Koulukiusaamisesta -auttaako koulunvaihto?

en osaa kertoa mitään omakohtaista, mutta yksi tuttu päätyi koulun vaihtoon jo aika nopeasti, heti ekan luokan jälkeen. Uudessa paikassa koulunkäynti lähti sitten sujumaan kaikin puolin.

Joten ainakaan tuo esimerkki ei puolla sitä, mitä joskus väitetään, eli että syy löytyy kiusatusta.



Mitä lapsi itse on mieltä asiasta? Kaikkein kauhein tilanne on tietenkin se, jos kiusaaminen alkaa toisessakin koulussa, luulisi, että se on jo itsetunnolle aika tuhoisaa. Mutta toisaalta jos nykyisessä koulussa ei suju, niin on sekin aika onnetonta, jos 6 v. menee sitä samaa rataa.

Lastani on kiusattu 1lk alkaen. 2lk asiaan vasta puututtiin kun ope vaihtui. Kiusaaminen, syrjintä väheni jonkin verran, mutta pikku koulua kun käydään meidän tapauksessa olen todennut että toisten lasten vanhemmilla on erittäin suuri vaikutus siihen miten lapset käyttäytyvät toisiaan kohtaan.

3lk luokalla tuntuu olevan kolme " syrjittyä" joita me vanhemmat sitten olemme opettajan kanssa ohjaamaan olemaan keskenään.

Eräs näistä kolmesta tytöstä on ollut koulukiusattu edellisessäkin koulusssa joten puolensa ja puolensa koulun vaihdolla. Se on asia jonka takia emme lopulta päätyneet itse koulun vaihtoa suorittamaan vaikka nyt sekä lapsi että perhe on leimattu kun asia on nostettu pöydälle.

Olen kuitenkin varmistanut ettei lapseni ole epäsosiaalinen kannustamalla hänta hankkimaan ystäviä naapurustosta jossa asumme ja harrastusten kautta ja erittäin hyviä kokemuksia on. Keskustelemme ajoittain siitä ettei koulussa ole samanikäisiä kavereita. Lapsi pystyy siten purkamaan tunteita ja minä pystyn antamaan tuen hänelle ettei " vika" ole hänessä sillä syrjijätkään ei ole täydellisiä, jos olisivat syrjintää ei olisi heidän luokassaan.

Tosin poikani (nyt 8v) joutui silmätikuksi myös opettajansa taholta. Poika on aina ollut todella reipas ja toki välillä itsekin tehnyt ajattelemattomuksia kavereiden mukana. Mutta tuolloin olin yksinhuoltajana, ja opettaja toi selkeästi ilmi sen kantansa, että yh-äiti on huono kasvattaja kouluikäiselle pojalle. Poikani on aina ollut ikäistään herkempi,joten myös todella otollinen kohde kiusaajille. Jos poikani kertoi näistä kiusaustilanteista opettajalle, poikani leimattiin vain ja ainoastaan syylliseksi,ja sai jälki-istuntoa vaikka luokkakaverit puolustivat poikaani! (Tein opettajasta valituksen,sillä hän myös oli äärimmäisen töykeä minua kohtaan,ei kuunnellut jos yritin keskustella,huusi ja keskeytti yms joka kerta kun suuni avasin.) Kaikki tämä stressi purkautui poikani kohdalla itkuisuutena, entistä heikompana itsetuntona joka on muutenkin aina ollut keskimääräistä huonompi, varmaan sukuvika... Tunnilla häiriökäyttäytymistä opettajan oikaistessa virheitä yms.

Nyt uudessa koulussa vuoden vaihteen jälkeen asiat ovat paljon paremmin. Tunnilla ei ole uuden opettajan mukaan ongelmatilanteita, välituntisinkin vain ns normaalia lällätystä yms. itsetuntoa pyritään tukemaan kaikin voimin.Työtä pojan eteen kyllä joudutaan tekemään varmasti paljon kodin ja koulun taholta. Iloksemme perheeseemme löydettiin myös aivan mahtava miehen malli pojalle ja ihana mies minulle.Nyt poika on todella innoissaan ja tuntee itsensä jo valmiiksi äärimmäisen tärkeäksi,kun hänestä tulee syksyllä isoveli,jos Luoja suo ja kaikki menee hyvin.



