Sakinhivutuksesta...

meillä toi yksi leikistä pois oli hyvin ajottaista . ketään ei tietty voi pakottaa leikkimään kenenkään kanssa,mutta kiusausta ei tarvii suvaita!mä menin ja otin " pahimman" kiusanhengen puhutteluun:" et miltä sinusta tuntuisi jos sinut jätetään leikin ulkopuolelle?" ja sit hyvä konsti on et aikuinen vähän avittaa leikkiä alkuun:kirkonrotta,polttopallo ym.jossa aikuinen voi olla mukana.ja pyytää kaikki joukolla pelaamaan.ja sit meillä ainakin vanhemmat keskusteli asiasta keskenään ,et kuka millonkin on kiusattava ja puututtiin heti asiaan.lapsillanne on nyt uusi tilanne ja kukin hakee paikkaansa.voimia sulle keljun ongelman kanssa,mut kyllä kaikki selviää.

naapurustossamme on paljon alle kouluikäisiä lapsia, sekä tyttöjä että poikia, ja ihan yleistä on myös tuo että joku jätetään ulkopuolelle. tästä ollaan " onneksi" oltu huolissamme kaikkien pihan vanhempien kanssa, eikä kukaan ole sitä mieltä että niin saisi toimia. toki ketään ei voi pakottaa leikkimään toisen kanssa, mutta ollaan yritetty ohjailla niin ettei ketään jätettäisi yksinkään.



toki pientenkin keskuudessa tulee jo ne suosikit, lähinnä vanhimmat lapset, joiden kanssa kaikki haluaisivat leikkiä. jos lapsia on kaksi niin leikit sujuvat yleensä tosi hyvin, oli kyseessä ketkä lapset vain, mutta heti kun tulee kolmas mukaan niin tulee ongelmia.



harmi että teidän pihalla niinkin pienet saavat pomottaa isompia ilman että heidän omat vanhempansa siihen puuttuvat. meillä kyllä sanotaan aika herkästikin toisten lasten vanhemmille jos vääryyttä tapahtuu. ja varsinkin jos kyseessä olisi tilanne jossa aina joitain tiettyä lasta kiusattaisiin. mielestäni olisi aikuisten paikka tulla tähän väliin ettei tilanne pahene.

Mainitsit, että poikaasi oli potkaistu naamaan. Tällaiseen pitää puuttua ankarasti, potkia ei missään nimessä saa, ei kukaan ei mihinkään - siitä voi tulla tosi pahaa jälkeä.



Ja missään nimessä en antaisi leikkiä meidän pihallamme silloin kun meidän lasten kanssa ei olla. Eli jos omalla pihalla ollaan, silloin on talon lasten ehdottomasti oltava mukana leikeissä.

Ja jos oma lapsi on esim. sisällä, silloin pois pihasta muutkin muksut, paitsi jos odotellaan leikkeihin esim. syömisen ajan.



Et kyllä mielestäni ylireagoi, vaan näihin asioihin on puututtava.

Voi olla että tasaisissa kaveriporukoissa joku aina vuorollaan joutuu kohteeksi, mutta kyllä meillä samanikäisen pojan kaveriporukassa kohde useinmiten on yksi ja sama (se nuorin). Tosin keskenään eri lapsilla toimii erilailla kemiat ja eri kokoonpanoissa voi vaihdella se ketä jätetään ulos.



Tässä sitten myös pitkä sepustus mitä meillä on tehty ja toimittu. Toivottavasti tästä saa jotain selvää ja ideoita teidän tilanteeseenne. Kaikki ei ole moraalisesti aikuisten yleisesti hyväksymää, mutta käytännössä tuntui ainoalta mahdollisuudelta ja toimi. Miehen kanssa keskusteltiin paljon siitä mitä kaikkea voi hyväksyä ja miten lapset saavat toimia. Eri perheillä oli myös erilaisia tapoja käytännössä ja kaikki eivät suinkaan olleet sitä mieltä että kaikki pitäisi ottaa leikkeihin mukaan, eli yhteen hiileen ei vanhempien kesken oikein puhallettu.



