Koti-ikävä vaivaa! Muita, jotka asuvat kaukana kotikaupungistaan tai kodistaan.

Mä oon sitä mieltä, että elämä on tehtävä hyväksi siellä, missä nyt sattuu asumaankin. Sitä paitsi, täällähän mulla on mun elämän tärkeimmät ihmiset, koti, kaikki. Kotiseudulla mulla ei ole enää mitään. Vanhemmat toki ja muutama vanha kaveri, mutta ei siellä ole tätä elämää, jota nyt elän.



Käyn kotiseudulla nelisen kertaa vuodessa. Se riittää. Mun perheeseeni kuuluu nykyään mies ja lapsi, vanhemmat ja sisarukset on sukua, ei lähiperhettä. Me asutaan myös täällä pk-seudulla ja todellakin meidän koti on täällä.



Älä ap haikaile turhaan takaisin. Sun kotiseutusi elää sun muistoissa ja ehkä sä oot omassa päässäsi tehnyt siitä ruusuisemman mitä se oikeasti on. Ja kannattaa elää elämää täysillä nyt, eikä ajatella että "sitku..." Tee itsellesi arvoisesi elämä omaan kotiisi, älä sälytä vastuuta sun ja perheesi hyvinvoinnista vanhemmillesi ja muille.

Sulla ei sitä ole 2, joten miksi vastasit?????

Ei välttämättä edes sinne entiseen kotikaupunkiin, vaan Suomeen yleensä. Positiivista ajattelua nyt ap. Olet sentään Suomessa, kuulet pääosin suomen kieltä ja kaikki ympärillä on tuttua ja turvallista.



Itse täällä mietin, mistä saan tilattua jotensakin suomalaisen oloisen joulukinkun (tulee varmaan maksamaan mansikoita) ja pohdin, säilyisköhän lantut postipaketissa, jos niitä tilaisin äidiltä... Täytyy jotenkin yrittää väsätä suomalainen jouluateria.

Ikävä on inha tunne ja halusin antaa ap:lle vinkin, miten miettiä asiaa toiseltakin kannalta. Katsokaas, kun maailmassa useita totuuksia. -2-

Kiitos vastauksesta, mutta eipä tuo auta. En mä vaan kotiudu tänne, vaikka kuinka yritän. Mulla asuu mun kotikaupungissani KAIKKI tärkeimmät ihmiset miestäni lukuunottamatta, siellä ollessa tunnen olevani kotona ja viihdyn äärettömän hyvin, myös kotikaupunkini on kaupunkina kivempi, pienempi ja viihtyisämpi.



Haluan viettää aikaani läheisteni kanssa ja se on hankalaa, kun välimatkaa on melkein 700 km. Esim. kun parhaan ystäväni lapsi syntyi, olisi halunnut päästä katsomaan, sisareni tarvitsisi apua esikoisensa hoitamisessa ja kuinka mielellään haluaisin olla auttamassa viikottain, äitini tarvisi kotiapua ja voi kuinka voisin auttaa häntä, hyvä ystäni järjesti kivat bileet, niihinkin olisin halunnut yms. Mun elämä vaan on siellä, ei sitä täällä ole. Täällä käyn töissä ja olen mieheni kanssa, mutta siinäpä se.



ap

Sama tilanne ja ikävä kotiin. Muutettiin miehen työn vuoksi ja itse hoitovapaalla. Olin innoissani itsekin muuttamassa kyllä mutta ei!! Yksin olen ollut jo yli puoli vuotta, ei kamuja ei ketään sukua lähellä. Kotiseudulla joka tässä tapauksessa pk-seutu käydään mutta liian harvoin kuitenkin. En viihdy ja itse meinaan ainakin lasten kanssa palata takaisin ennen kun hv loppuu. Voipi olla että vielä ero tässä tulee jos mies välttämättä haluaa tänne jäädä. Tiedoksi vielä että lapsi on niin pieni ettei hiekkisseuraakaan vielä ole ja näköjään olen huono lähtemään kun en ketään tunne oikein vauvakerhoihin.. hieman masentunut olen vissiin. :( Joo koti on siellä missä mies ja lapset mutta minulle omat vanhat kaverit, vanhemmat ym. tosi tärkeitä. Nyt vasta kun ovat kaukana heitä suunnattomasti kaipaan. Samassa veneessä ollaan melkein :)

Kiva kuulla, että on kohtalotovereita. Mä ymmärrän sua. Mullekin jotkut sanoo, että miksen mä hanki täältä ystäviä. Mutta kun mulla on jo ystäviä, parhaimpia ja rakkaimpia sellaisia, enkä mä tarvi täältä mitään ns. kavereita. Ja ei kukaan voi korvata omia vanhempiani ja sisaruksiani ja heidän lapsiaan. Ei vain voi. Joillekin ihmisille ystävät ja suku ovat tärkeämpiä, kuin uusi elämä jossain oudossa kaupungissa.



