Mistä voi tunnistaa mahdollisen anorektikon

anorektikolta... ainakaan vielä.



Anorektikko on sairaalloisen keskittynyt painoonsa ja syömisiinsä, usein perfektionisti, ikäänkuin hallitsee ahdistustaan syömättömyydellä. Saattaa yrittää keventää muittenkin perheenjäsenten ruokavaliota. Yrittää kuluttaa mahdollisimman paljon urheilemalla, seisoskelemalla, kävelemällä jatkuvasti. Salaa jättää aterioita väliin, siirtyy kevyttuotteisiin, punnitsee itseään usein ja ahdistuu kohtuuttomasti jos yritetään saada syömään. Kylläinen olo tuntuu ällöttävälle. Peittelee laihtumistaan kerrospukeutumisella. Muuttuu helposti ärsyyntyväksi, eristäytyneeksi ja ilottomaksi.



Herkkuja normaali ihminen kyllä voi hyvällä omallatunnolla syödä useammin kuin pari kertaa kuussa. Vaikka kerran pari päivässäkin jotain pientä, ilman ahdistusta. Normaalin nuoren ei tarvitse mittailla tai punnita ruoka-annoksia eikä käydä jatkuvasti vaa´alla.

Kuulostaa ihan kunnon nuorelta, mutta olisiko opettaja huomannut koulun ruokailuissa jotain. Syökö siellä vai säästäänkö ruokailun kotiin, kun tietää että siellä syömättömyys paremmin huomataan. Tosi hoikka poika on jos on vielä aktiiviurheikija eli vois kuvitella silloin olevan myös lihasta, joku vähälihaksinen tietokonenörtti helposti on noissa mitoissa.



Entä pojan luonne onko ulkonäkökeskeinen, nauttiiko laihuudesta tai tuoko sitä esille?



Minä varmaan sanoisin pojalle suoraan, että koululta on oltu huolissaan ja kysyisin, että tietääkö hän syytä opettajan huoleen

Anorektikot ovat vähän hankalia luonteita. Osa on todella lapsellisia, osa sellaisia säälinkipeitä rassukoita, osa ihan neuroottisia. Jos poika on ihan mukava ja tavallinen kaveri jolla on ikätasoiset jutut ja harrastukset niin tuskin kovin kipiä voi olla. Anoreksia on mielenterveysongelma, joka vaikuttaa persoonallisuuteen laajasti.

Minustakaan poika ei ole mikään anorektikko on sosiaalinen ja mukava nuori mies. Mutta aina sitä hermostuu, kun jotain tulee toisen aikuisen taholta, kun sitä aina äitinä pyrkii ajattelemaan, että ei se meidän poika.



Poikani on aika ulkonäkökeskeinen tai siis sellainen joka huolehtii puhtaudestaan, käy säännöllisesti parturissa on väriä, raitaa ja dramaattista leikkausta, mutta niin on yli puolella koulukavereistakin. Hän on aina ollut sellainen nätti poika ja hurmannut tyttöjä jo päiväkodista alkaen. Ei tokikaan peittele ulkonäköään vaan tuo parhaita puoliaan kursailematta esiin.Toki haluaa olla laiha ja on ollut sillälailla tyytyväinen kun nyt housut roikkuu just sopivasti, sanoo sen toki vähän pilke silmäkulmassa. Mutta tiedän, että hän haluaisi herkutella enemmän, mutta ei anna siihen itselleen lupaa. Hän on koulumenestyksestään tarkka, haluaa kuitenkin opiskella aika pitkälle, mutta se on kai luonnollista. Sillä minä ja miehenikin olemme aina olleet koulussa keskimääräistä parempia.



Jospa opettajan huoli juontuu tuosta pitkästä sairastamisesta ja sen tuomasta painonlaskusta, kyllähän tuollaisessa varressa jo muutaman kilon menetys näkyy. Mononukleoosi maksatulehduksineen aiheutti kuitenkin yli kolmen viikon sairastelun, heikon ruokailun ja anemian joita nyt koitetaan vielä hoitaa. Minusta poika on enemmänkin vielä sellainen heikonnäköinen, kalpea ja mustat silmänaluset. Mutta ei sairauden akuutista vaiheestakaan ole kulunut kuin kolme viikkoa ja lääkärin mukaan täydelliseen toipumiseen voi mennä jopa kuukausia.

