Miksi anoppien kanssa on niin hankalaa? Vai olenko ainoa?

ei sua kukaan täältä tunnista, anna mennä vain!



mä teen toistuvasti sellaisia pieniä asioita, joita tiedän anopin inhoavan, ihan tahallani siis.. mies ei näitä edes tajua. mutta mä olenkin paska akka, anopin mielestä ainakin..

Hänen neuvonsa ovat ainoita oikeita, minähän en osaa kasvattaa...ikää jo lähes 40, kyllä hänen nuoruudessa osattiin. Hän ei koskaan halua auttaa spontaanisti, raskasta, ei pyydä meitä heille, itse tulisi kyllä vaikka koko päiväksi moralisoimaan ja juomaan kahvia.

Viimeeksi sanoin että metsä vastaa niinkuin sinne huudetaan kun puhuimme vanhainkodeista ja laitosasumisesta kun ei pärjää enää kotona. En varmana mene auttaa sitten kun on tarvis.........

kerro mitä teit? tuskin anoppi tai miehesi täällä käy lukemassa?

anopin elämäntapoja (heille itselleen), vaikken kaikessa samaa mieltä olekaan. Heillä on täysi oikeus elää kodissaan juuri niin kuin haluavat.

Anoppi taas ei ole koskaan arvostellut minun tapaani toimia äitinä/vaimona (ainakaan minun kuulteni). Antaa meidän elää omaa elämäämme. Pidän anopistani kovasti,

En tiedä vaikuttaako asiaan se, että olin jo aikuinen (25v) aloittaessani seurustelun mieheni kanssa ja jo kolmikymppinen saadessamme ensimmäisen lapsemme. Anoppi ei ollut minkäänlainen uhka suhteellemme, enkä myöskään ollut se ensimmäinen miniäkokelas, joka "varastaa" anopin kullannupun. Luulenpa. että anoppi oli vain tyytyväinen, että poikansa vakiintui ja perusti perheem.

Puuttuu koko ajan kaikkeen, järkkäilee (tai siis YRITTÄÄ järkkäillä) meidän perheemme asioita ja päiväjärjestystä ollessaan täällä vierailulla. Sellainen puuttuminen ärsyttää ihan sata lasissa, melelläni pitäisin hyviä välejä, jos hän osaisi pitää VÄHÄN etäsiyyttä ja pysyä mummina, EI poikansa puolisona.

Anoppi on fiksu ja mukava nainen. Hän ei tuppaudu meidän elämäämme mutta on valmis auttamaan jos apua tarvitaan. Hän on seissyt meidän rinnallamme liittomme pahimmassa myrskyssä ja auttanut meidät sen läpi.

Mun anoppi on tosi mukava tyyppi ja niin olen itsekin ;-) mutta silti minun ja mieheni ensimmäisen yhteisen vuoden ajan harrastimme jotain ihme piilovittuilua toisiamme kohtaan. Meillä se meni ohi, ja nyt 12 v suhteen jälkeen anoppi on minun parhaita ystäviäni, tullaan erinomaisesti juttuun. Ei olla kyllä puhuttu keskenämme tuosta ekasta vuodesta, ja tuskin tullaan puhumaankaan.

Tosin olin 25-vuotias kun alettiin seurustelemaan ja anoppi oli selvästi huojentunut kun poika vihdoin alkoi vakiintumaan. Ehkä juuri siksi meillä on niin hyvät välit. Anoppi myös asuu toisella puolella Suomea, eli ei edes pystyisi pahasti sotkeutumaan meidän elämään.



Mitenkäs muut? Oletteko huomanneet, onko iällä merkitystä anoppisuhteeseen? Entä aiempien tyttöystävien määrällä?

että minullapa on fiksu ja mukava anoppi ja tulemme mainiosti juttuun. Vaan sitten on käynyt niin, että anoppi vierailee kaikki lomansa meillä. Pisin aika on ollut neljä viikkoa yhteen menoon.