Meillä muutettuamme tänne viime kesänä yksi samanikäinen (siis samana vuonna syntynyt puoli vuotta poikaamme vanhempi) poika ryhtyi hankalaksi pojallemme. Esikoulussa yritti myös sulkea poikamme leikeistä ulos, kotioloissa ei onnistunut, koska kyseisen kaverin isoveli oli/on poikamme paras kaveri ja isoveli pompotti vuorostaan pikkuveljeään. Kyllä se tuntui hankalalta tilanteelta ja varsinkin kun esikoulussa ei aikuisten mukaan ongelmia ollut ja siellä oli sallittua ettei oteta leikkiin mukaan. Ja tietenkään en itse ollut esikoulussa katsomassa touhua.



Silloin meillä keskusteltiin usein kavereiden välisistä touhuista ja alkuun muutettuamme vahdin/katselin kavereiden touhuja aika paljon. Alkuun puutuin tilanteisiin, mutta enenevässä määrin siirryimme miehen kanssa opettamaan pojalle miten toimia. Ensimmäisinä ja selvinä helposti ymmärrettävinä sääntöinä oli KOTONA (siis kotipiirissä):

*Jos joku sanoo ettei hän pääse mukaan leikkeihin, niin ei änkeä eikä kulje perässä, vaan lähtee pois. Lupasin että jos tulee kotiin tälläisessä tilanteessa saa jotain mukavaa (vaikka pelata pleikalla, jota meillä ei pahemmin montaa kertaa saa tehdä). Lisäksi kotiin tulon jälkeen olisin ehdottanut että hakee jotain muuta kaveria, sillä kyllä joku toinen kaveri olisi löytynyt. Yritin tutustuttaa poikaamme uusiin ja mukavan oloisiin lapsiin- no kaikkihan hänelle oli uusia, mutta enemmän ei niin ulospäinsuuntautuneisiin, jotka tulivat itse hakemaan kontaktia, vaan myös rauhallisempiin ja ujompiin lapsiin.

*Meidän pihalla leikitään vain meidän lasten kanssa ollessa. Keskenään ei ole asiaa tulla leikkimään meidän pihalle. Oikeastaan piti opettaa joillekin lapsille myös että lapset eivät tule meidän pihalle meidän aikuisten perään, joillakin kun näytti olevan aikamoinen aikuisen vaje elämässään (ja meillä taas ihan riittävästi muuta kuin " sijaisvanhempina" toimiminen- kuten vauva ja muuttopuuhat, pihan laitto jne.). Eli meidän piha todella on meidän piha- ei yleinen piha.

*Väkivaltaa ei hyväksytä missään nimessä. Kerran yksi kaveri löi poikaamme vatsaan ja tästä juteltiin kotona. Hetken aikaa välteltiin tätä poikaa. Toinen kävi poikamme päälle ja näin tilanteen ikkunasta, niin lähti pojat kotiin varsin tiukkasanaisesti ja otin äitiin yhteyttä (tuloksena kaverilla porttikielto meille joksikin aikaa). Lisäksi puhuttiin mitä tehdä kun näkee kiusaamista, sillä poikamme oli nähnyt kavereiden kiusaavan yhtä kaveria (sylkevän päälle, ajavan takaa, uhkailevan jne.). Tässä väkivallan osalta siis selkeä linja.



