Uskallanko erota, vai mitä tekisin?
Muutimme noin kuusi vuotta sitten uudelle paikkakunnalle. Meillä ei ollut täällä ennestään tuttavia, joten olemme elelleet " omissa oloissamme" .
Pahaa oloani on jatkunut muutaman vuoden. Se ilmenee kiukkuisuutena, kärttyisyytenä, joka asian syyttelynä miestäni kohtaan. Pahan oloni " kruunasi" se, että mieheni vanhemmat haukkuivat ja mollasivat minut ihan maan alle pari vuotta sitten. Mieheni jollakin lailla on vanhempiensa puolella. Minä en ole millään lailla saanut tukea ja saanut purettua tilannetta kenenkään kanssa. Silloin kaksi vuotta sitten sovimme mieheni vanhempien kanssa, että riitely loppuu siihen ja paiskasimme kättä päälle. Kuinka ollakkaan, jokaisella kerralla kun olen nähnyt nää vanhemmat, he piikittelevät minua, puhuvat paskaa selkäni takana sukulaisilleen niin, että minä olen kuullut sen. Mieheni ei ole ollut paikalla kuulemassa näitä solvauksia, eikä usko asioihin joita kerron hänelle, hänen mukaansa vaan kuvittelen. Kaiken lisäksi he ovat haukkuneet minut sukulaisilleen niin ettei yksikään sukulaisista toivottanut minulle onnea tänä syksynä toisen lapsemme synnyttyä. Onnittelivat pelkästään miestäni.
Pidän ja rakastan miestäni. En haluaisi erota hänestä. En tiesä mitä tekisin. Jotakin tälle tilanteelle pitäisi tehdä. Meillä on kaksi lasta, 2.5- vuotias ja noin 4 kk:n ikäinen vauva. En tiedä, pärjäisinkö lasten kanssa kolmestaan, riittääkö tulot jne.
Minulla ei ole tällä paikkakunnalla ketään ystävää kenen kanssa puhua ja käydä esim. lenkillä. On vain mies ja lapset. Vanhempamme asuvat monen sadan kilometrin päässä.
Kommentit (2)
kuulostaa pahalta. Edellinen kirjoittaja on ihan samoissa mietteissä, kuin minäkin kannattaa yrittää etsiä edes puisto- kerho yms. kavereita, joiden kanssa vaihtaa ajatuksia. perhe/parisuhde terapia on myös hyvä asia jotta miehesi todella käsittää että sinua isovanhempien käytös ahdistaa yms. Ei tuollaista tarvitse sietää. Oletteko harkinneet muuttoa muualle johonkin sellaiseen paikkaan missä sinulla olisi jo ennestään kavereita?
Itse huomasin, että ensimmäisen ja toisen lapsen aikana (kun he olivat pieniä) olin masentunut ja ahdistunut, en jaksanut käydä missään ja kun välillä kävin vaikkapa perhe kerhossa tuntui, että kaikki muut ovat niin paljon vanhempia että he eivät arvosta minua ja minulla ei ole mitään yhteistä heidän kanssaan. Nyt olen huomannut että se oli enimmäkseen minusta kiinni. Käyttäydyin itse niin että aina aliarvostin itseäni ja jätin sanomatta omat ajatukset, niinpä muutkin alkoivat käyttäytyä niin, hyväksyivät kylläkin minut sellaisena, eivätkä mollanneet. Erottuani silloisesta miehestäni ja käytyäni terapiassa jonkin aikaa on asiat alkaneet selvitä ja nykyään minulla on uusi mies ja toinen lapsi hänen kanssaan tulossa, mutta en koe olevani ahdistunut tai masentunut niin kuin silloin ensimmäisten kanssa.
Yritä selvittää asia ja mene oikeasti vaikkapa terapiaan saat ainakin itse asiat selvemmiksi, eikä tarvitse olla kokoajan ahdistunut kun ei voi edes puhua muiden kanssa tilanteesta. Terapiaa tarjoaa diakonia laitos tai seurakunta tai perheneuvola ainakin. Se kannattaa ja jos ei tunnu hyvältä sen voi aina lopettaa. Tsemppiä sinulle ja jaksamista. Oma hyvä olo on todella tärkeää koko perheen kannalta.
murmeliitta rv20
Hei!
Jos kerran rakastat miestäsi, niin älä ihmeessä eroa. Kerroit, että olet yrittänyt puhua miehesi kanssa, eikä hän usko sinua. Tosi kurja tilanne! Voisitko vielä yrittää kertoa hänelle kuinka paha olo sinulla todella on? Kertoa ajatelleesi jopa eroa, kun et kestä tilannetta? Kyllä miehesi tehtävä olisi tukea sinua tuollaisessa tilanteessa. Olisiko mahdollista keskustella asioista uudelleen appivanhempiesi kanssa ja kertoa, että olet ihan loppu tuohon touhuun? Yleensä asiat ratkeavat vain " nostamalla kissa pöydälle" , sitähän olet aikaisemminkin yrittänyt. Voisitko sanoa heille, ettet halua perheenne tapaavan heitä ennen kuin asiat on selvitetty, -ei kukaan halua että isovanhemmat puhuvat lapsille pahaa vanhemmista, sellainenkin mahdollisuus on kuitenkin olemassa, jos puhuvat pahaa nyt jo muille. Isovanhemmat on tärkeitä lapsen elämässä, mutta eivät tuolla tavoin.
Puhuit, että pahaa oloasi on jatkunut parisen vuotta, -sinulla on pienet lapset ja olet kovin yksin. Mieleeni tuli synnytyksen jälkeinen masennus, voisiko sinulla olla sitä? Oletko ottanut tilannettasi puheeksi neuvolassa? Ehkä teille järjestyisi " keskusteluapua" sitä kautta, jotta miehesi todella ymmärtäisi kuinka paha sinun on olla. Monesti miehet tuntuvat ajattelevan, että kunhan naiset vaan höpisevät... Tätä kautta saisit tukea itsellesi ja parisuhteellenne.
Hakeudu rohkeasti toisten äitien pariin esim. erilaisiin kerhoihin/perhekahviloihin, saat uusia ystäviä ja muutakin ajateltavaa, ettei mielesi ole maassa koko ajan.
Voin olla täysin hakoteillä ajatuksineni, mutta kirjoituksesi toi tällaisia ajatuksia mieleeni. Toivotan sinulle voimia selvittää rankka tilanne, toivottavasti saat miehesi uskomaan sinua! Näytä hänelle esim. tänne kirjoittamasi teksti, jos se hänet pysäyttäisi.
-Terppari