Pitäisikö teidän mielestä aina sopia riidat ja miten?

Minä kuulemma vaadin aina kaikki tehtäväksi minun tavallani, varmasti osittain totta. Osaan kyllä määritellä, mitä milloinkin olisi hyvä tehdä ja olen impulsiivinen ja innovatiivinen keksimäänkin loputtomiin kaikenlaista. Pari päivää odottelin mieheltä sovintoesitystä, eilen silitteli, muttei puhunut, mitä odotan. Minun ilmeisesti pitäisi se aloittaa. Tänään menin sivulauseessa sanomaan jotain ikävää ja pyysin tekemään sovintoa. Vikana on kuulemma se, että senkin pitää mennä niinkuin minä haluan. Keskustelun yrityksestä tuli lisää riitelyä ja hän totesi, että hän voi tehdä sovinnon juuri niinkuin haluaa eli vaikka korjaamalla mopon renkaan. Lähdipä pettyneenä pois. Aiemmin päivällä oli hilpeänä ja jutusteltiin perheen asioista, minä vain vähän alamaissa taas kaikki haukut kuulleena. Taidan pidättäytyä lähikontaktista mittaamattoman ajan ja odottaa, josko häneltä irtoaisi jokin järkevä sovintosana. Vai pitäisikö edes? Olenko liian dogmaattinen tässä asiassa? Tunnen vain olevani huono, kun hän riidan aikana pari päivää sitten sanoi tilanteen tullen muistamiaan vanhoja juttuja ja keksi loukkaavia juttuja lennosta, kuten että ei kehtaa viedä minua kylään sukulaistensa luo. Olen kysellyt usein, ettemmekö voisi muutamien luona kyläillä, joissakin paikoissa käydäänkin silloin tällöin. Tuo loukkaa, sillä olen sosiaalinen ja omien ystävienikin luona toivottu vieras. Miehellä on laskujeni mukaan kaksi ystävää, joista vain toinen käy meillä ja jonka luona mekin käymme. Ottaako häntä kaaliin se, että tiedän ja osaan asioita? Kyllä hänkin, mutta ehkä minä päällepäsmään liikaa :( Voiko hän olla mustasukkainen, kun vauva on todella kiinni minussa ja pyrkii minun syliini häneltä.