kuukauden päivät enää!!

kun esikoista odotin 2½ vuotta sitten, hyvin sen tunteen kun laskettuaika läheni. Rupes vähän hirvittään ja kaikenlaiset asiat pyöri päässä, esim. olenko nyt miettinyt tän vauvan hankkimisen loppuun asti, olikohan ihan fiksua :). No se raskaus meni yli, lähdin loppujenlopuksi sairaalaan 42+1 ja siinä vaiheessa itse synnytys ei juurikaan enää pelottanut. Oli ilmeisesti kaksi viikkoa hyvää aikaa miettiä ja varautua. Ja mitä pidemmälle synnytys etenee sen vähemmän sitä ajattelee muuta kuin sitä hetkeä, sitä supistusta ja supistuksen jälkeistä ihanaa kivuttomuutta. Ja lopuksi kun se pieni nyytti on maailmassa niin se tunne on aivan mahtava. Ja synnytyskipu on siitä mukavaa että supistusten välissä ja vauvan syntymän jälkeen se on kerrasta poikki, mihinkään ei satu. Tietysti seuraavana päivänä oli vähän paikat hellänä, mutta silti.

Elämää vauvan kanssa en juurikaan ajatellut etukäteen, mutta mä oon muutenkin semmonen tän hetken tyyppi. En pahemmin mieti ennen kuin asia on ajankohtainen. No sitä vauvaa olisi ehkä vähän pitänyt ajatella etukäteen, koska kun se sitten siinä vieressä oli, niin se olikin aikasta hurja juttu. Sitten mietin miten tästä selvitään ja onnistuin jonkin verran masentumaankin, aika lievää masennusta oli mutta kuitenkin. Sairaalassa oli hoitajat, niin mietin että miten kotona kun ei ole ketään jolta pyytää apua tai antaa vauva hetkeksi jos on tarve. No neljättä päivää muistaakseni sairaalassa olin ja sitten kotiin. Hyvinhän se meni kun sinne päästiin, omaan rauhaan, ihan ittekseen. Ja nyt on mennyt 2½ vuotta!



Pieni jännittäminen ja pohtiminen ei varmasti ole pahasta. Ja kun on miettinyt valmiiksi niin on helpompi pyytää apua ja neuvoa tarvittaessa. Mutta kyllä ne asiat yleensä sujuu hienosti kun on niiden aika!

Tsemppiä!