Masentunut vai elämänsä voimissa??

Mulla on ihan samanlainen tilanne, tosin ensimmäinen lapsi on 2,5-vuotias. Tuntuu ettei kukaan ymmärrä tätä olotilaa, ei edes oma mies. En ole oikein osannut vielä iloita vauvasta vaikka olen kuinka yrittänyt. Olen ostellut vaatteita ja muita tarvikkeita, mutta mikään ei tunnu miltään. Nyt minua pelottaakin, mikä on tilanne synnytyksen jälkeen. Masennunko vielä enemmän? Ahdistaako sinuakin ihmiset ja julkiset paikat? Minä en jaksa aina edes vastata puhelimeen, kun ei kiinnosta puhua kenenkään kanssa. kaikki olettaa että olen innoissani ja onnessani vauvan tulosta, mutta ei vaan tunnu siltä.

hei!



itse voin hyvin, ja entisenä masennus-ahdistuspotilaana nautin olotilasta. synnytyksen jälkeinen masennus pelottaa kuitenkin. mitä jos en osaa rakastaa lasta? mitä jos kyllästyn?



En osaa auttaa tilanteitanne muuten, kun että auttaisiko jos yrittäisi ihan itsekseen purkaa syitä olotilaan? mitä pelkää, mikä hermostuttaa, mikä aiheuttaa pahaa oloa, mikä on nautittavaa? ketkä ihmiset, mitkä tilanteet, mitkä sosiaaliset suhteet saavat masentuneiksi?



usein näiden asioiden tunnistaminen on vaikeaa, mutta hyvä sitä on koittaa, ja purkaa vaikka päiväkirjaan. jos yksin märehtiminen ei johda mihinkään, niin neuvolasta saa myös ammattiapua, joskus auttaa kun saa parikin kertaa purkaa pahaa oloa esimerkiksi psykologille.



pienen lapsen kanssa on tosiaan varmaan vaikeaa, jos masennus oireilee haluttomuutena ja apatiana.



voimia.

a.

Jo alkuvaiheessa lääkäri oli sitä mieltä, että kärsin raskauden aikaisesta masennuksesta. Itellä ei oo ollu montaa päivää, että olisin allekirjottanut tuon masennus-sanan. Mutta sairaslomalla olen ollut jo kauan (tosin nyt äippälomalla, rv 36+2), syynä lukee raskauden aikainen väsymys ja uupumus. Lapsetkin on olleet koko ajan kokopäivähoidossa, että saan levätä. Ja tärkeintähän onkin, että jaksaisin mahdollisimman hyvin, kun vauva syntyy. Alkuun en kyllä mitään jaksanutkaan. Jo imurointi tuntui vievän kerta kaikkiaan kaikki voimat (vaikka oli vain kaksio), tuntui, että voimat katosi siinä jo niin paljon, että voisin hiukkasina valua maahan ja näkymättömiin... Ulkopuolisen sitä on varmasti vaikea käsittää (enkä toki vaadikaan!), mutta mitään ei jaksanut. Jos jotain piti tehdä, siihen piti kerätä koko päivä voimia, että sai sen jotenkin suoritettua...

Nyt sitten olen saanut ottaa rennosti jo kolmisen kuukautta, tehdä mitä vähänkin mieli tekee jne. Siihen olen pyrkinytkin. Minimiin kaikki mikä ei kiinnosta ja yritän tarttua kaikkeen mikä vähänkin voisi kiinnostaa. Sitä mukaa olen kyllä vähän voimistunut, tuonut jotain iloa arkeen väsymyksen keskelle.

Lääkityksestäkin lääkäri on puhunut pari kertaa, mutta en ole halunnut. Katsotaan taas synnytyksen jälkeen mikä on tilanne, jospa en tarvisi ollenkaan.:)

Minua on auttanut kaikista eniten tuo mitä aikasempikin ehdotti, kirjoittaa omia ajatuksia ylös ja pohtia juuri noita asioita: mikä minkäkin tunteen aiheuttaa? Mistä se johtuu? Antaa tunteille nimi, antaa lupa tuntea ne ja selvittää itselle vielä mistä ne tulevat. Jo tuo helpottaa, kun ymmärtää enemmän, vaikkei niille edes yrittäisi vielä tehdäkään mitään.