Nämä keinot tuntuivat toimivan kotona. Poikamme oppi myös pikkuhiljaa meidän keskusteluista ja siitä mitä me sanoimme lapsille. Toisaalta pikkuhiljaa piti opettaa poikaa itse pitämään omia puoliaan ja tarvittaessa kaverinkin puolta. Lisäksi esikoulussa tilanne tuntui ongelmalliselta, kun tämä yksi yritti hivuttaa poikaamme ulos porukasta (ei tosin tainnut onnistua kovin hyvin, mutta ikävältä tuntui). Tuntui että poikamme ei osannut puolustaa itseään riittävän hyvin esikoulussa ilman aikuisen esimerkkiä/puuttumista ja pelkäsin että tilanne menee pahemmaksi, jos poikamme huomataan olevan hyvä kohde sortaa. Tässä sitten kauniisti sanottuna vaadimme poikaa pitämään puoliaan. Joka päivä keskustelin pojan kanssa tilanteista mitä oli ollut kavereitten kanssa (samaisessa ryhmässä oli tämän yhden pojallemme hankalan lapsen lisäksi erityislapsia, joilla muutamalla oli sosiaalisia ongelmia kuten lyömistä yms.). Joka kerta kun poika oli puolustanut itseään kehuin, mutta jos ei niin suoraan sanottuna kerroin etten enää tiedä mitä tehdä hänen kanssaan, vaan mietin osaisiko joku toinen aikuinen opettaa hänelle sen paremmin ja ehdotin jo hoitoon menoakin. Jokaisen tilanteen kun olimme hänen kanssaan keskustelleet ja kysyneet häneltä miten olettaa että hänen olisi pitänyt toimia ja kerroimme miten meidän mielestämme hänen olisi pitänyt toimia. Tämä oli varmasti stressaavaa ja tietenkin hän yritti pimittää joitain tapahtumia, mutta ilmeistä/eleistä ja käytöksestä näin kyllä että jotain oli ollut ja kyllä poika kertoi kun kysyin ja kysymykset opin kyllä esittämään oikein. Eli aika kyttäysmeininkiä meillä oli ja pojalla paineet. No mutta kun pojan oli kotoa painostettuna " pakko" oppia, niin oppi. Pikkuhiljaa poika oppi pitämään puoliaan. Ensin edes oppi kertomaan aikuisille (mutta suurin osa tietenkin jäi aikuisten huomaamatta ja tilanteet toistuivat siitä huolimatta), sitten oppi myös itse sanomaan takaisin. Käskemään toista lopettamaan (tätä tärkeää sanaa opettelimme paljon) ja viimeisenä keinona jossei käskeminen auttanut, niin toimimaan takaisin, kuten esim. tönimään takaisin, me kun huomasimme ettei aina voinut väistää, vaan toinen oppi että kun kaveri väisti, niin seuraavalla kerralla varmasti yritti uudelleen - eli tässä karisi se ettemme hyväksy mitään väkivaltaa lasten kesken. Eskarissa tämän yhden kaverin yritys tiputtaa poikamme ulkopuolelle ja muutenkin painostus loppui kun poikamme kaksi päivää antoi takaisin samalla mitalla, kieltäytyi toimimasta tämän pojan mukaan leikeissä ja kun tämä töni, niin töni takaisin- pojat olivat jopa tapelleet ilman että eskarissa aikuiset huomasivat. Mutta siihen loppuivat ongelmat.



Edelleenkään poikamme ja tämä yksi kaveri eivät ole parhaita kavereita, mutta nyt poikamme ei ole selkeästi hänen kohteenaan. Samoissa porukoissa liikkuvat ja kaksin leikit sujuvat, mutta porukassa kumpikin hakee mielummin muiden seuraa. Eikä kukaan muu ole yrittänyt pahemmin sulkea poikaamme pois. Toisaalta vapaa-aikana kohteena onkin enemmän ollut aina joku muu kuin poikamme (kun nämä vuotta vanhemmat ovat miellellään leikkineet poikamme kanssa). Lisäksi enää en pelkää miten poikamme suhtautuu tai toimii jos joku tulee kiusaamaan tai lyömään, nämä kun on tässä opittu ja treenattu. Poikamme on myös karaistunut hitusen ja ei ole kovin herkkä ottamaan itseensä kaikkea ja välittämään jokaisesta asiasta. On myös opetellut itse olemaan " vähemmän kiva" kavereille, mutta näistäkin on puhuttu kotona ja mietitty miltä toisesta mahtaa tuntua.





Eli meillä aloitettiin alkuun asioihin puuttumalla ja keskustelemalla pojan kanssa. Lopuksi päädyimme siihen että parhaiten tilanteisiin auttaa se että poikamme osaa pitää omia puoliaan ja toimia jopa ongelmatilanteissa itsenäisesti (tosin asioista keskustellaan yleensä ensin aikuisten kanssa).

