Alkoholisti vanhempi

Meillä molemmat ovat alkoholisoituneita,äiti enemmän.Kumpaankaan en pidä yhteyttä,äidiksi tulon jälkeen on oma lapsuus pyörinyt mielessä.Itsestäni olen joutunut huolehtimaan 13-vuotiaasta,toki oli meilläkin parempiakin aikoja kun äitini oli n.3 vuotta juomatta mutta sitten taas viina vei.Olisi kiva vaihtaa kanssasi ajatuksia.

mutta ajattelin kirjoittaa.Oma isäni on vielä elossa,mutta pahasti alkoholisoitunut.Juonut on enemmän ja vähemmän 40 vuotta(aina sairaalloisesti) mutta viimeset 10 vuotta tosi rankasti.Ei paljon ole puhunut vaivoistaan muuta kúin että sydämestä ottaa ja rinnasta puristaa mutta elintavat on sellaiset että tuskin kovin pitkään elää.Ollaan aika vähän tekemisissä,koska en halua olla silloin kun on juovuksissa.Mulla on pieni lapsi,joka ei ole nähnyt vaariaan vuoteen,meillä oli nimittäin välit jonkin aikaa isäni kanssa poikki kun kuulemma sekaannuin liikaa hänen asioihinsa(juomiseen).3-vuotiaani kyselee joskus vaarista miksi ei käydä sen luona jne.Vielä olen selvinnyt ympäripyöreillä vastauksilla,mutta kuinka kauan?

Nuorena häpesin isääni ja yritin salata kavereilta viimeiseen asti tämän asian.Onneksi aikuisena oon ymmärtänyt ettei se ole mun häpeä ja oon puhunut siitä ystävilleni.Yllättäen ympärillä on aika monta ihmistä joka tuntee tilanteen.

Aikaisemmin myös toivoin että joku tai jokin pysäyttäisi isän ja saisi sen lopettamaan juomisen.Yritin puhua sille järkeä ja saada sen ajattelemaan.Nyt oon lopettanut yrittämisen ja toivomisen.Se ei siitä muutu.Tuntuu että tärkeämpää on oppia elämään sen asian kanssa ja että itse säästyisi suuremmilta vaurioilta.

Mun isälle tuli työuupumus 1997 jota hän alkoi hoitamaan juomalla. Siitä seurasi sitten potkut kun työt jäi hoitamatta ja juomista jatkui rahan sallimissa puitteissa. Eli aina kun oli rahaa hän joi ja juomisen lopetti vain rahojen loppuminen. 2003 vanhempani erosivat ja äiti lunasti talon jolloin isä sai puolet talosta rahana. Tämän jälkeen juomista ei juuri lopettanut kuin katkaisu. Isä oli monia monia kertoja katkaisussa ja aina viikon tai kaksi sen jälkeen juomatta kunnes ratkesi taas. 2004 kesällä isä kuoli alkoholismista aiheutuneeseen veritulppaan (alkoholi kuivattaa ja nän altistaa tulpille).



Itse sytökset on ihan hirveitä. Eihän se mun syy ole, enkä mä tai kukaan muukaan olis voinu tehdä mitään koska kaikki mahdollinen oli tehty, sitä syyttää itseään koko ajan, miksi en yrittäny kovemmin ja miks elin omaa elämääni. Mä olen menossa naimisiin syksyllä ja tuntuu pahalta kun isä ei oo saatamassa alttarille. Lasta ollaan kovasti yrittämässä ja sekin tuntuu pahalta kun ei ole lapsella toista pappaa. Isä oli mulle hirveän rakas ja mä olin aina se isin tyttö, mutta alkoholismi erotti meidät. Musta ainakin tuntuu että kaikki ratkaisut saa tehdä aina yksin. Vaikka voihan sitä miehen kanssa keskustella, mutta kyllä sitä molempien vanhempien neuvoja kaipaisi. Pelkkä alkoholismi sai mielestäni aikaan henkisen kuoleman, meidän välillä. Onko teillä samoja tunteita?



Mä en kauheasti asiasta puhu vieraiden kanssa. Läheisemmät ihmiset tietää. Mulla on kyllä todella monta ystävää ja tuttua joilla on myös alkoholisti vanhempi joten ei se mitään harvinaista ole. Mä olen miettinyt että miten aikanaan kertoa omille lapsilleen että mihin pappa kuoli ja miksi niin nuorena (46v.). Kolmivuotiaan kysymykset voi kyllä olla hankalia. Mä enkä sanoisin että vaari on vähän kiireinen tai jotain vastaavaa, jotenkin noin pienelle totuuden kertominen ei tuntuis hyvältä, ne kun osaa kertoa ne asiat sitten väärässä paikassa kovaan ääneen. Mutta tuskinpa tuohonkaan on mitään oikeaa tapaa selvittää.



Miten te koette itseenne vanhempien alkoholismin vaikuttaneen? Mua se on ainakin muuttanut ihan täysin. Ja tuntuu että sitä taakkaa ei jaksa kantaa. Mun mielestä se häpeä vanhemmasta on pahinta ja suru sisimmässä.