Ehkä opettaja katsoi sen ja nyt näkee anorektikkopoikia siellä sun täällä.

Tuo poikien anoreksia on tosiaan ollut tiedotusvälineissä paljon viimeaikoina ja meidänkin koululle, jossa olen terveydenhoitajana, tuli kotain materiaalia asian tiimoilta. Minä kanssa luulen, että opettaja on nyt vain tarkkaillut oppilaitaan ja tosiaan huomannut hoikan poikasi ja jos tosiaan on vähän täydellisyyden tavoittelija, niin on sitten "innostunut" ja ajatellut jospa pojalla on muutakin hoikkuuden takana.



vaikka samaan hengenvetoon pitää todeta, että meidän koululta löytyi anorektikko muutama vuosi takaperin, josta kaikki jälkeenpäin totesivat. että eipä olis ikinä siitä uskonut. Myös kaunis, suosittu, sosiaalinen ja koulumenestyjä. Viimein alkoi laihtua ja taustalta löytyi hyvin epävarma nuori joka koetti kauneudella ja menestyksellä peitellä viimeiseen asti horjuvaa mieltään. Eihän siitä haittaakaan ole vaikka juttelet pojan kanssa ja seurailet syömisiä jonkin aikaa. Koettakaa saada ne menetyt kilot pian takaisin, niin yleiskuntokin kohenee nopeammin. On poikanne kuitenkin sen verran hoikka ettei painonmenetykseen enää kuitenkaan varaa ole.

Eli kun luin ajatuksella uudestaan viestisi Ap, halusin sanoa vielä jotain. Jos poikasi antaa itselleen luvan herkutella noin harvoin, en pitäisi sitäkään kovin normaalina tuolla painolla. Silloin selkeästi pelkää epänormaalilla tavalla painon nousua.



En sinuna kertoisi pojalle epäilyksistä koska näin pystyy peittämään kaiken. Anoreksian vaihtoehtona on aina bulimia tai joku muu näiden välimuoto. Voi siis syödä ihan hyvin, jos oksentaa sitten kaiken. Myös sairauden myötä pudonneista kiloista on voinut tulla joku innostus, että näitäpä en halua takaisin ja itse asiassa haluan laihtua vielä lisää.



Ota asia vakavasti.

Ihan ekaksi sanon, että 175 cm ja 55 kg kuulostaa kyllä jo pahalta. Mutta asiaan. Läheiseni oli sairastuessaan huippu-urheilija, muusikko ja hyvä opiskelija. Täydellisyyden tavoittelija, kaunis poika, joka oli äärettömän pettynyt jos sijoittui vaikkapa urheilukisoissa toiseksi tai sai kokeista jonkun ysin. Me ei kukaan huomattu mitään riittävän aikaisin, itse olin ehkä vähän liian nuori huomaamaan ja ehkä muut sulkivat silmänsä. Kaikki tapahtui vain niin salakavalasti ja pikkuhiljaa ja lopulta kaikki oli liian myöhäistä. Tätä ihmistä ei siis ole enää.



Näin jälkeenpäin ajatellen oireita olisi voinut nähdä monessa paikassa. Itse kiinnittäisin äärimmäistä huomiota perfektionismiin ja laihuuden ihailuun. Kyllä yleensä tuon ikäiset haluavat olla ennemminkin lihaksikkaita kuin laihoja. Läheiseni alkoi yllättäen kiinnostua hirvittävän paljon ruuan laitosta. Tämä on usein syy miksi anoreksiaa ei huomata. Kyllähän se joka päivä laittaa ruokaa -tyyppinen asia ei ole sama kuin syöminen. Urheilu meni liian pitkälle. Kesäisin selkeästi halusi esitellä kuihtunutta olemustaan. Hurjan vaikea asia kirjoittaa. Ehkä osaisin vastata jos kysyisit jotain suoraan.