Voimia kaikille näissä vaikeissa tilanteissa eläville. Lastemme eteen ei voi koskaan tehdä kylliksi,vaikka sen oikean ratkaisun löytäminen voi joskus olla tuskallisen tien takana.

Ei, helppoa ei kyllä ole, kun tuntuu, että koulunvaihtokin on ihan äärimmäinen vaihtoehto, vaikka tyttö itse siitä jo puhuukin. Asia on siis otettu puheeksi jo kotonakin, mutta ihan " mitä jos" -asteella.



Ope on " kouluttanut" luokkakavereita ottamaan kaikki mukaan leikkeihin, mutta sekin on vähän vaikeaa, kun tyttöjä on pariton määrä, ja tunnetusti tytöillä pitää olla pari -kolmas pyörä kun ei sovi leikkiin. Muistan itse omasta lapsuudestani katkeria itkuja, kun " bestis" olikin jonkun toisen kanssa...Ja eihän ketään voi tosiaan pakottaa leikkimään toisen kanssa, jos ei se seura kiinnosta.



Naapurustossa ei ole ikätovereita, eikä harrastuksen kauttakaan.



Käymme nyt perheneuvolassa puimassa näitä asioita, ja niiden heijastelua meidän perhe-elämään. Tytöllä on ollut " murrosikä" koulun aloituksesta lähtien nimittäin. Täytyy siellä miettiä psykologien kanssa koulunvaihtoasiaa.



Jos jollain vielä kokemusta, kerro ihmeessä!!

vielä piti sanoa, että juuri tuota leimautumista pelkään. Pahimman kiusaajan äiti tuli linjoja pitkin, kun olin opelle kertonut, että hänen tyttärensä on yksi tyttäreni mainitsemista nimistä, ja pyytänyt jututtamaan tyttöjä. Tässä koulussa ei muutenkaan asiat oikein ole mallillaan; henkilökunta vaihtuu jatkuvasti, uusi ope ollut joka vuosi ym. Tuntuisi siltä, että helpommalla pääsisi, kun aloittaisi toisaalla puhtaalta pöydältä...



Sitähän ei ikinä voi mennä sanomaan, etteikö kiusaaminen voisi uusiutua uudessa koulussa, jossa luokan tytöt ovat kuitenkin hitsautuneet yhteen ja kaverisuhteet muodostuneet jo aika lujiksi kolmessa vuodessa...Muistan vaan itse lähes saman ikäisenä vaihdettuamme paikkakuntaa, että minut otettiin uudessa koulussa tosi hienosti vastaan, ja kaikki halusivat tutustua " muukalaiseen" :)



Lapset, ja tytöt varsinkin, ovat toisiaan kohtaan niin julmia. Tosi katalia juoniakin ovat punoneet tyttäreni selän takana tyyliin, että " oletko tänään mun kanssa koulun jälkeen?" johon tyttäreni innoissaan vastaa myöntävästi, ja sitten sanotaankin, että " mä narrasin, en mä ole sun kanssa, kun mä olen jo sopinut tuon toisen kanssa!" Tosi ikävää kyllä:(

Kun omalla kohdalla mietittiin koulun vaihtoa kävin toisen koulun rehtorin luona juttelemassa. Rehtoti oli jutussa mukansa mutta sanoi kyllä että on myös niitä tapauksia joissa oppilas joutuu kiusatuksi myös uudessa koulussa ja heilläkin on siitä kokemuksia.

Olen iloinen kun edes osa kiusatuista saa koulun vaihdosta hyötyä. Meidän koulussa juuri sillä luokalla missä kiusataan on selkeästi kysymys vanhempien tyhmyydestä. Toinen lapsemme on samassa koulussa ja mitään saman kaltaista ongelmaa ei ole. On suuri harmi ettei niiden eristäjien vanhemmat tule ajatelleeksi millaisen karhun palveluksen tekeevät lapsilleen. No onneksi emme ole kaikki samanlaisia.

