Synnäri on ihan oma maailmansa!
Kolme kertaa synnyttäneenä on kokemusta, että se synnytysosasto on ihan oma maailmansa. Siellä kulminoituu ihmiselämän suuret tunteet. Toisaalta se on raaka kokemus: kipua, hikeä,verta,huutoa..Mutta se palkinto kruunaa kaiken. Tuntuu kuin maailma olisi hyvin kaukana, kun ikkunasta katsoo ihmisvilinäistä kaupunkia, autot tööttäilevät aamuruhkassa, ihmiset juoksevat keretäkseen bussiin ja töihin...
Synnytysosastolla ei ole kiire mihinkään, vauva määrää tahdin, syödään ja nukutaan ja syödään ja nukutaan...
Tuulahduksen ulkomaailmasta tuo mies ja lapset, jotka tulevat välillä vierailulle.
Muistan aina sen tunteen, kun katselin ikkunasta synnytyksen jälkeen, mietin minne ihmisillä voi olla kiire vaikka täällä on juuri syntynyt SUURI IHME..
Senkin muistan, kun mies ja lapset tulivat hakemaan minua ja vauvaa sairaalasta, ajettiin kaupungin läpi, pelotti aivan se vilinä ja kiire, tuli vaistomainen tarve suojella lapsiaan...
Anteeksi sekava kirjoitus, mutta nämä tunteet on niin suuria, että niitä on vaikea pukea sanoiksi...Toivottavasti vielä kerran saisi kokea sen SUUREN IHMEEN syntymän...
Kommentit (48)
tää ap:n teksti oli suoraan kopioitu jostain, oiskohan ollu joku vauvalehden kirjoitus joskus, muistan tuon artikkelin ihan selvästi! ap, jos kopioit toisten tekstejä, myönnä se edes, äläkä esiinny kuin ne olisivat omiasi!
näille kiittelijöille ja " kirjoituksensa" kehujille, onko noloa kun jäit kiinni..?
Vierailija:
tää ap:n teksti oli suoraan kopioitu jostain, oiskohan ollu joku vauvalehden kirjoitus joskus, muistan tuon artikkelin ihan selvästi! ap, jos kopioit toisten tekstejä, myönnä se edes, äläkä esiinny kuin ne olisivat omiasi!
Olisihan tästä keskustelua syntynyt, vaikka olisi laitettu siteerauksissa.
vaikka olis kopioitu tms tuo aloitus, niin hyvä, ihana ja harvinaisen POSITIIVINEN kirjoitus av-palstalla. Ketään ei haukuttu yms. Harvoin tällaisia ketjuja löytyy.
Itse olen tuon ihanan maailman koeknut ja tuntenut 4 kertaa... Ja vielä haluttais pieni nyytti kainaloon. Oikeen kaipaus iski näitä lukiessa. Kuopus täytti juuri vuoden. Isot perheet kunniaan!
Ilolla huomasin, että joku oli nostanut tämän ketjun. Ja minä en todellakaan ole kopoioinut tätä mistään! Alkuperäinen kirjoitukseni on synnytyksen jällkeisissä " höyryissäni" kirjoitettua! Ja harmi, jos joku ei sitä usko. Todennäköisesti nuo epäilevät tuomaat eivät ole koskaan synnyttäneet ja kokeneet sitä ihanuutta, mikä aiheutuu SUUREN IHMEEN syntymästä!
Ihania kirjoituksia täällä on suuremmaksi osaksi saanut lukea, kiitos niistä!
Ap, jolla vauvakuume taas polttelee
Lapsi oli syntynyt, olin onneni kukkuroilla... ei tullut mitään nukkumisesta, ei syömisestä, vain ihailin ja ihmettelin pientäni. Kun lähdettiin viimein kotiin, iski merkillinen haikeus. Synnäri oli tosiaan kuin oma suljettu maailmansa, salaperäinen naistensairaala, jossa tapahtuu ihmeitä. Ulkomaailma tuntui pelottavalta ja oudolta, en olisi halunnut astua takaisin todellisuuteen.
Vaikka itse olen vasta kerran synnärille päässytkin, niin se todella oli ihan oma pieni ihmeellinen maailmansa, missä kaikki ulkopuolella tapahtuva ja oleva hetkeksi unohtui ja menetti merkityksensä. Ihan täysin. Toisaalta sieltä kaipasi kotiin ja toisaalta siellä olisi voinut kellua siinä tunnelmassa vaikka kuinka kauan... Olimme vain me äidit: lähes kaikki yhtä tyylikkäinä niissä sairaalan vaatteissa... (jollakulla oli omat vaatteet), pienet ihmeelliset vauvat, joista jokainen oli ihan erilainen ja joista se oma oli se kaikkein suloisin :-) ja hoitajat, joista osa oli ihania ja osa tylyjä jne. Minä toivon vilpittömästi, että kaikki, jotka niin haluavat saisivat sen kaiken kokea. Itse yritän palailla sinne vielä joskus kahden vuoden sisällä...
valitettavasti,taitaa yhteen kertaan jäädäkkin.
