Myöhäinen keskenmeno, eli alle 22viikkoisena synnyttäneet... onko kohtalotovereita?
Sain reilu viikko sitten vahvistuksen että lapsi oli manehtynyt kohtuun. Olin juuri päässyt puolivälin yli. Kaikki oli kunnossa. Olo oli mainio! Ei kipuja ei huonoa oloa, ei öklötystä... Mutta sitten liikkeet loppuivat. 6 viikkoa ehdin tuntea liikkeitä. Tosi aikasessa vaiheessa ensimmäiset pikku sipaisut, mutta joka päivä kuitenkin.
Sitten niitä ei tullutkaan. Ensin vain ajattelin että se on sellaisessa asennossa ettei potkut tunnu. Mutta 2 päivää kun oli kulunut, olin jo tosi huolissani ja soitin neuvolaan.
Pelkäsin pahinta, ja se kävikin toteen. Ultralla vielä vahvistettiin se. Koko elämä musertui! :(
Seuraavana päivänä sain esilääkkeen ja kannoin kuollutta pikku-enkeliä sisälläni. En pystynyt nukkumaan enkä syömään. Itkin. Raivostutti tuntemattomat jotka katsoivat hymyillen kohti.
Tuli taas uusi aamu, ja sitten aloitettiin käynnistellä. Kesti 8h ennen kuin lapsi syntyi. Supisteluja tuli kunnolla vain tunnin. 2h tuli ihan pieniä supistuksia. Sitten se pieni vain syntyi.
Miten kaunis sellainen puoleen väliin ehtinyt lapsi jo on!!!! Niin meidän lapsien näköinen, niin suloinen. Ihan oikeat kädet, sormet joissa kynnet. Niin kaunis. Mutta niin eloton.
Nyt on edessä hautaaminen.
Sanottiin ettei tässä tilanteessa saa hautapaikkaa. Annettiin käsitys että se ois kätevintä vain jättää sairaalan hävitettäväksi muistolehtoon. Ei, mun pikkuinen ei saa palaa tuhkaksi. Vauvalle tehtiin itse arkku. Kaunis pikkuinen arkku. Selvitettiin että vauva saa hautapaikan. Hautauslupa tuli sittenkin. Se kuulemma tulee aina. Vaikka ihan toista meille ensin kerrottiin.
Tämä on niin rankkaa! Jos olisimme päässeet 2viikkoa pidemmälle, lapsi ei olisi sikiö, vaan vauva. Tämä olisi ollut synnytys eikä keskenmeno. Olisin ollut salissa enkä osastolla.
Minä olen kokenut myös 2 alkuraskauden keskenmenoa. Ensimmäinen oli kauhea! Toinen vei jo toivoa. Mutta sitten saimme 3 lasta. Nyt kuvittelin ettei enää mikään voi mennä vikaan, oltiin menossa jo rakenne-ultraankin.
Näistä vain lukee ja kuulee sattuneen jollekin, ei näin käy itselle!!!!! :(
Olen tosi surullinen ja minulla on suuri kaipuu saada kohtuuni taas vauva. Mutta samalla pelottaa. Pelottaa että taas käy samoin. Ehkä saan kuitenkin vielä kokea sen ihanan lapsen potkun. Ehkä saan pitää sylissäni elävää omaa vauvaa, ja tuoda sen elossa kotiin. Niin paljon kaipaan vaikkei se vielä meillä ollutkaan sylissä.
Toivottavasti vielä joskus....
Kommentit (12)
Toki se oli rankkaa ja surullista, mutta ilmeisesti se oli joku sydän vika tai vastaava. Jätin sikiön hävitettäväksi sairaalaan. Annoin myös luvan kaikkiin tutkimuksiin ja vastaaviin. Tottakai se oli lapseni jo kohdussa, mutta siltikin ajattelen, että se vaan tapahtui. Nyt yritellään varovasti uutta raskautta, mutta katsotaan kauanko siihen menee.
En ainakaan vielä.
Tänään kannettiin vauvamme hautaan. Oli niin ihana kun sain paikan jossa käydä muistelemassa vauvaani. Se oli niin ihana. Tiedän minäkin että se vain tapahtui, en voinut sille mitään. Mutta tuntuu niin epäreilulta. Me haluttiin vauvaa, ja rakastettiin sitä jo ennen kuin syntyi.
Tää on niin raskasta! En olisi ikinä kuvitellut sen olevan näin kamalaa!
Lämmin rutistus sinulle biita-78.
Olen itse kokenut 5/09 myöhäisen km raskausviikolla 20+.Synnytin pienen enkelitytön joka haudattiin muistolehtoon muiden pikkuisten kanssa.
