestykseen.



Moniarvoisuus on aktiivisen rauhantyön perusta, se ei tarkoita välinpitämättömyyttä. Elämme sellaisia aikoja, että lasten on hyvä oppia suhtautumaan jo pienestä pitäen erilaisiin ihmisiin lämmöllä ja arvostaen, vaikka kaikki heidän tapaamansa aikuiset eivät aina toimisikaan esikuvallisesti. Tätä haluamme lapsillemme opettaa, välillä sujuvasti ja välillä kompuroiden kahden uskonnon kanssa:)

Ero ei ole kovin suuri, mutta sitä on kuitenkin.

Lapselle kerrotaan kaikista uskonnoista ja että yhtä Totuutta ei ole, vaan voi uskoa siihen mikä tuntuu itsestä hyvältä ja oikealta.

Ateismi on kuitenkin se, mikä voimakkaimmin kasvatuksessa näkyy. Satanismin periaatteista ja rituaaleista kerron enemmän kun lapsi alkaa olla jo lähellä aikuisuutta.

Eri asia on onko jumalan poika tms.

lapsillemme mahdollisimman objektiivisen kuvan ihmisten erilaisista uskomuksista ja käyttäytymistavoista niihin liittyen.