En tietenkään tarkoita, että oikeasti on mukava kun lapsia kiusataan. Meillä on sama tilanne että tyttäremme jätetään usein leikin ulkopuolelle ja sanotaan pahasti etc. Se on niin sydäntä riipaisevaa kun sama lapsi jää aina leikistä ulos. Olen yrittänyt ottaa asian puheeksi naapureiden äitien kanssa (minulla kilahti jonkin verran, ja suorastaan huusin, heh), nyt pari päivää onkin mennyt paremmin. Itse katsomme miltein koko ajan miten pihalla menee, mutta muitten lasten vanhemmat ei näytä välitän pätkääkään, tyytyväisiä vain että oma lapsi ei ole kiusattavana. Tyttömme ei ikinä ala itkeä, vaan toteaa että häntä ei oteta taas mukaan leikkiin ja kertoo mitä hänelle on sanottu. En edes tiedä onko se hyvä asia vai ei. Toki harmittaa, mutta tyttö on jotenkin tottunut tilanteeseen. Yksi tytöistä on samassa eskarissa ja siellä pitää tyttöämme parhaana kaverina mutta kotipihalla taas ei (leikkii kyllä jos ovat kahdestaan). Olenkin yrittänyt sanoa tyttärellemme että yrittää löytää muita kavereita eskarista. Sitten naapurin tyttö taas sanoo että sitten mulla ei ole ketään kenen kanssa leikkiä. Mutta onneksi yksi perhe tästä muuttaa pois, niin saa nähdä tilanteen sitten :-) Ehkä lopetan tähän, tai sepustus tulee niin pitkäksi, voisin jatkaa vaikka kuinka.

Meillä on lasten osalta tehty seuraavia:



*Soitettu jonkun kaverin vanhemmille ja pyydetty kaveria kylään (kaverilista saatu esikoulusta ja koulusta). Tällöin lapset saavat tutustua toisiinsa rauhassa ja kaksin ja yleensä leikit sujuvat.

*Ehdotettu joittenkin episodien jälkeen että haluaisitko hakea sitä tiettyä kaveria, eli alkukimmoke hakea jotain kaveria lähteekin vanhemmilta. Yleensä lapsi on aika valmis.

*Ottaa lapsia enemmän omaan kotiin leikkimään, jolloin saavat myös leikkiä rauhassa.

Hei Insinööriäiti! Tämä ei nyt suoraan kuulu tähän aiheeseen, mutta luin juttujasi täällä vauvapalstalla enemmänkin läpi ja minua alkoi ihmetyttämään miten painostat lapsiasi tekemään asioita oman halusi mukaan.



En ole koskaan valinnut lasteni kavereita. Aina he ovat mieluiset leikkikaverit löytäneet. Rikollisia niin pienissä ei vielä ole, joten seuran valitseminen ei ainakaan meillä tulisi kuuloonkaan. Meillä ei myöskään eritellä erityislapsia, värillisiä tai sairaita, eikä myöskään jaotella kavereita sen perusteella missä ja miten asumme. Kaikki me tänne kuulumme.



Kiusaamista ikävä kyllä on läpi elämän, mutta sen kanssa on opittava elämään. Onko hyvä sitten muotittaa lapsi toimimaan aina saman kaavan mukaan, kun et itse kuitenkaan tiedä mitä oikeasti aina tapahtuu (mm. eskarissa)? En voi ymmärtää tuossakin sitä pakottamista ja stressin luomista lapselle (" sinun on pakko tehdä näin, tai et selviydy" ).

Saman reaktion sain kuin luin viestiäsi koskien uimista. Teillä lapsi/lapset? pakotettiin oppimaan uimaan. Miksi (siis tähän ei tarvitse vastata, kysymys vain itselleni)? Stressin luoiminen lapselle ei todellakaan ole hyväksi...se sinun pitäisi viestiesi mukaan tietää. Hyvää syksyn alkua...

Uimiseen meillä ei pakotettu: Sukeltamisessa käytettiin kyllä enemmän rohkaisua jota kutsuin " puolipakottamiseksi" , siis totesin että sukella- en kysynyt haluaako. Sukeltaminen oli meillä siis kynnys. Uimisessa sitten riitti lahjonta. Eli valitettavasti käytettiin klassiset keinot: " kiristys ja lahjonta" . No uinnin kannalta olen perustellut sitä sillä että uimataidolla voi pelastaa oman henkensä tai joskus jonkun toisen. Eli pidän sitä aika tarpeellisena taitona. Ehkä joku olisi osannut toimia paremmin ja fiksummin uinnin opettelun kanssa, minä kai olin tökerö. No nykyisin poika ui ikäisekseen ok, rakastaa sukeltelua ja ei pelkää vettä.