Voimia sinulle jaksaa suuressa surussasi!Jos haluat jutella, voit laittaa minulle viestiä Bettyb1(at)luukku.com
Synnytin aikoinaan lapsen ja en edes kysynyt sen sukupuolta. Raskausviikkoja oli silloin 24+. Olin nuori enkä ymmärtänyt koko asiaa. Nykyään olen onnellinen kun en tiedä kuolleen lapseni sukupuolta. Minulla on nykyään 5 tervettä lasta ja 1 lapsenlapsi. Ei siis kannata murehtia, koska luonto kyllä hoitaa elinkelvottomat pois. Olkoon sitten tyttö tai poika.
Meillä tänään rakenneultrassa pikkuisen sydän ei enää sykkinyt. Huomenna pitäisi lähteä sairaalaan synnyttämään ihana enkelivauvamme.
Voisitteko kertoa miten teidän synnytykset menivät ja mitä sitten sen jälkeen?
Olen kovin pahoillani teidän kaikkien puolesta!
Aotearoa ja pikkuinen enkelivauva
Kuulostaa tutulta, sama tilanne noin kolmea viikkoa aikaisemmin. Meillä ensimmäinen, kaiken piti olla hyvin. Syytä ei löytynyt, ei kromosomipoikkeavuuksia, eikä muitakaan, patologilta tuli paperit, jossa luki: ei syytä. Infektiota epäillään, virusvasta-ainekokeissa epäillän toksoplasmoosia, naapurissa kissa, olen myllännyt puutarhaa ilman hanskoja? tiedä häntä. Täytyy ottaa ilo irsti pienistä asioista ja olla onnellinen terveydestä, kauniinsurullisesta kokemuksesta, teimme arkun ja hautasimme pikkuisemme, se oli meille tärkeä vaihe suruprosessissa. Elämä kulkee eteenpäin, pienellä tytöllä on paikka sydämessämme aina, kokemukset eivät koskaan unohdu, vaikka lapsi ei koskaan maanpäällä saanutkaan elää. Voimia ja elämän iloa kaipuun keskellä!
Voimia ja haleja! Olet varmaan vauvasi jo synnyttänyt. Toivottavasti kokemuksestasi jäi hyvät muistot. Itselläni sama kokemus kuukauden takaa. Synnytyksen hetkellä keskityin vain synnyttämiseen, en ajatellut kuolemaa, ehdi viisi päivää viettää tiedon jälkeen vauvan kanssa vielä yhdessä, ehkä sitä luopumisprosessia teki silloinkin, hautasimme pikkuisemme omaan hautaan. Viikon aikana kertyi elämänkokemuksia ja monenlaisia tunteita ehti myllertää. Pienellä piti olla kaikki hyvin ja kuitenkin sydänäänet loppuivat. Itselläni jäi enkelivauvan synnytämisestä hyvä kokemus, henkilökunta oli asianosavaa ja ammattitaitoista. Tyhjä syli tuntui kipeältä osastolta lähtiessä, vieressäni istui aulassa myös vastasynnyttänyt, jolla oli tismalleen samanlaisia kokemuksia synnytyksestä kuin itsellänikin, siihen asti kun ruvettiin puhumaan vauvasta, se sattui ja sattuu (tai automaattisesti kiinnittää huomiota) jollain lailla vieläkin kaikki odottovat äidit, varsinkin kun laskettu aika alkaa lähestyä. Sellaista on elämä, se kantaa ja kuljettaa eteenpäin, suru on vain elettävä, koettava ja käytävä läpi, kauniit muistot eivät koskaan häviä, lapsella on paikka sydämessä aina
Minun maailmani pysähtyi 19.5.2010, kun raskausviikkoja oli kasassa 16+5. Äitiysneuvolan rutiinikäynnillä sydänääniä ei kuulunutkaan. Lähdin saman tien äitiyspolille ja siellä ultralla todettiin, että pienen sydän ei enää syki. Aamulla sairaalaan sisään ja aloitettiin lääkkeellinen tyhjennys. Kunnollisia supistuksia alkoi tulemaan vasta alkuillasta ja muutaman tunnin kuluttua synnytin täydellisen pienen vauvan. Mitään syytä keskenmenolle ei löytynyt. Menetin operaatiossa verta niin paljon, että hemoglobiini oli loppujen lopuksi 70. Kaavintaa ei onneksi tarvinnut tehdä, mutta vahva rautalääkitys oli päällä seuraavan kuukauden ajan ja vatsa aivan sekaisin. Henkisesti olin ihan hajalla. Itkin putkeen ensimmäiset kaksi viikkoa. Lääkäri määräsi mielialalääkkeitä ahdistukseen. Kokeilinkin niitä, mutta eivät ne mitään auttaneet. Vieläkin tuntuu pahalta ja itku tulee aina silloin tällöin. Yritän vaan jotenkin oppia elämään tämän kokemuksen kanssa.