Meillä on lupa tuntea. Eikä tunteet ole pöljiä, niinkuin lääkärini sanoi minulle, kun sanoin, että tuntuu, että voisin kuolla tähän väsymykseen, vaikka tiedän, ettei yksistään väsymykseen voi kuolla... Sekin on helpottavaa, kun joku sanoo, että saat tuntea niin.

Yhtä kirjaa suosittelen luettavaksi: Jossakin on ilo. Kirjottajia (2) en muista. Siitä saa monia vinkkejä miten masennustaan voi käsitellä jne. Sitäkin suosittelen, että puhua mahdollisimman paljon omasta olostaan läheisille. Mitä vähemmän puhuu, sitä vähemmän ne ymmärtää ja osaa auttaa ja tukea. Hyväksykää se, että tarvitsette tukea. Muistakaa, ettette ole ainoita noin tuntevia.

Jokaiseen asiaan löytyy joku ratkaisu, kun vain jaksaa yrittää ja odottaa, että sen aika tulee! Huolehtikaa itsestänne, olette sen arvoisia! Jo lastenne tähden. Äidin paikkaa ei voi kukaan korvata. Ja äidin hyvinvointi on iso osa perheen hyvinvointia.



Sekalaisin ajatuksin, tarkoituksena yrittää rohkaista, mimosa, kolmatta odottava kahden lapsen äiti ja ihanan miehen vaimo.

Edelleen nukun melkein puolet ajasta siitä, minkä lapset ovat hoidossa ja mies töissä. Loppu päivän kulutan miten haluan. Viime päivinä olen vähän järjestellyt vauva tuloa, pessyt pieniä vaatteita ja katsonut sairaalasta hakukampetta jne. Olen lueskellut askartelulehtiä ja kaapissa odottaa DAS-massaa sitä hetkeä varten, kun tiedän varmaksi mitä siitä haluan... Omien harrastusten aktivointi ja samalla omien ajatusten jne työstäminen ja läpikäyminen on auttanut minua nousemaan ylöspäin.

Puhukaa neuvolassa omasta jaksamisesta, jos alkaa tuntua, ettette ilman apua jaksa. Ottakaa omaa aikaa.

Moi. Mulla oli aivan sama tilanne raskauden/ajatusten suhteen. En osannut iloita asiasta ollenkaan. Pelotti että kun vauva syntyy niin mitä tunnen " sitä" kohtaan. Mutta nyt ihan loppu viikoilla mieleni ja ajatukseni raskaudesta/vauvasta on muuttunut. Odotan innolla että saan syliini sen pienen nyytin, mutta kaikki muu pysyy entisenään.



En minäkään uskalla/halua mennä ihmisten ilmoille. Mieheni hoitaa kauppareissut, käyttää koiran lenkillä. Ainut minne menen on takapiha (asutaan omakotitalossa) missä leikitään lapsen kanssa. En muista että milloin olisin viimeksi missään käyny, muuta kun neuvolassa.



Vaikka kuinka olen yrittänyt saada itselleni taottua että pitäs jossain käydä niin se ei onnistu. Asiasta olen yrittänyt keskustella neuvolassa mutta ei minua oteta tosissaan. aina sanotaan että katotaan ens kerralla mikä on vointisi. Joka kerta kun astun neuvolan ovesta ulos minulla on todella turhautunut olo.



Mutta toivon kovasti että kaikki kääntyy vielä parhain päin. Ja elämä alkaa taas hymyilemään. Vointeja ja jaksamista sinulle ja kaikille muillekin ketkä on samassa tilanteessa.

olen itsekin aivan kummissani, itkettää.. mieheni jätti mut kuultuaan raskaudestani, joten olen aika yksin. olen vahva ihminen mutta tällä hetkellä voimaton tämän masennuksen kanssa. kaiken lisäksi olen vasta kolmannella kuulla, paheneeko tämä tästä ajan kanssa..?

..että tämä on ensimmäinen raskauteni, ja kaikki on uutta. en tiedä, mikä kuuluu asiaan ja mikä ei, tuskin itsetuhoiset ajatukset kuitenkaan kovin terveitä ovat. Pelottaa, koska en tiedä, mitä minulle tapahtuu. elämäni muuttuu kertaheitolla, enkä voi jakaa asiaa kenenkään kanssa läheisesti. hyljätty ja yksinäinen olo, pelottaa, etten selviä. että olen huono äiti. etten osaa.