Kavereiden kanssa en valitse kavereita, mutta kavereiden käytöksestä jutellaan ja ehdotan joskus eikö se ja se kaveri olisi kiva. Saatan siis antaa kimmokkeen=ehdottaa jonkun kaverin hakemiseen, mutta en käske! Poika itse valitsee kyllä sitten ketä hakee, omaa kyllä mielipiteen (vaikka joskus olen pelännyt että olen liian dominoiva ja jyrään liikaa). Haluan olla kiinnostunut pojan kaverisuhteista ja opettaa tiettyjä asioita esim. mikä on reilua. Myöhemmin murrosikäisenä näihin malleihin on vaikea enää puuttua. Toivoisin myös että poikani oppisi löytämään reilut kaverit ja olisi itse reilu, joka estäisi myöhemmin ongelmia (mahdollista hyväksikäyttöä yms.) kaveripiirissä.



Ja aikuisten kesken on helppo sopia lasten kyläilyistä varsinkin vielä alle kouluikäisillä ja toisilla ykkösluokkalaisillakin, jotka eivät pääse itse liikkumaan (meillä pojalla pari tälläistä kaveria, joilla vanhemmat myös haluavat että kylässä heidän lapsillaan on aikuinen joka ottaa vastuun esim. etteivät lapse liiku aikuisen silmän ulottumattomiin: Heillä on tiukemmat rajat kuin muilla). Eli kyllä aikuiset voivat yrittää hienovaraisesti saada lapsia ystävystymään, mutta kyllä lapsi itse päättää ystävistään. Usein vain vielä tämän ikäisillä kaveruus tulee yhdessä vietetystä ajasta ja tuttuudesta, sekä siitä kuka asuu lähimpänä. Pikkuhiljaa koulun myötä sitten etsitään sitä kenen kanssa luonteet sopivat yhteen. En ymmärrä vuorostaan niitä aikuisia jotka ovat sitä mieltä että kaveriasiat ovat täysin lapsen omalla vastuulla, jotkut saattavat tarvita aikuisen apua siihen: Niinhän esikoulussa ja koulussakin opettajat saattavat " hienovaraisesti" saattaa tiettyjä lapsia viettämään yhdessä aikaansa, jotta nämä ystävystyväisivät. Eli kyllä aikuiset voivat auttaa lasta kaveriasioissa, eikä jättää lasta yksin selviytymään! Varsinkin jos lapsi on yksinäinen voi aikuinen varmaan yrittää auttaa.



Mitä tulee eskarin toimintaan tiedän sen että kun poikamme kertoi näitä asioita kotona, varmistin ja kerroin ne eskarissa ja kyllä ne yleensä vahvistettiin eskaristakin (mutta aina ikävä kyllä jälkikäteen jo tilanteiden mentyä ohi), tuota tappelua ei vahvistettu- koska kukaan aikuisista ei ollut huomannut sitä. Eli ei pojan jutut olleet vain pojan kertomia, tottakai niistä puhuttiin eskarissa. Kyseisessä eskariryhmässä vain tuntui että tuollaiset joukosta pois jättämiset oli pientä ja huomio kiinnittyi yleinsä vakavampiin asioihin erityislasten kanssa, jotka veivät myös aikuisten ajan. Tässä esikoulu asiassa olisin kaivannut enemmän aikuisten tukea tukea pojallamme, mutta sitä ei ollut saatavissa, joten keinot jäivät aika vähiin. Varmasti siis pojalle syntyi paineita, mutta kun aikuisten apua ei ollut saatavissa jäljelle vaihtoehdot jäi vähiin. Kahdesta pahasta yrittiin valita pienempi: Pojan pärjääminen itse, kuin että olisi jäänyt joukon ulkopuolelle ja kiusatuksi (tähän asti en olisi halunnut tilanteen menevän). Kiusatun roolikaan ei ole kovin mukava ja varmasti murentaa itseluottamusta ja omantunnonarvoa. Eli ei esikoulunkaan kanssa tilannetta saatu kovin hyvin menemään, mutta valitettavasti tekisi mieli todeta että tätä tämä elämä on: Ei aina täydellistä.