Juu jatkan vielä että selkeästi näkee tiettyjä vavhempia tavatessa että heilla on jonkinsortin kollektiivinen päätös että noilla ei ole arvoa eikä he mahdu joukkoon.

Meillä ei kokemusta koulukiusaamisesta, vaan joskus eskarissa oli jotain (siellä aikuisten mielestä kyseessä ei tosin ollut kiusaaminen). Siellä aikuiset olivat sitä mieltä että on normaalia ettei aina kaikkien kanssa haluta leikkiä ja ei ole pakko ottaa mukaan. Sopisimisia kuka määrää missäkin leikissä (yleensä kyllä on aina se sama pomo) ja kuka saa sanansa kuuluviin leikeissä. Tämä siis oli normaalia ja siinä oli eskariaikana opettelemista. Joskus eskarissa oli myös fyysisiä yhteenottoja, lyömisiä yms.



Kun keskustelut eskarissa eivät auttaneet ja joskus vapaa-aikana kun tuli saman kaverin kanssa ongelmia (kerran katsoin kuin suuttui ja kävi päälle: näin siis tilanteen). Muutaman kerran otin yhteyttä vanhempiin, mutta aika hyödytöntä se oli. Puhuin tälle toiselle lapselle myös suoraan ja hyvin tiukasti. Omalle lapsellemme yritimme auttaa että löytää muuta seuraa ja muodostaa näiden kanssa oman verkostonsa.



Jotenkin tuntuu väärältä, mutta ainoa tie meillä tuntui että annoimme lapselle luvan puolustaa itseään. Käännekohta tuli kun oli tapellut käsirysyn eskarissa kaverin kanssa, jonka kanssa näitä ongelmia oli. Tämän jälkeen kaveri oli valittanut lapsellemme että tämä kiusaa häntä. Tuo muutti tilanteen ja lapsemme ei ollut enää altavastaaja. Jotenkin pelkäsin että jos lapsi saa jo " sorsitun" leiman eskarissa, siihen jää jumiin ja jatkuu koulussa. Koulussa mitään ongelmia ei ole ollut ja kaikki mennyt hyvin. Tosin rankan koulun lapsemme kävi eskarissa läpi ja ei ole enää ihan sama lapsi, mutta on iloisen onnellinen ja kavereita riittää.



Me vanhemmat ja meidän asenteemme muuttui hieman noiden tapahtumien myötä. Edelleen kannatan tasapuolisuutta ja kaikkien mukaan ottamista on korostettu ja sitä miten kohdellaan toisia, mutta on myös lupa puolustaa itseään (toisaalta hitusen outoa on opettaa lapselle " älä välitä vaikkei joku halua sinua mukaan leikkiin, mutta toivon että sinä et ole samanlainen ja olet reilu ja otat kaikki mukaan leikkeihin" ). Lapsen kanssa silloin eskariaikana on juteltu näistä ja käyty ihan toimintamalleja läpi mitä tehdä missäkin tilanteessa, ajoittain vielä kouluaikanakin. Ja on kieltämättä oppinut sumplimaan siellä lasten keskinäisessä maailmassa jo aika hyvin.



Käytännössä meidän vanhempien käytös on kyllä hieman kovettunut ajan myötä. Suhtautuminen toisiin perheisiinkin voi olla joskus hieman ylimalkaista, kun ei ole samalla aaltopituudella ei jaksa edes yrittää. Myös ajan myötä on tullut rakennettua vanhempien verkosto, josta varmasti joku hieman erilainen/vetäytyvä vanhempi on ulkona.