Itse menetin 5/2008 rv 16 pienen poikamme, jonka liikkeet olin tuntenut jo kaksi viikkoa. Huomasin liikkeiden loppuneen ja menin terveyskeskukseen tarkastustuttamaan tilanteen. Sekä terveydenhoitaja että lääkäri kuuntelivat dopplerilla ja sain lähetteen äitipolille, kun mitään ei kuulunut. Siellä ultralla pienkokaisemme todettiin kuolleeksi. Maailmani hajosi, isommat lapset saivat pidettyä minut kasassa edes jotenkin.
Saimme puhua sairaalassa sairaalapastorin kanssa ja hän kertoi, että pienokaisemme voidaan siunata kotikirkkomme maahan, mikäli seurakunnalle tämä sopii. Äitini sopi hautapaikasta ja hautauksesta sekä pienimuotoisista hautajaisista oman kirkkomme papin kanssa. Seurakunnastamme saimme tukea.
Itse synnytys meni ok osastolla. Ainut asia mikä on jäänyt negatiivisena mileen oli sairaanhoitajan tiedustelu: " Sinähän olet ihan sinut tämän asian kanssa?" Siis mitä teki mieli huutaa!! Eikö tuo tunteeton ihminen tajunnut, että kysymisen hetkellä minulla oli kuollut vauva sisällä (minulle vauva olkoonkin lääketieteen termilä sikiö). Henkisesti jotenkin ulkoistin itsei tilanteesta olin niin tyhjä. Poikamme oli kuin pieni nukke, sormineen, varpaineen kaikkineen. Minulta otettiin kasa bakteeri ja virustestejä, jotka olivat negatiivisia. Vauvamme oli täydellinen sanoi lääkäri jälkitarkastuksessa, patologialta ei tullut tietoa rakennepoikkeavuuksista. Lääkäri totesi sen todennäköiseksi kohdun sisäiseksi kätkytkuolemaksi.
Minulla ollut myös aivan alkuraskauden 6+ viikon keskenmeno, mutta sen jotenkin päässäni ymmärsin paremmin kuin tämän, pahinhan 12+ viikko oli ylitetty :(
Keväällä 2009 tulin uudelleen raskaaksi ja koko odotusaika oli yhtä jännitystä, raskaudesta nauttiminen oli hankalaa... nyt 7,5kk poikamme on silmäterämme. Kerran jo melkein menetimme hänetkin n.5,5kk iässä hän oli ollut jo kk sairauskierteessä ja yhtäkkiä hänen jalkansa kylmenivät ja hengitys muuttui oudoksi... hän sinertyi. Ensivaste antoi happea ja hänen vointinsa alkoi kohentua.... Elämä on arvaamatonta. Nyt hän voi hyvin ja sairauskierre on saatu katkaistua :)
Välillä vieläkin ikävöin pientä edesmennyttä poikaamme ja tuntuu, että uuden vauvan syntymä toi surua takaisin....
Mammis
Pieni enkelipoikamme syntyi eilen 9.8. Saimme nähdä hänet ja pitää häntä sylissämme. Rakastamme häntä niin paljon!
Kiitos koskettavista vastauksistanne ja vertaistuesta! Kaikkea hyvää teille elämässä eteenpäin. Onnittelut Mammikselle pienestä pojasta, onneksi sairauskierre on nyt voitettu.
Aotearoa ja pikkuinen enkelipoika
Kiitos ketjun aloittajalle täältä vuosien takaa tulevaisuudesta, kohtalotoveria auttoi kovasti että joku oli jo kirjoittanut tästä aiheesta.
Kun selvisin omalla kohdallani pahimmasta, kokosin tällaisen sivuston myöhäisestä keskenmenosta. Sieltä löytyy perustieto aiheesta, työvälineitä ja myös linkkejä eteepäin. Toivottavasti sivustosta on taas jollekulle seuraavalle apua.
Itse sain toissa päivänä keskenmenon, tosin rv 10+4, ja mieli on maassa, mutta en voi kuvitellakaan tunteitasi, kun raskautesi oli jo noin pitkällä.
Onneksi sait nähdä vauvasi, voimia tulevaan!