En koskaan vähättelisi opettajan kommenttia, en koskaan! Itse olen katkera ettei kukaan puuttunut ajoissa. Kaikki olivat kuitenkin fiksuja sivistyneitä ihmisiä, olisihan jonkun pitänyt tajuta.

Innokas tai yliampuva suhtautuminen ruokaan. Esim laittaa mielellään paljon ruokaa, kokkaa, leipoo muutenkin puhuu paljon ruuasta, muta suuhun vain ei mene kuin pieniä murusia tai ahmii suuria määriä painon kuitenkaan nousematta.



Lähes fanaattinen suhtautuminen liikuntaan. Urheilee säästä huolimatta sairaanakin. Tulee ahdistuneeksi ja kiukkuiseksi jos liikunta jää väliin tai sitä vaaditaan vähentämään/lopettamaan.

Luonteesta. Anorektikot ovat vähän hankalia luonteita. Osa on todella lapsellisia, osa sellaisia säälinkipeitä rassukoita, osa ihan neuroottisia. Jos poika on ihan mukava ja tavallinen kaveri jolla on ikätasoiset jutut ja harrastukset niin tuskin kovin kipiä voi olla. Anoreksia on mielenterveysongelma, joka vaikuttaa persoonallisuuteen laajasti.

Mulla oli ennen anorektikko työkaveri ja luonne oli kyllä juuri tuollainen. Vielä 27-vuotiaana hänen käytöksensä oli kuin yläasteelta ikään. Lapsellisuuden ja yleisen hankaluuden lisäksi oli vielä todellinen pilkunviilaaja. Kaikki piti tehdä ihan viimeisen päälle (ohjeiden mukaan) ja jos ei ollut ohjeita, ei osannut soveltaa (eli ei ollut luovuutta). Vanhempana kollegana tunsin joskus olevani häneen nähden äidin roolissa, en tasavertainen työkaveri. Oli rasittavaa, kun toinen perfektionismissaan kyseli koko ajan - ja ihan kaikesta. Siis työtehtävistä. Hänellä ei ollut kykyä rentoutua. Aina piti suorittaa jotain.

Minulle jäi ap pojastasi muutama piirre mieleen, jotka ehdottomasti on riskitekijöitä. Täydellisyydentavoittelu, kova urheilemaan, ihannoi laihuutta (ei lihaksikkuutta). Teini-ikäiset pojat normaalisti ihannoi lihaksikasta vartaloa. Laihuus on vähän niin kuin hävettävä juttu. Urheilullisuus se, mihin pyritään. Eli timmi kroppa, lihakset, sixpack... Lisäksi se, että tosiaan nyt jo kontrolloi syömistään, ei herkuttele lihomisen pelossa?! Tyttöystävän olemassa olo, "sosiaalisuus" ei kerro mitään siitä, mitä poikasi päässä oikeasti liikkuu. Älä luota kulissehin.



Opettaja on voinut pistää merkille sairaudesta johtuneen laihtumisen, mutta minusta huoli ei silti ole liioiteltu. Ota selvää syömishäiriöistä (nyt on julkaistu uusi kirja "Olen juuri syönyt") ja hanki tietoa, miten voit auttaa jos tilanne oikeasti on se mitä opettaja pelkää. Ole lähellä, älä painosta poikaa, mutta älä jätä yksinkään.

mieleen, että tilanteeseen kannattaa suhtautua vakavasti. Poikasi kuvauksesta minustakin poika on vähän liian "täydellinen" samoin kuin serkkunikin oli sairastuessaan. Hänenkään äitinsä ei asiaa huomannut, kun pojan elämässä kaikki oli "hyvin", hänen käytöksessään ei ollut suuriakaan perfektionisia piirteitä eikä hän ollut tällainen lapsellinen tai rasittava. Hän oli ja on edelleen fiksu ja filmaattinen ja osasi käytöksellään aina oikaista häneen kohdistuvat epäilyt. Hänen äitinsä aina totesi pojan laihuuden kauhistelijoille, että se nyt on aina ollut hoikka. Viimein serkkuni joutui hoitoon, kun hän koulussa menetti tajuntansa ja sairaalassa hänet todettiin aliravituksi ja ihan liian laihaksi.



