Kokemuksia kuritusväkivallasta

Pelkäsin vanhempien suuttumista joten kun tuli ongelmia, oli murheita, ne jäi minulle yksin kannettavaksi. Olin lapsena paljon sairaalassa. Siellä koin kaikenlaista, mutten osannut edes ajatella,että kertoisin vanhemmille. En luottanut aikuisiin. En lapsena ja nuorena tajunnut muuta kuin että parasta pitää kaikki omana tietona jottei kukaan vaan suuttuis. Lapsuuttani en haluaisi kokea uudestaan. Vähäinen kuritus aiheutti suuren luottamuspulan ja yksinäisyyden.

Kerran raivostuin esikoispojalleni ja läimäytin häntä pyllylle. Tuli itselle aivan hirveä olo. Istuttiin siinä sitten lattialla ja itkettiin kumpikin. En olisi ikipäivänä osannut kuvitella,että minä satuttaisin oma lasta. Niin kuitenkin kävi. Onneksi se jäi siihen yhteen kertaan.

Minun vanhempieni tehtävä olisi ollut suojella minua, tukea minua. He "kurittivat" muurin minun ja heidän välille. Se on ihan turha sanoa lapselle,että kaikesta saa kertoa. Ei lapsi osa erottaa, mistä murheesta mitäkin seuraisi.

Hienoa, että jaoit kokemuksesi! Tutkimuksissakin on todettu, että lapsena koettu kuritusväkivalta jättää jälkensä ja juuri kertomasi luottamuksen puute on yksi yleisiä seurauksia.



On hyvä, että uskallat kertoa läimäyttäneesi lastasi, sillä omaa käyttäytymistään voi muuttaa. Niin kuin sinäkin kerrot, se jäi siihen yhteen kertaan. Tärkeää on, että asian kohtaa ja sille tekee jotain. Kertomastasi on varmasti apua muille vanhemmille, jotka ovat kokeneet samalaisia asioita.

Mahtavaa, että olemme saaneet näin paljon keskustelua aikaan! UNICEFin ”Kuritus ei kasvata” –kampanja on loppusuoralla ja joudumme sulkemaan tämän keskustelun kampanjan päätytty. Mutta ei hätää, keskustelut pysyvät auki vielä tiistaihin asti!

Kiitos kaikille keskusteluun osallistuneille! Vielä päivä aikaa osallistua keskusteluun ”Kuritus ei kasvata” -palstalla!

Itselläni on paljon tuoreempi tapaus ja hieman erilainen. Mainoskampanjan nähtyäni halusin tutustua tähän projektiin, mutta se tarjoaa vain vanhemmille ja lapsille tukea. En ole kumpaakaan.

Minua kuritettiin ja suurimmalta osalta en tiennyt syytä. Isäni oli aina työmatkoilla ja talouden hoitaminen oli äidin työ. Usein äiti sanoi minulle "kyllähän sinun pitää ymmärtää, minulla on rankkaa ja hermot kireällä". Tilanne jatkui.

Pahimmillaan tilanne oli yhdeksännellä luokalla, kun muutimme toiseen kaupunkiin. En osannut suhtautua tilanteeseen ja minua hakattiin yhä useammin. Jouduin selittelemään mustelmat ja haavat "kömpelyydellä". Puolustauduin vain kerran ja huomasin että minulla on yllättävän paljon voimia. Pahoinpitely kuitenkin jatkui.

Muutin omilleni, hankkiuduin taloudellisesti itsenäiseksi ja näin pahoinpitelyt loppuivat. Se maksoi minulle perheeni. Koska myös olen varakkaasta perheestä, uusi elämäntapani tuli shokkina. Olen veloissa ja hädin tuskin jaksan käydä lukion loppuun ja innostua ammatinvalinnasta. Pelkään että jos saan lapsia, että minusta tulee samanlainen kuin äitini.

En ole vieläkään antanut anteeksi, en vain ole osannut. Kokemukseni järsii minua sisältä enkä osaa siirtyä eteen päin. Kaikkea pahentaa vielä se, että pikkuveljeäni ei ole koskaan lyöty. Se tekee minut katkeraksi ja erittäin yksinäiseksi.