" Äiti, miksi sinä olet vihanen?"

Kyllä kuullosti niin tutulta nuo siun kirjoitukset. Olen avioliitossa, ja kaksi lasta 4v poika ja 2v tyttö. Olen onnellinen lapsistani, rakastan heitä yli kaiken. Mutta itse vaan olen niin äärimmäisen väsynyt kaikkeen. Teen raskasta fyysistä työtä vanhustenhuollossa ja lisäksi teen kaikki kotityöt kotona, hoidan lapset, otan vastuun kaikesta. Olen myös tosi räjähdysaltis. Mutta itse tiedän, että se johtuu siitä, että yksinkertaisesti ei vaan jaksa enää työpäivän jälkeen yhtään mitään. Ja vaikka olen avioliitossa, koen silti olevani tosi yksinäinen. Ei mieheni kanssa mistään keskustella, vaan tuntuu, että aina vaan riidellään. Mieheni huutaa lapsille vielä herkemmin ja mie hermostun siitä kun se huutaa ja sitä huudetaan kaikki. On tosi ahdistavaa tällainen. Jotain masennusta miulla varmaan on, on ollut aikaisemminkin. Mutta kun on positiivishenkinen ihminen, niin sitä vaan ei halua antaa periksi missään.

En halua erota, tai en tiedä että haluanko. Ehkä en vaan pysty. Itse olen alkoholisti perheestä ja olen läheisriippuvainen eli takerrun johonkin ja sitten vaan olen. Lapsuudestani on jäänyt paljon takaraivoon asioita, joista vaan ei meinaa päästä eroon. Isäsuhde oli tosi huono. En tuntenut isääni oikeastaan yhtään. Vihasin, jos pitä jäädä kotiin hänen kanssaan. Pelkotiloja jäi myös lapsuudesta selkärankaan. Pelkään, että menetän läheiset ihmiset. Näen itsessäni myös omaa äitiäni. Hän myös oli lapsena ajoittain ankara, mutta alkoholistia miusta ei tule ikinä. Juon tosi harvoin ja vähän.

Luulen, että oma huutaminen ja räjähtely on myös jonkinlaisia pettymyksen tunteita. Työpäivän jälkeen kotiinlähtö tuntuu aluksi kivalta, mutta sitten kun tuleekin kotiin, on kaikki samoin kun aina muulloinkin. Se ahdistaa ja turruttaa. Sitten vaan lösähtää sohvalle ja siinä raatona lapsia vahtii. Aikansa leikkivät nätisti ja sitten se alkaa se armoton riehuminen ja uhoominen. Liikkuminen olisi terapiaa, mutta kun ei vaan jaksa. Ymmärrän tasan tarkkaan kyllä, että yh-elo vaatii vielä enemmän ja ei ole ihme, että tulee räjähdeltyä. Itse kanssa koen huonoa omaatuntoa huutamisesta. Ja samalla lailla menen katsomaan illalla nukkuvia lapsia. Itse tässä myös olen omaa käyttäytymistä paljon miettinyt ja apua varmasti tarvitaan tässä kyllä koko perhe. Ollaan terapiaan varmasti menossa ihan tämän parisuhteenkin takia.

Huutaminen on tosi huono vaihtoehto lapsille. Ne tottelee ihan hyvin vähemmälläkin. On tullut se koettua. Harmittaa tosi kovin, kun äiti on tällainen:( Toivon, että siulla alkaa asiat siellä menemään paremmin ja tosiaankin se terapia on hyvä vaihtoehto purkaa omia huolia. Mie tartteisin tosi paljon enemmän myös omaa aikaa ja sosiaalista, aikuista ympäristöä. Työ on siksi miulle niin tärkeää. Siellä saa unohtaa kotihuolet edes hetkeksi ja olla ihan muissa askareissa.

Elämä on välillä niin hemmetin vaikeeta, vaikka kaikki on muuten hyvin. Lapset terveet ja itsekin fyysisesti kunnossa. Pitäis vaan iloita näistä asioista, mutta tuntuu vaan niin raskaalta iloita, kun ei ole voimia, kuin töissä käydä. Mutta silti uskon, että tästä selvitään ja aurinko paistaa vielä risukasaakin:)

Lapset on meidän tulevaisuus!



Voimia siulle ja lapsellesi!*hali*

myös mulla samoja ongelmia eli huudan lapsille ihan tyhjästä, olenkin miettinyt että miksi ja lapsuudessa myös mulla alkoholisti-isä, mutta ihanaa äiti, joka kärsii samalla tavalla. Olisi mukava jonkun kanssa kirjoittaa niistä asioista vaikkapa sähköpostitse, myös se on vertaistukea....siis samaa kokeneen kanssa....ja samalla terapiaa :)

Itse olen naimisissa ja kahden lapsen (4 ja 2 v) äiti ja pinna palaa todella herkästi. Viime syksyn jatkuva pimeys ja loska tuntuivat vievän viimeisetkin voimat. Pahimmillaan tilanne oli se, että jo ennen kuin olin ehtinyt ajaa poikien kanssa hoitopaikasta kotiin (Matka kestää n. 5 min.) aloin jo karjua takapenkille. Jossain vaiheessa tajusin, että näin ei voi jatkua.