En myöskään pidä sitä niin kamalana jos joskus jotkut kaverit ovat keskenään ja eivät ota jotain lapsistamme mukaan, tällöin kehotan etsimään kivempia kavereita (ja autan vaikka sopimalla vanhempien kesken kyläilyjä). Mutta siinä menee raja jos kaveri kieltää muitakin olemasta jonkun lapsen kanssa (tälläistäkin ollut, mutta melko mahdoton todistaa). Lastemme pitää vain oppia kestämäänkin jotain, suru on normaalia ja se hyväksytään, mutta siihen ei mennä mukaan. Pikemminkin mietitään ratkaisua miten tilanne saataisiin ratkaistua/katki. Ja tässä sanoisin että kun on tarpeeksi epätoivoinen voi lähes kaikki keinot olla käytössä. Huomasin myös että miehillä on usein tylympi käsitys näistä keinoista kuin naisilla ja niitäkin voi kuunnella.



Mietin olemmeko siis rajamailla noissa tyhmissä vanhemmissa. Niin päin kyllä otamme aina vakavasti jos joku ottaa yhteyttä ja kertoo lapsemme kiusanneen. Mutta jos lapsemme on ottavana osapuolena, niin tuntiessamme toisen osapuolen ja jos tiedämme että on melko turhaa ottaa yhteyttä hänen vanhempiinsa/koulun aikuisiin, niin kyllä meidän keinomme on enemmän linjalla " pidä puolesi, älä anna toisen talloa" ja me autamme lasta yhdessä miten asia selvitetään. Sillä aikuisen tuella lapsella on kuitenkin pitkälti etulyöntiasema, kuin toisella osapuolella joka on lapsena yksin (ja jossei ole, niin eiköhän me niistä aikuisistakin jotenkin selvitä).

" Käytännössä meidän vanhempien käytös on kyllä hieman kovettunut ajan myötä. Suhtautuminen toisiin perheisiinkin voi olla joskus hieman ylimalkaista, kun ei ole samalla aaltopituudella ei jaksa edes yrittää. Myös ajan myötä on tullut rakennettua vanhempien verkosto, josta varmasti joku hieman erilainen/vetäytyvä vanhempi on ulkona."



ME OLEMME TEHNEET SAMAN RATKAISUN, SILLÄ EROTUKSELLA ETTEI OLLA LIIKAA TEKEMISISSÄ TUON PIKKUKOULUN VANHEMMISTA KUIN HYVIN HARVAAN



" En myöskään pidä sitä niin kamalana jos joskus jotkut kaverit ovat keskenään ja eivät ota jotain lapsistamme mukaan, tällöin kehotan etsimään kivempia kavereita (ja autan vaikka sopimalla vanhempien kesken kyläilyjä)."

tÄMÄKIN KOKEILTIIN JA TOIMI VÄHÄN AIKAA. SITTEN ALKOI TULLA SELITYKSEKSI ETTÄ MEIDÄN LAPSI SAA AINA ITSE ETSIÄ JA PÄÄTTÄÄ KENEN KANSSA ON



" Mutta siinä menee raja jos kaveri kieltää muitakin olemasta jonkun lapsen kanssa (tälläistäkin ollut, mutta melko mahdoton todistaa)."

JUU KOULUSSA LUOKAN JOHTAJATAR TYTTÖ JATKAA TÄTÄ 3VUOTTA HUOLIMATTA SIITÄ ETTÄ HEILLÄ ON ERITTÄIN HYVÄ OPETTAJA.



" Lastemme pitää vain oppia kestämäänkin jotain, suru on normaalia ja se hyväksytään, mutta siihen ei mennä mukaan. Pikemminkin mietitään ratkaisua miten tilanne saataisiin ratkaistua/katki. Ja tässä sanoisin että kun on tarpeeksi epätoivoinen voi lähes kaikki keinot olla käytössä. Huomasin myös että miehillä on usein tylympi käsitys näistä keinoista kuin naisilla ja niitäkin voi kuunnella. "

SAMAA MIELTÄ. tUNTUU VAAN HYVIN PAHALLE KATSOA LAPSEN MUUTTUVAN MAINITSEMALLASI TAVALLA.