Milloin pelkäsit eniten? Kauhistuttavin hetkesi elämässäsi?

ja muuten hallinnassa olevat kivut muuttui hetkessä kokovartalopakokauhuksi.

Ambulanssin tulo kesti 20 minuuttia ja tuntui ikuisuudelta.Luulin,että tyttö kuolee käsiini.

Toinen hirveimmistä tilanteista oli, kun synnytyksessä tajusin, että tätä juttua ei voikaan jättää kesken. Ei voi vaan päättää, että en mä teekään tätä nyt, vaan siirrään huomiseen. Oli pakko mennä loppuun asti. Kerrankin elämässä ei ollut mitään vaihtoehtoja eikä mitään pakotietä. Hirveä paniikki!

Hän kuoli kun oli reilut 3 kk. Silloin tuntui että sydän halkeaa tuskasta kun vauvan isä kantoi sitä pienen pientä arkkua sylissään...

Sitä näkyä ei kai unohda koskaan.

Olettekohan sekoittaneet surun ja pelon keskenään?

ja lisään vielä tähän että se oli kauhistuttavin hetki ne hautajaiset ja pelko tuli siitä että pelkäsin murtuvani siellä täysin ja kuitenkin yritin pysyä vahvana jotta olisin voinut olla vanhempien tukena.

kun havahduin hirveään ryskeeseen autossa. Nostin pääni lehdestä ja tajusin, että emme ole enää tiellä. Ajoimme kohti kalliota 90 km/h vauhdilla. En ikinä unohda sitä tunnetta, kun ehdin miettiä, " apua, miten lasten käy!?"

Pelkäsin ja olin kauhuissani kun tajusin menettäväni kissan, jonka kanssa olin kasvanut pienestä tytöstä asti ja joka oli minulle kuin oma lapsi.

Onnellisten sattumien kautta emme törmänneet kallioon täydellä vauhdilla ja selvisimme kuin ihmeen kaupalla. Auto kyllä meni tyystin ruttuun.



Tapauksesta on jo useampi vuosi, mutta vieläkin nouse kylmät väreet pintaan...hrrrr.

joku mies seisoi mun sängyn vieressä. Huusin ääneen ja se mies juoksi huoneesta pois. Tiesin että se ei ollut mikään uni koska se jätti oven auki lähtiessään.



Kun valitin asiasta hotelin johdolla, ne vaan vähitteli asiaa, ei siellä kukaan kuulemma voinut olla.



Sen se aiheutti että kesti vuosia ennen kuin uskalsin olla yksin kotona yöllä.

koska ihmisen pelko katoaa kun ollaan tarpeeksi hirveässä tilanteessa. Jäljelle jää vain joko " automaattiohjaus" tai paniikki. Siis siinä tilassa ei tajua enää pelkäävänsä. Pelkoa tunteakseen pitää pystyä jonkinverran ajattelemaan ja tuntemaan, tilanteen pitää siis olla todella uhkaava mutta ei välttämättä mikään vielä toteutunut tai toteutuva tilanne.



Omalla kohdallani ehdottomasti kauhistuttavin tilanne, kun löysin pienen vauvani velttona ja hengittämättömänä (=kuolleena) sängystä. Pelkoa en siinä tilanteessa ehtinyt tuntemaan, aloin täysin automaattisesti elvyttämään ja soitin hätänumeroon. Pelkoa/surua tunsin vasta siinä vaiheessa, kun ambulanssit olivat jo paikalla, ja tiesin jo jonkun äidinvaiston voimalla, että mitään ei ole tehtävissä, lapseni on kuollut ja jo poissa.

Pelkäsin niin, että tärisin kauttaaltaan. Pelkäsin, että olen raskaana, pelkäsin että äiti suuttuu, kun kuulee kuka on lapsen isä.



En sitten ollut raskaana.

Vierailija:

Pelkäsin niin, että tärisin kauttaaltaan. Pelkäsin, että olen raskaana, pelkäsin että äiti suuttuu, kun kuulee kuka on lapsen isä.

En sitten ollut raskaana.

Olen tuo jolta lääkäri puhkaisi kalvot. Jälkeenpäin ihmettelin kummallista käännettä synnytyksessä. En muista tunteneeni kipua, mutta silti oli yhtäkkiä ihan PAKKO saada epiduraali, muuten kuolisin, hajoaisin atomeiksi siihen paikkaan, jotain sellaista. Jälkeenpäin jotenkin nolotti se epiduraalin pyytäminen, koska enhän muistanut tunteneeni varsinaista kipua eikä minusta miehen mukaan näkynyt mitään ulospäin. Noh, puudutus tuli kyllä pikavauhtia, joten ehkä se kätilö sitten osasi lukea minusta jotain.

Vierailija:

koska ihmisen pelko katoaa kun ollaan tarpeeksi hirveässä tilanteessa. Jäljelle jää vain joko " automaattiohjaus" tai paniikki. Siis siinä tilassa ei tajua enää pelkäävänsä.

mä ihan järkytyin, mahto olla kurja tunne. = ( Oliko kätkyt kuolema?

Aluksi pelästyin että nyt kävi tosi huonosti. Onneksi selvittiin säikähdyksellä.