Kolmevuotiaan kiukku, raivo, temppuilu...HELP!
Tästä on tasaseen tahtiin keskusteltu, mutta nostan vielä tähän kärkeen josko joku oikein huomaisi. Olen ihan väsynyt suloiseen tyttööni ja kaikenlisäksi lähes päivittäin huomaan INHOAVANI hänen käytöstään. Onneksi huomaan pilkahduksia jostain siitä ihanasta, jota niin kovasti rakastan. taidan olla itse aika poikki, kun tosissaan tuntuu ettei temppuiluun jaksa hurttia huumoria aina heitellä saati sitten järkevää reagointia. Ikävä kyllä huomaan menettäväni malttini ja siirtyväni aivan keskenkasvuiseen käytöspatteristoon. Ja sehän kaikkein eniten ottaa pattiin. Meillä on 3 v 1 kk ja 1 v 7 kk lapset ja tämä vanhemman kiukkuilu alkoi pahentua marraskuussa unitutin lähdön jälkeen. Sen jälkeen neiti on nukkunut ehkä 5 päiväunet ja on siis väsymyskin osasyy tähän päivittäiseen kiukkuun. Ja siis kun testailua on ihan koko ajan ja ihan kaikessa ja kun me ei miehen kanssa anneta kuitenkaan periksi. Mietin vaan, että kauan kestää että neiti prinsessa ihan oikeasti tajuaa, että kuka on perheen pomo. No joo, mutta tuntuu että ihan kaikesta väännetään kättä. Onneksi ensi viikonloppuna on tiedossa 1 vrk:n paussi, kun lähden päiväksi " omalle lomalle" . Preikit tekee kumman hyvää, tulee taas tarmoa omaan päättäväisyyteen. Jos jollain akuutisti samoja juttuja, kirjoita kokemuksia vaikka toistaisikin vanhoja jo luettuja. Ja kun tuntuu että sukulaisilla on kaikki niin helppoa " ei meidän lapsilla ole koskaan ollut tollaisia kohtauksia" ...ei saisi vertailla, tiedän. Ja toinen seikka on ettei saisi ajatella mitä muut miettii, mutta kyllä vähän mietityttää kun rivarinseinänaapuriin törmää. Meiltä kuuluu aina huutoa...kai mietin et aatteleek ne et me rääkätään lapsia, kun ne huutaa. Koskaan ei olla lyöty tms, mut välillä on kyl käyny mieles, et ymmärrän kyl raivon tunteen joka lyöjälle tulee. En hyväksy sitä millään muotoa ja inhoan ajatuksenkin tuloa, mutta raivo se on äidilläkin olemassa! Voimia muille taaperoiden kanssa painiskeleville!
Kommentit (11)
eli yhteiset lukuhetket, iltasadut, inkan aarteen pelaamiset, sylikkäin luonto-ohjelmien katselu jne auttavat oireisiin. Uimahallireissut, metsäretket jne ovat oivia rohtoja.
Hei,
Meillä esikoisen elämässä alkoi 2-vuotiaana tulla raivokohtauksia. Onneksi huomasimme että ne tulivat aina samana päivänä kuin poika oli syönyt pähkinöitä. Pähkinät pois ja raivoaminen jäi.
2,5 vuoden iässä taas raivoiltiin kovasti, onneksi tajuttiin yhdistää raivoamiset ja satunnaiset oksentelut mansikkaan. Kun se jätettiin pois ruokavaliosta (sopinut aluksi ihan ok) niin meillä raivoilu taas loppui.
Kolmivuotis synttäreiden aikaan ei mikään taas onnistunut kunnolla ilman uhkailua ja lahjontaa. Nyt jouduttiin karsia ruokavalioa reippaasti kun ei löydetty helpolla syyllisiä. Ainakin osa mausteista aiheuttaa mahankipua joka sitten puretaan raivoamiseen.
Halusin vain kertoa että jos raivoaminen on todella kovaa tai jatkuvaa niin kannattaa miettiä voisiko takana olla jokin sairaus tai muu pahaa oloa aiheuttava asia.
t. kahden allergisen äiti
Niin kaikesta kauheinta on mun mielestä se, että omalla toiminnalla ei saa aikaiseksi sitä luonnollista ja haluttua asiaa. Ja silloinhan se tökkäsee eniten, kun oman maltin menettää. Mutta kuinka pysyä viilipyttynä, kun aina samoista asioista väännetään. (Luin ton oman vistin uudestaan ja siinä oli epäselvästi se loppu lyömisestä. Haluan vielä tuoda esille, etten missään muotoa hyväksy lapsen ruumiillista kuritusta enkä sitä myöskään harrasta. Että sellasta...)