Useimmiten se huoli tulee joltain vähän ulkopuoliselta, itse kun lapsensa näkee joka päivä niin silmä tottuu.

Laita pojalle ruokaa, kutsu tyttöystäväkin syömään ja katso syökö se vai onko välttelyä.

Soitin aamulla luokanvalvojalle ja juteltiin pojasta. Hän sanoi viestin tulleen terveydenhoitajalta ja käänsi puhelun hänelle. No hän kertoi, että koululla on ollut terveystarkastus kakkosvuosilaisilla ja osan oppilaista hän on pyytänyt toiselle käynnille tapaamaan lääkäriä. Pojan mukana on laitettu lappu asiasta, mutta sitä ei kuitenkaan ole kotona näytetty.



Lääkäri on tutkinut pojan tehnyt jotain testejä ja todennut, että pojan psyyke on

melko vahva, mutta painon pitkänaikavälin kehitys on erittäin huolestuttava. Viime vuonna terveystarkastuksessa poika on ollut 171cm ja 54,5 kg ja nyt tuossa syyskuun tarkastuksessa hän on ollut 175,5cm ja 55,8kg eli pojan puheet sairauden myötä menetyistä useista kiloista ovat siis olleet pelkkää puppua. Minä sitten puhelun päätyttyä tarkistin mitä pituus ja paino ovat olleet siinä yhdeksännellä luokalla tehdyssä terveystarkastuksessa ja silloin poika on ollut 166,5cm ja 53,8kg eli pituutta on parin vuoden aikana tullut yhdeksän senttiä ja painoa vain kaksi kiloa.



Miten minä olen voinut olla niin sokea etten ole älynnyt kiinnittää asiaan mitään huomiota. poika on urheilusta johtuen timmi ja lihaksikas eikä minusta ole näyttänyt mitenkään "tosi" laihalta, mutta toki kaikki lihakset saa laskettua yhdellä silmäyksellä. Lääkäri haluaa pojan vielä tarkempiin tutkimuksiin ainakin verestä halutaan tutkia ravintoarvoja, rasvaprosenttia yms. ja miettiä syytä siihen miksi paino ei nouse eli onko se tahallista vai tahatonta. Lääkäristä oli alustavan keskustelun perusteella tuntunut, että poika ei tarkoituksellisesti jätä syömättä vaan hän ei jotenkin sisäistä sitä, että suuri liikuntamäärä ja kasvanut keho tarvitsevat enemmän ravintoa kuin mitä hän sille antaa. Hänellä on kuulemma koulussa toistuvia runsaita nenäverenvuotoja, joista käynyt jo tämän lukuvuoden aikana terkan luona lähes kerran tai pari viikossa.



Minä olen kotona iltatähtemme kanssa ja laitan jokapäivä ruokaa. Poika kyllä syö vaikka onkin valikoiva siitä mitä syö, mutta sitten en osannut vastata siihen paljonko hän syö välipaloja ja mitä ottaa treenien jälkeen, täytynee niitä koettaa tarkemmin seurata. Miehenikin on tämän viikon lomalla ja hermostui täysin noista koululta selvinneistä jutuista. Huusi ja mesosi ettei tässä nyt muuta tarvita kuin pojalle sanotaan, että nyt alat syödä ja sillä selvä. Koetin toppuutella, että ei tässä nyt huuto ja pakottaminen auta. Vielä on oma mieli niin itkuinen ja sekaisin etten tiedä miten tästä etenisi ja mies paahtaa että ei tässä nyt kyllä itkukaan auta. Ei varmaankaan ja täytyy päivän aikana koettaa koota itsensä, jotta voisi pojan kanssa ottaa asian puheeksi ja kertoa että meillä on lääkäri varattu perjantaille.