Takana pitkät ja kalliit hoidot : (
Totta joka lause :o)
Olen itse saanut ponnistaa tuohon maailmaan kaksi kertaa ja toisella kertaa jouduimme vauvan kanssa sitten viipymään jo tuskastuttavan kauankin (bilirubinit). Kotiin kun ajellaan olo on kuin palaisi jostain tooooosi pitkältä matkalta. Muistan tarkalleen mitä esikoisella oli 4v sitten päällään kotiin tullessamme, muistan mitä anoppi sanoi kahvipöydässä, muistan miten tuore isä sekosi, kun vauvan alkoi ensi kerran kotiin tultuamme itkeä... Tuntuu että jokainen sana, ihmisten eleet - kaikki on säilöttynä muistissani aivan omaan laatikkoonsa ja päälle on kiedottu vaaleanpunainen satiininauha :o)
Näin lapsettomana en voi sanoa muuta kuin että ilmeisesti raskaus todellakin kutistaa ihmisen aivoja. Kyllähän ne palautuu kuitenkin.
silti olisi vielä kerran hauska kokea se uudestaan. Niisk.
ei välttämättä kaikille niin ihana maailma kuitenkaan. Ainakaan meille herkkäunisemmille.
Yksi kaunis muisto synnäriltä on silti minullakin. Lapseni syntyi alkuvuodesta, kelien täällä ollessa liukkaat ja sohjoiset. Valvottuani kolme yötä minut siirrettiin yksityishuoneeseen, jossa pääsin ikkunan viereen. Maassa oli hanki ja satoi lunta. Olin kuullut, että vihdoinkin oli tullut kunnon talvi, mutta en ollut sisäistänyt tietoa, ennen kuin pääsin pienen huutajan kanssa rauhassa köllimään ja katselemaan ikkunasta taivaalta putoavaa lunta.
Kiitos tästä muistosta niille kätilöille, jotka välittivät, ja pyytämättäni löysivät minulle sen oman huoneen.
kun nämä kirjoitukset palauttivat nämä ihanat synnäri-muistot mieleen, olen jopa kateellinen näille äideille, jotka ovat saaneet kokea tuon ihmeen moneen kertaan!
Ja haluaisin kokea sen uudelleen. Tuntui kuin olisin asunut jossakin " vauvalandiassa" , ihan eri maailmassa.
Viimeksi odotin vain kotiinpääsyä kaiken melun ja hälinän keskeltä. Ruuhka-aikaan synnytin.
Onneksi saattaa olla hetkenä minä hyvänsä ajankohtaista.
tunteet ja hetket kokea. Aina se on yhtä ihmeellistä ja ihanaa. Aina kun joku ystävä on synnärillä, tulee omat muistot ja kaipaus mieeen..
Onneksi on viides masussa antamassa uusia haaveita noista herkistä hetkistä..
joka toi omat synnärihetket mieleen :) Sitä en silloin ajatellut kummemmin, mutta nyt heräsi kaipuu sinne vauvatuoksuun. Onneksi " vauva saa tulla" -aika varattuna, ei kierukanpoistoaika. Íhanaa päästä sinne vielä, vaikkakin siihen menee vielä aikaa... :)
Kolme kertaa olen minäkin lähtenyt synnäriltä nyytin kanssa kotiin. Ja joka kerta on kyllä kokenut sen erikoisen tunnelman, mikä synärillä vallitsee. Haikeudella sitä nyt mietin, kun kolme kertaa on jo takana; ei tiedä tuleeko kertoja vielä..
Meidän kaikki lapset on syntyneet kesällä ja mulle oliskin ihan hassua ajatella, että olisin johonkin muuhun aikaan synnyttämässä. Jotenkin se on piirtynyt mieliin se kesäinen aamunkajo, jota olen jokaisen synnytyksen aikana/jälkeen päässyt aistimaan. Ja on siihen liittynyt ne suuret tunteet, että vaikka maailma ympärillä jatkaa kiireistä kulkuaan niin mulle se maailma ei sen pienen syntymän jälkeen enää koskaan ole täysin samanlainen..
Taitaa ne synnytyksen jälkeiset päivät olla monen naisen elämässä niitä harvoja hetkiä, milloin todella huolehditaan ja välitetään, osoitetaan erityistä huomiota. Ja kaikki naiset on tavallaan " saman arvoisia" siellä synnärillä. Jännää on se, miten kaikki muut merkitsevät ja usein erottavatkin tekijät, kuten esim. koulutus ja työ unohtuu siellä aivan kokonaan. On vaan äitejä ja vauvoja ja ei siihen kukaan kai mitään lisää haluakaan tai siitä mitään pois.