Haastavaa on ihmisen kasvaminen ja kasvattaminen! :)
Meillä poika täyttää 3v ensi kuussa ja uhmaa, eriasteista, on jatkunut nyt vuoden päivät. Välillä helpottaa ja sitten taas räjähtää...
Meillä taistellaan myös asiasta kuin asiasta. Eikä pojan käytös parane yhtään kylässä, päinvastoin. Kuinka väsyttävää ja noloa, kun poika alkaa järjettömän riekkumisen ja pahanteon aina missä tahansa ollaankin, missä on muita ihmisiä. Ja kun ei sitä kehtaa kylässä/yleisellä paikalla huutaakaan/laittaa jäähylle tms. Varsinkin mummolassa mummu ja pappa eivät ymmärrä tätä jäähyasiaa ollenkaan...
Pojasta tulee aggressiivinen ja meno yltyy ihan päättömäksi. (tosin, jos poika on mummulassa YKSIN, on hän kuin herran enkeli...)Hän ' syöksyy' syliin, saattaa läppästä juostessaan ohi, heittää yhtäkkiä jonkun tavaran esim ruokapöytään jne. Ja kun kieltää, ei usko mitään.
Kotiinlähdöt ovat aina hankalia, myös KOTOAlähdöt. Mitkä tahansa siirtymiset paikasta toiseen. Sisälle EI haluta tulla, ulos EI haluta mennä. Nukkumaan saa maanitella tunninkin verran iltaisin ja lopulta sinne mennään puoliväkisin huudon kera:/
Meilläkin on vauva, tosin jo 9kk, mutta nyt on alkanut aggressiivinen käytös tätäkin kohtaan. Ennen poika oli aika nätisti vauvan kanssa. Nyt sitä pitää todella vahtia, koska mitä tehansa saattaa tapahtua kun silmä välttää. Toisaalta poika osaa olla ihana siskoa kohtaan, paijaa ja puolustaa, mutta sitten seuraavalla sekunnilla taas jotain ihan muuta...
Poika on iso ikäisekseen ja todella kehittynyt verbaalisesti. Siitä kiukku ei siis johdu, etteikö saisi sanomaansa perille. Poika on jokseenkin viekaskin...jos häneltä kysyy, että ' hyvällä vai pahalla' ? , poika saattaa naurahtaa ja vastata, että ' pahalla' ...:) Mitä siinä sitten voi tehdä..?
Meillä on jäähyt, kiristykset, lahjonnat ja uhkailut käytössä ja ehkä ne hetkeksi toimivat, mutta voi kun tämänikäisen muisti on niin kovin lyhyt!...Poika kyselee myös koko ajan, jankkaa ja jankkaa jotain päähänsä saanutta asiaa... tivolimainoksen nähtyään viikko sitten ei ole päivistä mennyt kahta minuuttia, etteikö poika olisi kysynyt, että ' millon mennään tivoliin..' Raivostuttavaa!!!!!
Poika usein myös oikein keksimällä keksii jonkun aiheen, josta voisi suuttua. Jos vaikka hänen kirjastaan on revennyt pieni pala, hän keksii, että sisko on mennyt repimään hänen kirjaansa ja siitäkös sitten huuto alkaa. Poika on rutistaa muutaman kyyneleen silmäkulmistaan ja alkaa ' itkeä' ...(näyttelijäainesta..;))
Tottakai meilläkin vanhemmilla pinna menee ja usein oma käytös on samanlaista kuin 3-vuotiaan...kun juuri niin se ei saisi olla. Tiedän, että uhma on normaalia, sen kuuluukin tulla, mitä uhmakkaampi, sen itsenäisempi lapsesta kasvaa jne...mutta väsyttäähän se. Ymmärrän ap:ta täydellisesti!! Minäkään en hyväksy kuritusta missään muodossa, mutta kuten ap, ymmärrän jollain tasolla niitä äitejä, joilla se pinna palaa ja sen seuraksena tekee lapelleen jotakin fyysistä:( Itse olen päättänyt, että jos siihen pisteeseen joskus joudun, haen apua ja pian. Niin alas en voi vajota, etten sanallisesti saa lastani kuriin. Jos joudun turvautumaan väkivaltaan, ovat keinoni todellisesti lopussa ja joku muu saa tulla kasvattamaan lastani!! Sitten mä sanon sopimukseni irti!
