Ekaluokkalaisen itsetunto hukassa

meidän ekaluokkalaien poika esim. "olen tyhmä kun en osaa lukea vielä" Oikeasti osaa mutta ei niin sujuvasti kun haluaisi ja vertaa itseään toisiin jotka oppivat jo eskarissa lukemaan. Ja jos tekee jotain väärin huutaa, että olen ihan tyhmä olen ihan tyhmä. Itku tulee ja hän säntää huoneeseensa.

Hän on aivan kavereiden "heiteltävissä" jos vaan on kaveri joka osaa käyttää tätä hyväkseen, niin hän tekee melkein mitä vaan sanotaan tai antaa esim. jotain keräilykorttejaan.

Meillä ollaan paljon koko perheen kesken yhdessä ja joka lapsen kanssa kaksistaankin. Kehuja ja huomiota siis saa.

Joskushan lapsi voi omaksua mallin vanhemmilta, onko vanhemmilla millainen itsetunto?

Meillä mielestäni hyvä itsetunto, tosin olen itse joskus ollut peilin edessä ja valitellut että voi kun on mahamakkaraa.. vaikka oikeasti ei oo, mutta en oo ollu täysin tyytyväinen oman kroppaani...

Eli en nyt varsinaisesti osaa antaa neuvoja... kehuja vaan ja hyväksyä lapsi sellaisena kun on, kannustaa ja tukea kaikessa. Olla hyvänä esimerkkinä..

Meillä kaksi erilaista lasta. Esikoinen ei paljoa välittänyt vaikkei esim. lukenut maailman parhaiten, silti luki reippaasti luokassa ääneen. Ei hävennyt kailottaa joskus jalkapallopelissä suureen ääneen valmentajalle "kumpi on vasen" jne. Silti nyt kun on enemmän läksyjä 3lla, saattaa valittaa tippa linssissä ettei hän ikinä opi ja hokee tyhmä, tyhmä. Nyt on tullut enemmän kriittisyyttä, mutta vain kun me vanhemmat vaadimme lukemaan ja opettelemaan läksyjä. Tosin ei häpeä osaamattomuuttaan, mutta opettelussa se harmittaa. Harrastuksissa harvoin on mitään ongelmia ja menee mielellään mihin tahansa ja tuntee osaavansa (tosin ovat liikuntaharrastuksia kaikki).



Toinen lapsi on nyt sitten ekalla ja lukee hyvin, mutta ei ole nopein lukija luokaltaan (ehkä vasta kolmanneksi) ja nyt on jo sanonut ettei tahdo lukea ääneen lukukokeessa kun on niin hidas. Tuntuu että hänellä kynnys on korkeampi vaikka taidot ovat paremmat. Mutta huonona ja tyhmänä ei pidä itseään. Eli pitää itseään osaavana, mutta kynnys kertoa/näyttää ettei osaa on korkea. Kovin monesta harrastuksesta ei ole kiinnostunut ja lopettanut sellaistakin missä on käynyt ja ollut todella hyväkin (liikuntaa myös).



Meilläkin siis tuntuu että lapset tarvitsevat omalla laillaan sitä vahvistusta vanhemmilta. Pitkä matka heillä kasvaa luottamaan omaan itseensä ja oppia miten suhtautua uuden opetteluun. Kummallakin on omat epäilyksen kohteensa omassa itsessään.



Täytyy myöntää että me vanhemmat olemme ehkä liiankin inhorealistisia ja kerromme lapsille sen missä ovat hyviä, mutta muistutamme myös niistä mitä pitäisi vielä harjoitella. Varsinkin olen itse liian tavoitteellinen lasten osalta (esim. lukutaito ja uimataito). Tämä ei varmaan ole ihan parhain lasten itsetunnon osalta, kun pitäisi vaan kehua ja kehua ja kehua. - Tätä yritän itsekin opetella.

tarkoititko, että kehut esim. olet hyvä lukemaan, mutta laskemista pitää vielä harjoitella?

Minä teen myös näin ja koen sen kyllä ihan oikeaksi.

Joku on joskus sanonut, että koskaan ei voi kehua liikaa. Mutta tuntuu, että on hyvä olla myös realistinen, ettei lapselle nouse kehu päähän ja luulee osaavansa sitten kaiken :)

Esim. nyt meillä poika on matikassa tosi hyvä mutta yhdenlaiset laskut (esim. kenkä +2=5 mikä on kengän luku) tuottaa pientä päänvaivaa ja hän monesti hermostuukin ja sanoo etten ole matikassakaan hyvä kun en ymmärrä näitä jne. mutta kehun häntä että olet kyllä tosi hyvä matikassa mutta harjoitellaan näitä laskuja vielä niin osaat nekin kohta tosi hyvin...