Luoja minä olen kehno äiti. Ei kai kukaan jätä lapsensa kasvun seuraamista siihen kun lapsi saa peruskoulun käytyä, mutta minäpä jätin ja nyt ollaan tässä.



ap

Ja miehestä sen verran, että ole tiukkana ettei noita ajtuksiaan pakkosyötöstä pojalle sano, pahentaa vain tilannetta. Jos yhtään lohduttaa en minäkään ole enää peruskoulunjälkeen kuullut terveystarkastuksista mitään, enkä ole edes huomannut kysyä.

mulla itselläni oli aika lailla samantapainen painokehitys lukiovaiheessa, mutta ei mulla mitään syömishäiriötä ollut. Silloin. Se oli vain vaihe, jossa kasvoin pituutta.



SYömishäiriöön sairastuin viitisen vuotta myöhemmin ollessani ulkomailla opiskeliemassa. En tosin anoreksiaan vaan ortoreksiaan. Itse sairastaneena sanoisin, että syömishäiriön olennaisia puolia EI ole suhde ulkonäköön tai edes painoon eikä, kuten joku väitti, luovuuden puute ja ohjeiden tarve (minä olen erittäin luova tutkijataitelija) vaan PERFEKTIONISMI, TIUKKA ITSEKURI ja TAIPUMUS RIIPPUVUUKSIIN. SYÖmishäiriö on riippuvuus siinä kuin pahideriippuvuus tai työnarkomania tai vastaava, mutta se on riippuvuus joka kohdistuu omaan itsekuriin. Siksi siihen auttaa ihan yhtä vähän se, että joku sanoo että "Nyt alat poika syödä!" kuin alkoholistille olisi hyötyä siitä kun joku sanoo että "Lopeta se ryyppääminen!". Se täytyy itse haluta lopettaa tai syödä.



Paras, varmin ja helpoin tapa vapautua riippuvuudesta on korvata se toisella. Mieluiten jollain vaarattomalla riippuvuudella. SOpivan löytäminen voi olla vaikeaakin.

auta mitään, eikä siihen ole mitään syytäkään. Oman lapsen ulkonäölle sokeutuu, ylipainoisten lasten vanhemmat eivät useinkaan huomaa ylipainoa ja laihojen eivät laihuutta. Lisäksi poikasi on jo vanhempi teini ja heillä on jo enemmän vastuuta oman terveytensä hoidosta ja toisaalta voi olla pahaksikin, jos vanhemmat kovin innokkaasti isojen teinien terveysasioita hoitavat.



Kertomasi perusteella vaikuttaa kuitenkin siltä, että terveydenhoitajan huoli on perusteltu ja pojallasi on jossain määrin vinoutunut suhde vartaloonsa ja syömiseen. Yleensä tosiaan pojat olisivat mieluummin lihaksikkaita kuin ruipeloita, mutta tietysti kauneusihanteita on nykyisin poikien keskuudessakin erilaisia. Kuitenkin noin laihan pojan iloitseminen laihtumisesta ja noin tarkka kontrolli herkkujen suhteen on hälyttävä merkki.



Se, että lapsi on sosiaalinen ja seurustelee, ei tarkoita, ettei hänellä voisi olla syömishäiriötä. Syömishäiriöinen usein jossain vaiheessa sairauttaan eristäytyy, mutta kaikki eivät tee sitäkään. Lisäksi vaikka tietynlainen persoonallisuus on anorketikoilla yleinen, kaikki eivät sitä edusta. Itsekin olen esimerkki entisestä anorektikosta, joka ei todellakaan ole ikinä ihan mahtunut tunnollisen perfektionistin kaavaan.