Jospa olemme jo ensi vuonna kumpikin omassa rakkaassa kotikaupungissa rakkaiden ympäröimänä.



ap

Me asuimme 9 vuotta Etelä-Suomessa ja koko ajan meillä oli kamala ikävä takaisin kotiin. Meillä oli ystäviä ja vakituiset työpaikat, mutta sekään ei riittänyt, koti-ikävä oli voimakkaampi. Esikoisen synnyttyä päätimme muuttaa takaisin enkä ole päivääkään katunut tätä päätöstä! Elämä on nyt monin verroin rikkaampaa, sukulaiset ja ystävät ovat lähellä ja elämäntahti on rauhallisempi. Tätä mielentilaa tuskin olisimme koskaan siellä pääkaupunkiseudulla saavuttaneet.

Itse olen useamman kerran elämässäni joutunut muuttamaan jopa toiselle puolelle maapalloa. Jos kapinoi uutta paikkaa vastaan ja antaa ikävälleen vallan niin ei kotiudu. Pitää kiskoa itsensä ihmisten ilmoille ja tutustumaan uusiin paikkoihin ja ihmisiin. Uusia ystäviä varmasti löytyy ja uusi paikka alkaa kummasti tuntumaan kodilta jo parin vuoden päästä.

Meillä tuo koti-ikävä ei hellittänyt 9:ssä vuodessakaan..... Mies sai töitä vanhasta kotikaupungistamme, minä olen kotiäitinä. Enköhän minäkin jotain töitä täältä löydä, kun se aika koittaa.

Toivotaan niin : ) Hyvää syksyn odotusta, tästä opimme että omat läheiset ne kotipaikan tekee tärkeäksi, enpä muuta kun täältä pääsen pois mihinkään kauas omista vanhemmista ja niistä parhaista vanhoista ystävistä. Ei niitä uusi saa eikä juuri halua enää aikuisiällä . Tuttuja tulee ja menee mutta oikeaa ystävyyttä hankala sitoa enää, pitäisi jotenkin alusta aloittaa. Nyt on jo sellaisia asioita mitä ei jaksa ja halua enää kertoa uusille tutuille.



Olen jo läheisilleni ilmoittanut että kauaa en täällä voi enää olla, liian paha mieli jatkuvasti ja koti-ikävä.

Mä olen asunut kaukana kotoa jo kymmenen vuotta, ja ehtinyt aloittaa elämän täällä ihan huomaamattani. Nyt, kun mun perhe on täysin kotiutunut tänne, miten mä voisin ainoana vaatia, että hei muutetaanpa tuonne pohjoiseen, missä ei ole miehelle töitä, sukua, ei mitään. Lapsilla on täällä vakiintuneet kuviot jne. Mä olen sidottu tähän nykyiseen asuinpaikkaani ja se ahdistaa välillä ihan tajuttomasti. Mä tunnen ihan fyysistä ikävää kotiseudun maisemia ja ihmisiä kohtaan. Se on kulttuurikysymyskin, on eri asia olla oma "heimonsa" parissa, jossa ei tarvitse selitellä itseään. Ja näin myös Suomen sisällä.



Mä olen aina ollut maahan sidottu ihminen, ja nyt musta tuntuukin, että olen ihan juureton ja tuuliajolla. Eikä tämä johdu edes siitä, että olisin yksinäinen. Mulla on enemmän kavereita nykyään täällä kuin siellä, mutta ikävä niitä seutuja kohtaan on kova. :(



Ei kai se auta kuin sopeutua tähän elämään. Neuvoksi ap:lle: muuttakaa takaisin, _ennenkuin_ jumitutte liikaa Etelä-Suomeen. Siis jos olet varma, ettet sopeudu kuten tuo 2 vastaaja.