Vaikka miten yritän, niin minun on mahdoton saada vanhaa oloa takaisin. On ihan OK, jos hän ei aina pidä kaikesta, mitä teen. En minäkään kaikessa ole hänen kanssaan yhtä mieltä. Mutta kun hän yhtäkkiä asuu omassa kodissani ja keskittyy vain poikaansa ja lapsenlapsiinsa aivan kuin minua ei siellä olisikaan, meinaa hermo mennä pahasti.



Ja jos kirjottaisin esimerkkejä, niin pitäisitte minua vain typeränä nipona. Ne ovat nimittäin tällaisia: anoppi tarjoutuu tekemään kauppareissun ja lähtee kamalasti hössöttäen kauppaan ja tekee sitä lähtöä toista tuntia. Kysyy monta kertaa, mitä pitäisi tuoda. Sanon, että voi ostaa mitä vain, olemme kaikkiruokaisia. Sitten tulee mieleeni, että me EMME juo keinomakeutettuja mehuja enkä halua, että lapseni juo niitä paljon. Kerron siis, että muuten kaikki kelpaa, mutta niitä mehuja emme juo. Ja sitten illalla tulen kotiin ja pöydällä on juuri sellainen keinomakeutettu mehupullo ja lapsi juo sitä.



Niin pieni esimerkki sellaisesta jatkuvasta piilevästä valtataistelusta välillämme. Mehun merkillä ja makeutusaineen laadulla ei ole oikeasti MITÄÄN merkitystä, mutta miksi hän kysyy minulta, jos haluaa tehdä juuri päin vastoin!



Ja vuodatan vielä: minustakin oma mieheni on maailman ihanin ja paras mies, mutta en kestä sitä, että äitinsä ei näe pojassaan mitään vikoja. Anopin läsnäollessa en saa huomauttaa miehelleni mistään asiasta tai hän vihjailee ja joskus jopa on sanonut suoraan, että mieheni varmaan jättää minut, jos jatkuvasti nalkutan(!?). Raskaimmaksi lomat tekee se, että miehestä sukeutuu äidin vieraillessa hänen pieni poikansa, joka ei sitten tosiaan laita tikkua ristiin yhteisen talouden eteen. Jolloin kieltämättä tekee mieli huomautella aika monestakin asiasta, joiden kanssa ei yleensä ole mitään ongelmia.

että eniten minua varmaan loukkaa ja kaivelee se, että minulla on alusta asti ollut sellainen olo, että "pahimmissa myrskyissä" anoppi taatusti ei auttaisi meitä yli, vaan vahingoniloisena odottaisi, että saa vihdoin vuosien jälkeen poikansa takaisin.



Ikävintä on, että meidän liittomme ainoat todelliset "myrskyt" ovat koskeneet juuri anoppia niiden loputtoman tuntuisten lomaviikkojen jälkeen. Joskus on vähän tyhjä olo, kun mietin, että mitä jos avioliittoni lähtee murenemaan tällaisen asian takia??

Viimeksi kun anoppini oli vierailulla, katsoin kelloa ja totesin että vasta kolme tuntia mennyt. Että vielä on koko ilta aikaa tätä rääkkiä.



Ja mikä siitä tekee rääkin? Vaikka se miten anoppi valittaa siitä miten häntä on kohdeltu kaupassa väärin tai se, kun hän paasaa, miten tyhmiä joidenkin tilaamieni naistelehtien toimittajat näköjään ovat tai kun hän puhuu jatkuvasti yhdessä katselemamme tv-ohjelman aikana (vaikka juuri on väittänyt haluavansa katsoa tätä ohjelmaa). Pieniä juttuja mutta kun anoppi ärsyttää, kaikki ärsyttää.



Yhden yön pituiset vierailut ovat pisimpiä mitä anoppi meille tekee. Ja se tosiaan riittää.