Onko muilla sama ongelma, ettei oikein osaa keskittyä mihinkään, kun tämä kadonneiden suomalaisten lista vaivaa mieltä?

mä en tajua miks tätä jaksetaan jauhaa vielä vuoden päästä.

Itse menetin ystäväni ja hänen koko perheensä (mies ja kaksi lasta). Aika on kullannut muistoja, mutta unohtaa en pysty koskaan...

myös tämä tsunami.

life goes on, ainakin pohjoisella pallonpuoliskolla. niin myös etelässä. Kyllä ihminen selviytyy jos niin on tarkoitettu.

Olen ehkä liian empaattinen.

aamun vollotin kattellessa huomenta suomea ja nyt illan vollotellu ja miun miestä ei koko asia taida liikuttaa vähääkään...kuhan en tästä masentus enempää ku muutenkin oon kärsiny jo pitempään masiksesta...usko jumalaan on aika vähissä...

koko ajan pitää seurata, mikä tilanne on

Mutta eiköhän se ole ihan normaalia kun asiasta puhutaan joka paikassa. Mutta meillä joilla ei ole tuttuja siellä niin elämä varmaan palautuu pian normaaliksi, niinkuin esim. Konginkankaan turman jälkeenkin.

Siloin Konginkankaan turman jälkeen ihan sama homma, vaikkei siinäkään ketään tuttua menehtynyt. tulee vaan niin turta olo ja todella paha mieli omaisten puolesta.

On ihan kauhea ajatella, kuinka monta kokonaista perhettä on kadoksissa, eivätkä mitä ilmeisemmin takaisin enää koskaan palaa. Joiltakin ihmisiltä on saattanut mennä kaikki lähisukulaiset. Ja hirvittävän monilta monta läheistä. Ja todella paljon lapsia on kuollut. Sekä suomalaisia että muun maalaisia.



Eikä tässä tiedä miten muuten voisi auttaa kuin antamalla rahaa keräyksiin. Kuitenkin todella paha mieli on niiden kaikkien ihmisten puolesta, jotka tästä asiasta nyt oikeasti kärsivät.



Typerryttävää onkin tämä ns. musta huumori ja hirveä empatian puute ja välinpitämättömyys ihmisten surusta, mitä tälläkin palstalla on ollut. Mä en voi ymmärtää.

Aamulla katson ensimmäisenä uutiset ja myös pitkin päivää.

Huomenna aion irottautua tästä katastrofista sen verran että käyn kaupassa ja yritän palautua normaaliin päiväjärjestykseen.

surettaa sekin, että omaiset eivät voi edes ruveta suremaan, niin kauan kuin tilanne kadonneista on vähänkin epävarma, ja sittenkin, kun kaikkia ruumiita ei kuitenkaan löydetä, niin ei voi konkreettisesti surra omaa kuollutta läheistään. Sama tilanne siis kuin Estonian uhrien omaisilla, siis niiden osalta, joiden ruumiit jäivät ikuisiksi ajoiksi mereen.



Ja jokainen jolla on lapsi, voi vain omalle kohdalleen kuvitella sen tuskan ja kauhun, minkä kokee, kun hänet menettää. Kamalampaa ei ole kuin oman lapsen kuolema. Miettikää sitä, ennen kuin kirjoitatte tänne mitä sattuu.



Mutta nyt on pakko mennä nukkumaan. Hyvää yötä.

Tapahtunut on vain pyörinyt mielessä viimeiset päivät. Tänään jo purskahdin itkuun, kun olin koiran kanssa ulkona.



Lapsista olen vain ajatellut, että herranjumala he ovat tuossa elossa ja olen rutistellut ja suukotellut heitä ja pinnani on ollut. Tunnen melkein syyllisyyttä siitä, että olemme elossa, kun niin moni on kuollut, vaikka en tunne tai tiedä ensimmäistäkään uhria, eikä meillä ole koskaan ole ollut edes aikomusta tai varaa matkustaa Thaimaahan.



Aki Sirkesalon ja heidän lapsiensa kohtalo tuntuu pahalta. 2-lapsinen perhe, aivan niinkuin mekin. Mitä varten tänne lapsia tehdään, kun jo huomenna heidät voi menettää.



Tuntuu niin kamalalta, että koskaan ei tiedä, jos vaikka onkin jo huomenna kuollut.



Pitäisi vielä tehdä töitä, enkä pysty keskittymään oikein kunnolla niihinkään.

Kenenkään kanssa ei voi oikein purkaa omia tuntojaan, kun se tuntuu niin vähäpätöiseltä verratuna niihin joita tämä on koskettanut henk.koht.



Mihinkään ei voi täysillä keskittyä, musta iso pallo on sydämmessä. Empaattisena ihmisenä ajattelen vain sitä tuskan määrää..



Lohduttavia sanoja ei ole.



Tuntuu melkein rikolliselta, kun nyt voi olla niin kiitollinen omasta perheestä. Eilen tuli iso itku, kun tytär 2v otti kaulasta ja hoki: " äiti-kulta, äiti-kulta.."



Sanaton, tuhjä olo. Surullista. traagista..

Voimia ja rohkeutta kaikille!

Minäkin olen jopa rukoillut.

oma suruni omaisten puolesta vielä kulminoituu tuohon pieneen Paavo-poikaan, sillä itsellänikin on 1-vuotias poika, ja jos hänet menettäisin traagisesti, en usko että pystyisin jatkamaan elämää.



Kuitenkin, ap.n kysymys kuului, kuinka voisi ajatella muutakin. Itse kohdallani, huonosti nukutun yön jälkeen päätin, että nyt (siis ihan kohta :) alkaa nettilakko ainakin viikonlopun yli, ja telkkarista saan katsoa vain yhdet uutiset. Enempi uusien tietojen haku ja tapahtumista lukeminen vain ruokkii ahdistusta, ainakin omalla kohdallani.

Mistään ei tule oikein mitään. Aina on katsottava joko televisiosta tai netistä, että mitkä ovat uusimmat käänteet.

Lapseni oli kuollut pitkäaikaiseen sairauteen viikkoa aikaisemmin, joten en siitä syystä kauheasti seurannut tsunamiuutisia. Siitä nyt jo yli 10 vuotta, huh.