Meillä jäähyt pidetään aina olohuoneessa, näkyvällä paikalla, siellä, missä muutkin ovat. Olen lukenut, ettei lasta saisi kiukussaan koskaan jättää yksin saatikka sulkea minnekään huoneeseen. Lapsi on kohtauksen aikana täysin avuton ja hätääntynyt, ei ymmärrä omia reaktioitaan. Lapselle tulisi kuitenkin antaa viesti, että suuttua saa, uhmata saa, äiti ja isi jaksavat kyllä, meihin voit luottaa, ei mitään hätää...Että kaikki tunteet ovat sallittuja.
Jaksamista todella kaikille uhmisten vanhemmille! On äärimmäisen rankkaa, jos perheessä on vielä muitakin ' vaikeita' tapauksia, sairautta yms ja sitten se yksi uhmaikäinen...meilläkin kuopuksella on ollut korvakierre ja hän on sairastanut käytänössä koko pienen ikänsä. Yöt ollaan valvottu ja kannettu huutavaa vauvaa ja päivät taisteltu uhmaikäisen temppujen kanssa. Ei ole helppoa ollut, mutta eiköhän tämäkin kuitenkin joskus helpota ja normaalia perhe-elämää tässä kaiketi kuitenkin vietellään...:D
e/e 0706/0504
Meillä on paria kuukautta vajaa kolmivuotias poika, joka on viime päivinä alkanut saada hurjia raivokohtauksia jos asiat eivät mene mielen mukaan. Uhmakohtausten aikana poika yrittää rikkoa paikkoja, lyödä ja purra (jos ei muita niin sitten itseään). Lisäksi hän verbaalisesti lahjakkaana myös uhkailee sanallisesti ja huutaa muun muassa " mulla menee kyllä kohta hermot" , mikä lähinnä kyllä tuppaa äitiä naurattamaan.
Juuri eilen puhuimme miehen kanssa, että nyt meidän on luotava yhteiset selkeät säännöt siitä, miten me vanhemmat uhmakohtauksen tullessa käyttäydymme. Tämä siksi, että tilanteeseen puuttuminen olisi mahdollisimman selkeää ja poika tajuaisi mahdollisimman pian, ettei temppuilusta ole apua.
Lisäksi olen raivon mentyä ohi puhunut pojalle, ettei sellaisella raivoamisella saa haluaamansa ja että lyöminen ja pureminen on ehdottomasti kiellettyä.
Mutta on kyllä kohtausten jälkeen oma olo tosi väsynyt.
Meidän poika täyttää jo 4 kesäkuussa mutta meillä on selkeät raivarit alkaneet vasta parisen kuukautta sitten. Sellaista eipäs juupas vääntöä on ollut pitkään mutta nyt joihinkin tilanteisiin liittyen on tullut parit kunnon raivarit, jolloin mikään ei ole hyvä ja tuntuu ettei lapsi itsekään osaa rauhoittua vaikka jollakin tasolla ehkä haluaisikin.
Yleisesti ottaen poikamme on rauhallinen ja suht herkkä, mutta todella omapäinen ja raivarin tullessa häntä ei puhumalla/lahjomalla/kiristämällä saa rauhoittumaan... Kerran olen kantanut hänet erään harrastuksen parista pois kun päätti ettei haluakaan sinne mutta myöskään poislähtö ei tullut kyseeseen... kovasti poika on viime aikoina myös itsenäistynyt monessa asiassa ja halu tehdä itse ja yksin on kova. Eroahdistus hoitoon viemisessä on kova ja silloin koetellaan kyllä äitiä. Hoidosssa poika on kuin enkeli.Hoidossa on ollut vasta vuoden vaihteesta, joten opetteluahan se vielä on ollut mutta tähän uhmaikään liitettynä ei todellakaan mitään kivaa.
Tsemppiä kaikille myös omien hermojen hallintaan, itse en ole nimittäin mikään viilipytty raivarin sattuessa...
En nyt jaksanut ihan koko ketjua lukea, eli sori jos toistan jotain... Haluaisin antaa vinkkiä, mikä meillä toimii ja mikä ei. Olen huomannut, että jos korotan ääntä ja menetän malttini, niin tyttö vain matkii minua. Siitä ei siis ole mitään hyötyä, päin vastoin homma lähtee käsistä. Jos sen sijaan annan vaihtoehdon, esim. nyt juot mehun tästä mukista tai sitten voit olla ilman. Toisaalta, jos tyttö ehdottaa asiaa, joka ei ole mahdoton toteuttaa, niin saatan sanoa, että tuohan oli hyvä idea. Siitä tyttö tykkää, enkä silloin ikään kuin anna periksi. Siinä on kyllä hienoinen ero, eli tarkkana saa olla. Mitään tyttö ei saa narinalla, vaan ihan joka kerta kysyn (jos ei itse sano), että miten kysytään nätisti. Pikku hiljaa alkaa mennä jakeluun, että vain kauniisti pyytämällä saattaa saada tahtonsa läpi.