Sama tilanne oli meilläkin, molemmilla oli työpaikat pääkaupunkiseudulla ja siksi lähteminen tuntui aivan liian vaikealta. Mutta sitten minä jäin äitiyslomalle ja samaan aikaan mies sai töitä kotikaupungistamme, joten lähteminen oli siinä vaiheessa helpompaa. Minulla ei ole täällä työpaikkaa odottamassa, mutta pärjäämme kyllä miehen tuloilla. Asuminen ja eläminen on täällä niin paljon halvempaa kuin pk-seudulla. Ja uskon, että kyllä minäkin töitä löydän sitten kun sen aika on.

Olen asunut Etelä-Suomessa jo 6 vuotta ja en ole siis kotiutunut. Minunkin mies on täältä kotoisin, mutta avoimin mielin haluaa lähteä Pohjois-Suomeen kanssani. Lapsia ei ole vielä, raskaus ihan aluillaan, joten nyt on hyvä aika alkaa miettimään muuttoa. Se on vain ja ainoastaan työpaikoista enää kiinni....

Meillä on se tilanne, että mä saisin hyvin helposti töitä kotipaikkakunnalta, mutta miehen ala on niin spessu, ettei löytäisi lähellekään vastaavaa työtä sieltä. Olen kyllä sanonut, että jos mulla alkaa viiraamaan tämän koti-ikävän takia tarpeeksi, niin me kyllä muutetaan! :) No, vielä on pää kasassa...



Mutta kannustan ap:stä muuttamaan. Siinä vaiheessa, kun lapset alkaa tehdä kavereita ja menee kouluun, lähteminen on jo paljon vaikeampaa!!

Täällä ois kans yks rovaniemeläinen, 10 vuotta elämää takana pk-seudulla ja toisaalta hyvin oon viihtyny noin työn ja asumisen puolesta, mutta tuo kaveripolitiikka vähän vaivaa.



Mullakin on kaikki parhaimmat ystävät ja sukulaiset siellä kotipuolessa ja vaikka olenkin saanut täältäkin kavereita, ei ne oikein silti ole samanhenkisiä kuin me pohjoisen ihmiset. Esimerkkinä vaikka se että täällä etelässä nämä ihmiset tykkäävät istua ja tavata aina vain viikonloppuisin jossain baareissa ja kahviloissa, kun taas minä tykkään että kahvitellaan vaikka arkisinkin kavereiden luona, saunotaan ja laitetaan ruokaa porukalla/grillataan ja kuka ties illan tullen otetaan vähän oluttakin.



Pitäisikö meidän kehitellä porukalla jotain kivaa? Kahvittelua vaikka ensin ja sitten jos juttu luistaa niin mistäpä sen tietää, jos tästä elämästä tulisi kaikille astetta ihanempaa?? Minulla on yksi parhaimmista kavereista täällä etelässä tullut tämän palstan kautta ja voin kertoa että kannattaa uskaltaa vaan lähteä liikkeelle, ihmisiähän me kaikki vain ollaan?? =D

.. sama ikävä vaivaa kovasti kotiseudulle. Tässä ketjussa 2 yrittää kovasti vakuuttaa, että elämä kannattaa tehdä siellä hyväksi, missä asuu sillä hetkellä. Se on ihan varmaan helpompaa sellaiselle ihmiselle, joka ei jättänyt taakseen kovin montaa tärkeätä ihmistä...

Olen kotoisin toisesta maastakin ja varsinkin talvisin kun on kylmää ja pimeää kaipaan kotimaahani. En myös tunne täällä pk-seudulla ketään kuin mieheni ja työkaverit (joita en näe työn ulkopuolella) ja edelleen, 11 vuoden jälkeen tunnen oloni aika ulkopuoliseksi.



Olen alkanut miehelle puhua maastamuutosta varovasti mutta häntä pelottaa kielen oppiminen niin hyvin että töitä pystyisi tekemään sekä kesien kuumuus (vaikka asunnoissa ilmastointi onkin). Ei se nyt minulle mikään katastrofi ole jos täällä loppuikänikin asun mutta ikävä kyllä välillä on, ja kesäisin kun käymme vanhemmillani aina itkettää kovasti lähteä takaisin.

Asutaan yli 10 000 km päässä suomesta ja harvoin iskee ikävä.

tähän on niin tottunut ja pitänyt oppia asennoitumaan, et koti on siellä missä lapset ja mies.

15v maailmaa kierretty maasta toiseen 2-3 v välein.

Minulla on sama tilanne vaikka kotipaikka onkin ihan Suomen kamaralla. Elämä täällä valuu hukkaan. :(