Selviytymistarinani

Vanhasta tottumuksesta täällä palstalla näitä keskusteluja käyn edelleen lukemassa. Oli aika kun tämä palsta oli minulle kuin henkireikä, kun elämäni oli niin vaikeaa.



Tutustuin 17 vuotiaana nuoreen miehenretkuun, jonka matkaan sitten 13 vuodeksi jäin. En edes ymmärrä miten minä periaatteessa kaikin puolin järkevä tyttö siihen tilanteeseen ajauduin. Alkoholin käyttö ja epäasiallinen käytös kaikkea kohtaan oli jo silloin nähtävissä.



Vuodet vierivät ja ostettiin talot ja autot ja sitten odotettiin ensimmäistä lasta. Raskausaikana huomasin että nyt alkaa mennä miehellä lujaa... alkoholin käyttö alkoi olla huolestuttavaa, alkoi mennä viikonloppuna useita päiviä putkeen, sitten jo alkuviikkokin. Mukaan tulivat kaikenlaiset naiskuviot. Puhelin täynnä naisten numeroita ja viestejä ja milloin mitäkin. Ja minä vain ajattelin että kyllä tämä tästä kun lapsi syntyy.... minä tyhmä....



Lapsi syntyi ja meno jatkui. Huomasi olevani lapsen kanssa ihan yksin. Mieheltä ei tullut mitään apua mihinkään asiaan. Lapsi nukkui huonosti ja olin kuolla väsymykseen. Viikonloput katselin kännisen miehen sekoilua ja valvoin myös niiden asioiden vuoksi. Naisjutut jatkuivat, ei tullut mies aina edes yöksi kotiin. Ja jotenkin koko ajan halusin ajatella että ehkä vain kuitenkin kuvittelen kaiken.



Jaksoin tätä kaikkea paskaa kolmisen vuotta. Ajattelin jo silloin lasta odottaessani että jos tämä helvetti ei lopu kun lapsi syntyy, en todellakaan voi jatkaa näin lapsen vuoksi. Ja jatkoinhan minä....ihan liian pitkään. Kaikki ne tutut ajatukset että en pärjää yksin, yhteiset asuntolainat, jos mies sittenkin muuttuu jne. Löysin syitä toisensa perään kun en halunnut tehdä eropäätöstä, vaikka kaikki painavat syyt olivat olemassa.



Mutta sitten se päivä vain tuli. Halusin eroon miehestäni ja elämästäni hinnalla millä hyvänsä. Minun oli vain pakko tehdä päätöstä kauan, jolloin olin ihan varma että minulla oli voimia viedä asia loppuun ja jaksaa samalla koko ajan olla hyvä äiti lapselleni. Sain voimaa ajatuksesta että teen tämän lapseni vuoksi. Minulla ei ollut enää itsetuntoa ajatella että tarvitsisin muutosta itseni vuoksi. En voinut antaa alkoholin, henkisen väkivallan ja pettymysten tunteiden olla lapseni joka päiväistä elämää, en vain voinut.



Ero oli vaikea ja miehen ryyppäminen vain yltyi. Pisin putki oli jo 2 viikkoa samalla kun olisi pitänyt hoitaa eroon liittyviä asioita pankissa jne. Välillä prosessi tuntui niin raskaalta, että tuntui etten millään enää jaksa. Mutta jaksoinhan minä, jos en muuten niin lapseni takia.



Muutimme lapsen kanssa pois, laitoin avioeron vireille, ositimme omaisuuden, tappelimme kaikesta, ostin oman asunnon jonka remontoin, muutimme lapseni kanssa sinne ja olen laitellut uutta kotiani pikkuhiljaa. Mies on häiriköinnyt elämäämme nyt puolisen vuotta välillä hyvällä ja välillä pahalla. Viinanjuonti ja älyttömät naiskuviot jatkuvat kuten aina ennenkin.



En vieläkään oikein usko että olen tähän saakka päässyt. Olen mennyt hammasta purren läpi kivien ja karikoiden. Ja voi sitä onnen tunnetta nykyään.... omaan kotiin voi tulla ilman pelkoa, ei tarvitse kuunnella öisiä ääniä, löytää kätkettyjä viinapulloja, tulla petetyksi kerta toisensa jälkeen, katsella kännistä alleen pissaavaa ja metelöivää miestä. Nyt on niin vaikea kuvitella miksi odotin näin pitkään ennen kuin uskalsin elää.



Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan, näin se vain on. Oli jo todella lähellä että totuin siihen että en ole ihminen ollenkaan ja minua voi kohdella ihan miten vain. En ajatellut että voisin olla koskaan onnellinen, elämäni oli pelkkää itkua.



Mutta nyt olen onnellinen ja lapseni on onnellinen. Hän on saanut äitinsä takaisin, jolla on nyt taas voimia luoda itselleen ja lapselleen hyvä elämä. En tiedä mistä rohkeuden tähän kaikkeen löysin. En vain kestänyt ajatusta että olisin tuhonnut viattoman lapseni elämän jäämällä siihen tilanteeseen. Toivon että joku löytäisi toivoa ja lohtua kertomastani, sillä olen itse selviytynyt asioista, joiden luulin olevan täysin mahdottomia.