Olen oppinut viimeisen vuoden aikana löysentämään, kun näen että poika pärjää ja on oppinut asioita. Muuton jälkeen tuntui että kaikki toimii niin erilailla ja lapset tosiaan saavat olla vapaasti (maalla oli enemmän valvottua ja kaikki sovittiin aikuisten kesken pienestä pakostakin välimatkojen vuoksi ja muutenkin arvot olivat eri- tähän olin tottunut ja lapset myös, eli muutos oli kova). Siitä huolimatta uskon että valvon enemmän ja puutun enemmän lapsen elämään kuin moni muu vanhempi täällä. Eli siten olen varmasti kontrolloivampi kuin joku toinen. Kasvatustyylini juontuu varmasti omasta lapsuudestani -lähinnä kai haluan tehdä erilailla kuin omat vanhempani, jotka " kasvattivat" minut vapaasti, sain tehdä mitä halusin ilman että olivat edes kovin tietoisia. Ehkä olisin kaivannut enemmän vanhempien ohjausta, tukea, mielenkiintoa ja jopa päätöksiä- ettei kaikki jäisi lapsen itsensä kontolle.

Insinööriäiti:

Meillä on lasten osalta tehty seuraavia:

*Soitettu jonkun kaverin vanhemmille ja pyydetty kaveria kylään (kaverilista saatu esikoulusta ja koulusta). Tällöin lapset saavat tutustua toisiinsa rauhassa ja kaksin ja yleensä leikit sujuvat.

*Ehdotettu joittenkin episodien jälkeen että haluaisitko hakea sitä tiettyä kaveria, eli alkukimmoke hakea jotain kaveria lähteekin vanhemmilta. Yleensä lapsi on aika valmis.

*Ottaa lapsia enemmän omaan kotiin leikkimään, jolloin saavat myös leikkiä rauhassa.

Eli ei ole siis valittu kaveria lapselle, vaan kysytty lapselta haluaisiko hän että yrittäisin sopia jonkun toisen vanhemma kanssa kyläilyn. Kysyn siis sellaisten lasten osalta joiden kanssa poikamme on leikkinyt esikoulussa tai nykyään koulussa, siis kaverien. Meidän pojan luokalla on esim. 4poikaa, jotka eivät pääse itse liikkumaan luokkakavereille, vaan asia on sovittava vanhempien kesken. Ap:lle löytyisikö teidän lapsenne luokalta kavereita, joiden vanhempien kanssa voisi sopia näkemisiä esim. juuri tälläisiä jotka eivät pääse itsekseen liikkumaan kavereille? Tai jos ap:n lapsi tutustuisi vapaa-aikana muihin lapsiin ja saisi muita kavereita ja sitä kautta hyväksyntää leikkikaverina. Isommalle lapselle voisi harrastus toimia vastaavana reittinä, mutta juuri koulun aloittaneelle taitaa olla koulussa tarpeeksi.

Lisäksi tuntuu että meidän pojan luokalla juuri koulunsa aloittaneet lapset tukeutuvat toisiinsa (ovat kuin kiinni liimattuna) tämän uuden jännän vaiheen edessä. Sitten on lapsia jotka leikkivät porukassa tai eivät ole moksiskaan hetken yksinolostakaan. Luulisi että kun alkukankeus menee ohi, lapset alkavat tutustua paremmin toisiinsa ja löytävät uusia ystävyyssuhteita ja vanhat saattavat jopa katketa. Tilanne siis varmasti muuttuu ajan myötä.

Joskus lapsilla näyttää olevan tämä että " kuka ehtii ensin sopia" ja jos toiset ovat iltapäiväkerhossa keskenään ja tulevat yhdessä kotiin saattavat olla jo keskinäisessä touhussa ja siihen voi olla vaikea päästä mukaan. Toisaalta taas jos joku tulee iltapäiväkerhosta ja kotona oleva lapsi ehtii ensin voi hyvinkin päästä mukaan. Tai sitten myöhemminkin tuleva vahvempi kaveruus vetää puoleensa, eli voi tietenkin olla niin tai näin. Mutta ajatuksena oli että onko luokalla joitain muita lapsia jotka eivät ole iltapäiväkerhossa, joista voisi saada kavereita?

Tässä siis ehdotan että lasta voisi auttaa löytämään noita uusia kavereita. Vaikka meillä poika joutuikin esikoulussa yksin pärjäämään, eli ei ollut mikään ideaalitilanne. Halusin vaan kertoa senkin tilanteen mikä meillä oli ollut. Lisäksi koulun osalta kavereiden saannista voisi jutella opettajankin kanssa, jos asia tuntuu vaivaavan.