Toki painokehitykseen voi pojallasi olla syynä fyysinenkin ongelma, mutta kannattaa tosiaan miettiä, paljonko poika todella syö. Kuinka paljon hän syö aterioilla ja kuinka energiapitoista ruokaa (yleensähän teinipojat syövät aivan käsittämättömän paljon) ja syökö hän välipaloja. Useinhan välipalat ja napostelu leimataan epäterveellisiksi ja ne on monen syömishäiriöisen nuoren helpoin jättää väliin, samoin aamiainen. Koulussa kaverit ihmettelevät, jos ei mitään syö (mutta syödä voi hyvin vähän, koska aina voi olla sitä mieltä, että ruoka on pahaa) ja kotona vanhemmat, jos lasta ei ilmaannu ruokapöytään.



Urheilullisen kasvavan pojan energiankulutus on todella suurta, joten liian vähän ravintoa voi saada helposti, vaikka kotona söisikin suhteellisen normaalin määrän, mutta vähäkalorista ruokaa. Voi myös olla, että ulkonäöstään kiinnostuneelle (ja jos on osa sellaista alakulttuuria, jossa hoikkuus on in) pojalle ei täysin avaudu, kuinka paljon pitäisi syödä. Lehdistä yms. jää helposti mieleen se, että 1000 kcal päivässä laihtuu (ja on aika kitudieetillä) ja 1500-1800 kcal olisi jotenkin tavallinen kulutus. Harvoille jää mieleen se, että tuo 1800 kcal on pienehkökokoisen, aikuisen, lähes täysin liikkumattoman istumatyöläisen päivän kalorinkulutus. Miehillä ja varsinkin kasvavilla urheilullisilla pojilla kulutus on jotain aivan muuta. Siinä sitten joku ulkonäöstään ja painostaan kiinnostunut poika katsoo, että tässä ruoassa onkin yli 700 kcal, onpa paljon, eipä hirveästi muuta voi tänään syödäkään, yhtään välttämättä ymmärtämättä, että hänen kulutuksestaan 700 kcla ei välttämättä ole mikään valtavan iso osa. Eli kyse voisi sinänsä olla osittain ihan tiedonpuutteestakin, kun julkisuudessa usein puhutaan kalorien suhteen juuri tuollaisista 2000 kcal ja alle päiväkulutuksista, voi poikasi olla vaikea ymmärtää, että hänen päiväkulutuksensa on todennäköisesti yli 3000 kcal. Ja usko pois, 3000:kin päästäkseen saa syödä melkoisesti (olin itse vuosi sitten 4000 kcal raskaus- ja imetysidetillä ja se, mitä siihen piti syödä...)



Huutaminen ei nyt auta, jos ei sitten itkeminenkään. Ymmärrän hyvin, että sekä sinä että miehesi pelästyitte nyt aika tavalla ja teidän molempien reaktiot ovat täysin normaaleja ja ymmärrettäviä, mutta olisi tosiaan hyvä, jos saisitte kottua itsenne, ennen kuin puhutte pojallenne. Hänen kanssaan juteltuanne saatatte sitten jo olla viisaampia siitä, missä mennään. Hän tuskin syömishäiriötä myöntäisi, vaikka tajuaisikin, että hänellä sellainen olisi, mutta tarkkaile hänen suhtautumistaan. Mitä hän ajattelee painokehtiyksestään, mitä siitä, että painon pitäisi selvästi nousta ja siitä, että pitäisi syödä paljon enemmän ja todennäköisesti selvästi enemmän rasvaa jne. Ne reaktiot voivat kertoa aika paljon siitä, mistä on kyse.



Tsemppiä teille!

sain siitä paljon ajattelemisen aihetta. Juuri nuo välipalat ja iltapala askarruttavat. Terveydenhoitaja vielä soitti ja käski perjantaihin asti pitää ruokapäiväkirjaa ja ottaa se sitten lääkäriin mukaan. Tällä viikolla ei kuulemma vielä patisteta poikaa vaan annetaan syödä siten miten on tottunut, että lääkäri saisi mahdollisimman totuudenmukaisen kuvan nykyravitsemuksesta.



