Koulun jälkeen kyläily

Minä tuumin, että minä ainakin haluaisin päinvastaisessa tilanteessa tietää minne tyttöni menee ja että se näille vanhemmille sopii. Meillä kirjoitetaan tekstiviesti-kutsu päivää aikaisemmin, jotta siihen voi sitten reagoida, jos kutsu sopii. Näin molemmat puolet voivat vierailuun asennoitua.

Lisäksi en haluaisi, että lapseni (nyt 8v) lähtisi johonkiin kotiin, missä ei ole ketään aikuista kotona. Kuulostakoon miltä tahansa tiukkapipolta - haluan kavereitten vanhemmatkin tuntea. (Meidän tytöllä ei ole omaa kännykkää.)

Kun vielä asuimme kaupungissa, lapsillamme oli monenlaisia kavereita, jotka joutuivat olemaan koulun jälkeen yksin kotona. Vähitellen nämä yksinäiset reppanat alkoivat kokoontua meille, tehden läksyt, syöden välipalaa ja monesti päivällisenkin, keskustellen aikuisen kanssa koulupäivistä ja saaden turvaa.

Aluksi minua riepoi, kun en tuntenut heidän vanhempiaan ja ruokapöydässä vieraili monesti monta muiden mukulaa. Mutta lopulta ajattelin näin:



Ei ole lapsen vika, jos omat vanhemmat jättävät hänet iltapäiviksi tyhjän päälle (minä sanoisin että suorastaan heitteille monet jättävät). Surullista on katsoa, kun yksinäiset alakoululaiset kaipaavat aikuisen tukea, välipala- ja ruokaseuraa sekä apua läksyjen teossa. Mitä lapsi tianteeseen voi tehdä? Hän voi ainoastaan yrittää hakea itselleen ulkopuolelta apua.



Jos minä voin auttaa muutamaa lasta heidän tärkeinä kehitysvuosinaan (koska heidän omilla vanhemmillaan ei ole aikaa), niin sehän on hyvä asia lapselle. Jos lapsi saa meillä kunnon kotiruokaa, se on paljon parempi hänelle kuin kotona itse mikrossa lämmitetyt lihapiirakat tai hampurilaiset. Jos voin olla lapselle kuuleva korva ja lämmin syli, niin eihän se minulta lopultakaan paljoa vaadi.

Ja ne pienet kulut, joita naapurin lapset ruokapöydässä tekevät, mitä niistä. Kun kuitenkin joskus kuolen, niin rahaa en voi mukanani viedä. Mutta toisaalta voin antaa turvallisuutta ja lämpöä monelle sellaiselle, jotka eivät sitä omasta kodista saa.

Valitettavasti kaikki vanhemmat eivät välitä lapsistaan. Onneksi sinä välität. Mikäli lasten kaverien vanhemmat eivät tarkista lastensa olinpaikkaa, älä rankaise siitä näitä heitteille jätettyjä lapsia. Ei heissä ole syy. Mutta mikäli jaksat, niin tue näitä kavereita. Voit olla heidän elämässään juuri se henkilö, jonka avulla he saavuttavat eheän aikuisuuden. Tsemppiä!

Aika lailla yleistystä kuuluu tekstissäsi. Sanot lapsia, jotka ovat iltapäivän yksin kotona heitteille jätetyiksi yksinäisiksi reppanoiksi, joiden vanhemmat eivät välitä lapsistaan... Aika karua tekstiä, kun vielä kerrot, ettet tunne lasten vanhempia.



Mutta noihin sääntöihin. Meillä on ollut ekaluokasta asti säännöt (tyttö nyt kolmannella luokalla), että ensin tehdään läksyt, sitten välipala ja sitten vasta kavereiden kanssa oloa. Yleensä me vanhemmat ovat tulleet jo kotiin töistä ennen kuin lapsi on lähtenyt mihinkään, ja tarkistetaan lapsen läksyt ennen kuin lapsi lähtee pihalle tai kavereiden luokse. Kyläilyssä on sääntönä, että lupa kysytään molempien kaverusten vanhemmilta etukäteen, vanhemmat pitää olla kotona. Eli tyttö ei mene kaverin luokse, jos siellä ei ole vanhemmat kotona, tai meille ei saa tulla kavereita, ellei vanhemmat ole kotona.

Päätin pitää mölyt mahassani ja olla hiljaa, että en tahtomattani pahoita kenenkään mieltä. Aikuisten oikeasti olen ollut läsnä ja kuunnellut niin monia tarinoita lapsilta, joidenka vanhemmat tulevat kotiin vasta klo 16 - 17. Kun koulupäivä on päättynyt jo tunteja aiemmin, niin lapsosten mietteet ovat usein hyvin surullisia. Eikä näiden lasten vanhemmat kysele, missä heidän jälkipolvensa iltapäivänsä viettävät. Tiedoksi riittää, jos ovat olleet Sarilla tai Samilla.

Näitä vanhempia ei koskaan näy koulun vanhempainilloissa, jotta voisi tutustua. Eivät soita, vaikka lapsen mukana lähetän numeroni, eivät vastaa kirjeeseen.

Minä olen aina ollut lasten kanssa kotona ja valvonut omien lasteni tekemiset. Nykyisin avaan kuitenkin oven myös muille lapsille, jos heillä ei ole aikuisia omassa kodissaan. Meillä jokainen tekee säätyyn tai sukuun katsomatta läksyt, saavat välipalan ja tarvittaessa myös tukevamman ruoan.

Minua eivät lapset rasita lainkaan. Kiva että tulevat meille ja riittää elämää ja menoa. Mutta yksi asia minua rasittaa ihan sappeen asti:

Ensin halutaan hirmuisella hingulla tehdä lapsi. Kun lapsi on alle vuoden, niin se jätetään yhteiskunnan hoitoon päiväkotiin. Kouluiässä lapsi lähtee aamulla yksin liikenteeseen, on päivän yhteiskunnan armoilla, tulee yksin kotiin, on yksin. Vanhemmat näkevät omaa lastaan viitenä päivänä viikossa vain muutaman tunnin iltaisin! Mikä järki tällaisessa touhussa oikeasti on? Miksi sitä lasta niin kovasti hinguttiin, kun ei kuitenkaan ole sille antaa aikaa?

Sanopa muuta Nyytinen. Huono tassa on omatunto kahden pienen lapsen tyossakayvana aitina. Asumme Belgiassa, missa lapsilla 12 ikavuoteen asti on koulussa iltapaivahoito klo 18 asti jarjestettyna. Mina kauhulla odotan Suomeen paluuta, jolloin iltapaivahoito ei ole itsestaanselvyys ollenkaan ja joka joka tapuksessa loppuu ymmartaakseni kolmosluokalla. Minusta tyossakayvien vanhempien on tehtava itselleen selvaksi elaman prioriteetit. Minulle se on tarkoittanut sita, etta olen tarkoituksella jattaytynyt tehtavaan, missa ei ole matkustusta tai ylitoita. Tajuan samalla kuitenkin se, etta tama olotila ei ole pysyva ja etta joskus saatan joutua vaativampaankin postiin. Yritan tehda itselleni selvaksi sita, etta elamassa ei ole mahdollista saada kaikkea. Tyon laittaminen elamassa perhetta korkeammalle sijalle olisi minulle paatos, jota katuisin myohemmin.