Jos tulee kiukkupuuska, niin sanon, että taidat olla väsynyt ja menehän omaan huoneeseen rauhoittumaan. Jos ei mene niin sitten kannan hänet. Saa kyllä tulla itse pois kun on rauhoittunut. Usein toteaakin, että " äiti, nyt olen taas iloinen" . Toisaalta jäähylle mennään, jos käyttäydytään huonosti esim. ruokapöydässä. Silloin istuu seinän vieressä pari minuuttia, ellei itse halua sopia asiaa aiemmin. Aina halataan ja mietitään miten käyttäydytään jäähyn jälkeen. Itse haluaisi usein huoneeseensa, mutta jäähy tarkoittaa seinän vieressä istumista, mikä on siis paljon tylsempää kuin sängyllä loikoilu:)
Toivottavasti vinkeistä oli jotain hyötyä. Meillä nämä kuviot toistuvat päivittäin ja tosiaan toimivat parhaiten, kun kaikki tietävät ennelta, mitä mistäkin käytöksestä seuraa. Jaksamista, väsymys tekee tosiaan kaikesta paljon hankalampaa. Nimimerkillä taas liian myöhään nukkumaan mennyt äiti;)
olipa helpottavaa lukea näitä viestejä! oma raivottaremme (3,5v) meni juuri päikkäreille. taidan itsekin mennä sohvalle vaaka-asentoon lepuuttaman hermoja. aivan kamalaa millaisia raivokohtauksia voi itsekin saada tuollaisen 3-vuotiaan kanssa. kuluttavaa. väkivaltaa en hyväksy itsekään, pitää sanallisesti pärjätä vaikka se ylivoimaiselta jokus tuntuukin.
Siis jonnekin se ihana, kiltti, avulias ja aurinkoinen poika on kotioloissa hävinnyt. Onneksi käyttäytyy hoidossa ja kylässä kohtuullisen nätisti mutta kotona temppuilu on melkoista. Juuri tultiin mummulasta pikavisiitiltä kun poika alkoi oikein kunnon temppuilun. Pakko tuoda se kotiin nukkumaan.
Meillä ihan selkeästi ongelmana on väsyminen eli aamulla ei malta nukkua (tänäänkin heräsi puoli seitsemän eikä toiveitakaan saada enää nukkumaan), joten päiväunet on pakko nukkua ja ne taas aiheuttavat sen, että illalla ei menisi ajoissa nukkumaan. Lähinnä pahinta on nuo nukkumaanmenot. Niistä tapellaan sekä päivällä että yöllä ja mulla palaa ainakin pinna aivan helposti siinä touhussa. Meillä siis nukutetaan. Juuri jätin pojan sitten sänkyyn yksinään ja lähdin tuulettamaan hermoja tähän koneelle (viereinen huone). Ihme kun ei karju jo kurkku suorana viereen. Yleensä ei halua olla yksin hetkeäkään. Tiedän, että pitäisi opettaa nukahtamaan yksin - se helpottaisi myös vanhempien hermoja. Esim. hoidossa nukahtaa kuulemma tosi helposti päiväunille, ei mitään ongelmia! Tuntuu, että tekee itse jotain väärin kun lapsi kiukuttelee kaikesta, vaikka se lienee vaan sitä, että vanhemmille on turvallisinta kiukutella. Meillä on mielestäni ihan hyvä kuri ja selkeät rajat mitä saa tehdä ja mitä ei. Kyllä poika ne tietää. Toisaalta saa taas kyllä määräillä tietyissä asioissa ja puuhailla eli ei ole mikään armeijakuri jossa vain aikuiset määrää kaiken.
ja mulla alkaa olla pinna tosi kireällä. meillä on 3 kk vauva, ja hänen takiaan oon koko ajan hieman väsynyt, siis fyysisesti. kohta nelivuotias ei onneksi kiusaa vauvaa, mutta kiukuttelee sitäkin enemmän vanhemmilleen, siis meille.
