Muistaako kukaan tätä runoa?

Luin aikoinaan jostain runon kissaemosta, jolla oli todella villit pennut, Ne pennut oli siinä runossa yksiä perkeleitä, mutta sille emolle niin rakkaita. Se kissaemo väsyi niihin pehtuihin, eikä sosiaalihuolto tai yhteiskunta auttanut. Ennepitkää ne pennut kuoli ja siltä kissaemolta meni kaikki elämänhalu ja turkin kiilto. Se on tosi surullinen runo, mutta omalla tavallaan todella kaunis. Muistaiskohan joku tuon runon, että miten se meni? En löydä sitä täältä netistä...