Nyt kun ajatus alkaa ensijärkytyksen jälkeen kulkea, muistuu mieleen harmittavan paljon tilanteita joiden olisi pitänyt saada äidin hälytyskellot soimaan. Juuri tuo herkkujen kontrollointi ja nyt kun oikein muistelen hän tarkastaa ruuastaan aina kaloritaulukon, mitä varmaankaan useimmat pojat ei tee. tai siis ainakin luulen tarkistavan sillä ihan kaiken mitä hän syö niin hän lukee tuoteselosteen ensin.



Muita yksittäistapauksia oli nyt vähän aikaa sitten pikkuveljen kolmivuotissynttärit. Tein tämän 17-v lempikakkua, mutta hän kieltäytyi maistamasta huonoon oloon vedoten. Ja kun annoin pikkuvelejelle ensin ihan pienen siivun ja kun se kovin tykkäsi annoin vielä extra palana pienen siivun. Niin tämä isompi poika sanoin, että miks sä annat sille noin paljon kakkua siitä tulee läski isona. Minä vaan totesin silloin, että älä höpötä, se nyt siitä liho jos pari kertaa vuodessa saa ottaa täytekakkua vähän lisää. Kyseessä kaiken lisäksi oli vielä pakastemansikoista tehty mansikka-rahkakakku joka ei edes ole kamalan kaloripitoinen. Ja pikkuveljelläkään tosiaankaan ole mitään paino-ongelmia, kuten ei meillä muillakaan perheenjäsenillä ollaan ihan normaaliväkeä. (äidillä saattaa olla joku kilo kertynyt kotona ollessa, mutta ei mitään mahdotonta)



Mutta ei auta kuin jatkaa. Poika on tänään ollut siellä terkan luona ja tietää, että kotona tiedetään asiasta. Vähän kauhulla odotan tapaamistamme kun saapuu koulusta. Mieskin on jo rauhoittunut ja miettii myös, mitä meiltä on jäänyt huomaamatta.

eikä se ruoan tuputtaminen. Kuulostaa kauhealta kyttäämiseltä, mutta seuraa hieman myös mitä tapahtuu ruokailun jälkeen. Jos kiirehtii saman tien vessaan, on mahdollisuus, että käy oksentamassa. Niin minä tein sairaana ollessani, eikä kukaan huomannut mitään, kun kuitenkin söin . Juuri se laihuuden ihannointi ja laihana pysymisen tarve kuulostaa pahalta, toisaalta tunsin joskus kundin, joka myös halusi kovasti pysyä hoikkana, hänellä ei mitään sen suurempia syömisongelmia kuitenkaan ollut.

Mutta hyvä , että asia on huomattu.

Pidän erittäin tärkeänä sitä, että tilanne otetaan nyt vakavasti. En halua pelotella vaan kertoa anoreksian vaarallisuudesta. Anoreksian kanssa ei leikitä.



Minun siskollani on syömishäiriö. Hän on jo kolmikymppinen ja sairastanut sitä kuusitoistavuotiaasta. Siskolla on ollut monenlaisia terveydellisiä ongelmia anoreksiasta ja bulimiasta johtuen. Hänellä on muun muassa todella paha osteoporoosi. Hänelle jouduttiin laittamaan lonkkaproteesi, kun lonkka murtui kävellessä. Munuaiset toimivat huonosti, samoin sydämen kanssa on ongelmia. Kaliumarvot ovat olleet monesti todella alhaalla ja elämä tunneista kiinni. Hän on ollut parikymppisenä letkuruokinnassa (pakkohoitona). Hän ei pysty istumaan kauaa, koska pakaroissa ei ole tarpeeksi "lihaa".



Anoreksiasta varoittavia merkkejä: sairaalloinen liikuntahalu (sisko käy muutaman tunnin välein pitkillä lenkeillä), oman itsensä näkeminen lihavana, elämän ja syömisten tarkka suunnittelu (nyt minä teen sitä ja sitä ja sitten syön tätä ja tätä). Sisko ei syö ikinä toisten nähden. Hän juo koko ajan teetä tai fun light-mehua.



Ottakaa siis tilanne vakavasti. Onneksi sairaus ei ole pitkällä.