mulla on tänäänkin mennyt taas kaksi kertaa pinna. kerran olen joutunut raahaamaan väkisin jäähylle parvekkeelle pojan (se on meidän rangaistuskeino huonosta käytöksestä, en tiedä onko oikein viedä partsille..kun siellä on vähnä viileäkin..-?)kun MIKÄÄN ei tehoa. lähinnä kyse on siitä että poikamme tekee koko ajan asioita mitä ei sa tehdä, tai sitten ei tottele. ja kun on ensin 15 kertaa pyytänyt, sitten 15 kertaa korottanut ääntä, sitten uhkaillut ja kiristänyt sen 15 kertaa, niin sitten menee aina siihen että kannan poikaa jonnekin väkisin.
olen itse aika lailla muutenkin kypsä tähän kotonaoloon. luulin taas että soveltuisin kotiäidiksi, mutta huomaan kaipaavani tosi paljon työelämään. mulla menee hermot kotona eikä koskaan ole omaa aikaa. kaikki päivät menee rutiineja toistaessa..hohhoijaa.
Kuulostaa NIIIIN tutulta...
Meillä on nyt 3v3kk poika joka on viime aikoina tuntunut aika rasittavalta. Tuntuu, että oma pää hajoaa jatkuvaan komentamiseen ja siihen, että toinen ei usko yhtään mitään. Ja voin kuvitella, että toisissa perheissä raivarit on ihan karmeita sillä meidän 3v on kuitenkin ihan selvästi keskimääräistä rauhallisempi.
Joku kirjoitti, että kaikki SIIRTYMISET on vaikeita. Niin on myös meillä. Pukeminen on aivan kauhistus, vaikka oltaisiin menossa vaikka kuinka kivaan paikkaan. Tätä on jotenkin aikuisena ihan hirvittävän vaikea ymmärtää. Eli vaikka kuinka yrittäisi jaksaa järjestää lapselle kivaa tekemistä niin silti lähteminen on lapselle vaikeaa. Mutta kaipa ne lähtöraivarit vaan kuuluu johonkin kehitysvaiheeseen...
No, mutta eipä sen enempää niistä raivareista. Taidetaan kaikki 3v:n äidit ja isät tietää mitä ne on. Mutta kirjoitetaanpa ylös juttuja jotka tuntuu edes hiukan auttavan:
-Meillä on eteisen kaapin ovessa paperi, johon poika saa laittaa tarran aina kun pukeminen sujuu hienosti. Usein tarralla houkuttelu saa pojan olemaan ainakin hiukan rauhallisempi. Toisaalta tässä vaiheessa pitää olla tiukkana, että vaan rauhallisista pukemishetkistä saa tarran. Niin ja onpahan joku käyttötarkoitus niille lukemattomille tarroille mitä tunkee kaikista mainoksista yms... Niin ja poika saa tietty itse valita tarran :)
-Aina kun kun tulee raivari tms. ja tarvitaan jäähyä niin poika viedään rauhoittumaan muutamaksi minuutiksi esim. makkariin. Menen yleensä itse mukaan ja aluksi molempien pitää vain istua rauhassa hiljaa muutama minuutti (helpommin sanottu kuin tehty) ja vasta rauhoittumisen jälkeen keskustellaan mitä tapahtui. Olen myös itse koittanut tässä vaiheessa kelata omaa käyttäytymistä ja myös pyytää anteeksi jos olen sanonut jotain typerää. Eli olla siis esimerkkinä siitä miten rauhoitutaan, tämä on vaan välillä itsellekin tosi vaikeaa kun tuntuu, että pojan näkeminenkin saa savun nousemaan korvista...
Parhaiten tuntuu sujuvan kun jaksaa pitää päivärytmiä aika samanlaisena, jolloin just nukkumiset yms onnistuu ja poika on virkeä. Ja omaa pinnaa täytyy vaan pidentää ja oikeasti miettiä miten mä keplottelen tuon lapsen tekemään niin kuin haluan ilman karmeaa huutoa.
Niin ja se, että saa välillä kunnon breikin kotiäidin arjesta on kyllä ihan parasta lääkettä :) Mä ainakin itse puran angstejani kuntosalilla. Ja toisekseen, sieltä saa paremman fyysisen kunnon niin kotielämä ei muutu kuntoiluksi vaikka välillä joutuukin kantamaan 16kg painavan rimpuilevan lapsen johonkin. Mulla ainakin huumorintaju kestää paljon pidemmälle kun en ole ihan heti hiestä märkänä kiukkujen kanssa.