Päätin hakea ammattiapua ja soitin mielenterveystoimistoon (MTT). Sieltä käskettiin soittaa terveyskeskukseen ja varata aika lääkärille. Lääkäri kirjoitti lähetteen MTT:lle ja parin viikon pääästä sain ajan sinne. Eli ihan nopeasti ei puhumaan päässyt, mutta pääsi kuitenkin.



Nyt on alkuvuosi kulunut n. kerran viikossa terapeutin kanssa jutellessa ja alkaa jo helpottaa. Tosin osa väsymyksen syistäkin on helpottanut, kuten pimeys ja työstressi, mutta ihan vain puhuminen luotettavan ihmisen kanssa on ollut todella terveellistä. Paljon on auttanut sekin, kun joku on suoraan sanonut, että aina ei voikaan jaksaa. Että ihan tavallisetkin äidit joskus suuttuvat lapsilleen. Itselläni kun oli paha kierre siitä, että masennuin huutamisestani ja sitten huudin entistä herkemmin.



Ihan käytännön asioihin: Jos käyt töissä, niin työterveyslääkärillekin voi ensi alkuun mennä puhumaan asioista. Silloin sen voi ainakin tehdä työajalla, jolloin ei joudu heti ensimmäiseksi miettimään lapsenhoitojärjestelyjä. Lisäksi joissain kunnissa voi saada kodinhoitajan kotiin siksi aikaa, kun käy terapiassa.

Kertomuksesi herätti minussa paljon tunteita ja siksi vastasinkin sinulle. Halusin nimenomaisesti kertoa omasta kokemuksestani, jonka perusteella uskallan ja haluan sanoa, ettei inhimillisillä teoilla kutenn väsymyksestä johtuvalla vihaisuudella mielestäni tee lapselle kehnoa lapsuutta, vaikka vanhemmasta itsestä siltä varmasti tuntuukin. Ihan eri asia on sitten lapsen lyöminen fyysisesti tai henkisesti, mutta se onkin sitten jo toinen juttu. Se, että äiti on vihainen ja väsynyt välillä enemmän ja välillä vähemmän, on elämän kaarella varmasti jokaiselle eteen tullut tilanne. Toki olisi hienoa, että jokainen osaisi säädellä tunteitaan ja ventiloida oikeassa paikassa, mutta kuten sanottu ihmisiä tässä vaan ollaan. Varsinkin aikuisena ja vanhempana ymmärrän vielä enemmän antaa arvoa sille, että olen saanut myös oikean ihmisen mallin hyvine ja huonoine puolineen. Huomaan sen itsestäni, koska en yhtään yritä olla mitään muuta kuin olen. Jos se ei jollekin kelpaa, no sitten ei voi mitään. En äitiydessäkään pyri täydellisyyteen, vaikka pelimerkit juristina ja uraäitinä voisivat siihen kyllä kivasti ohjata. Pääasia on, että rakastaa lastaan ja yrittää oikeasti parhaansta. Muuhun ei kukaan pysty.



Kysyit Piumpaum, olenko huomannut itsessäni samoja piirteitä kuin äidissäni? Olen ja en ole. Meillä on niin kovin erilaiset elämäntilanteet vanhempina, että en usko piirteiden edes välttämättä tulevan esille. On ihan eri asia kasvattaa lasta nuorena ja yksin, käydä töissä, kantaa huolta rahojen riittävyydestä, kodista, lapsesta, itsestä, sairaista vanhemmista... Kyllä siinä piuha kiristyy kenellä tahansa. Itse olen tullut varsin vanhana äidiksi ja elän erittäin onnellisessa parisuhteessa ja jaamme todella tasaisesti kodin työt puolisoni kanssa. Puolisoni myös hoitaa lastamme todella paljon. Olen kyllä perinyt äitini tempperamentin...Niin kuin tyttömmekin! Huomaan tytön kasvaessa, että kyllä sitä piuhaa välillä koetellaan puolin ja toisin. Välillä kyllä räjähdänkin, vaikka yritänkin kouluttaa itseäni siitä pois. Välillä tosin tuntuu kuin tyttö ihan haluaisikin koetella rajojaan ja on (todella hassua kyllä) oikein tyytyväinen kun saa varsin selväsanaisen vastauksen jankuttamiseensa.



Piumpaum, kyllä elämä kantaa aina, kun on rakkautta. Mielestäni aina pitää yrittää parhaansa ja kasvaa ihmisenä. On totta, että lapsesi kyllä havaitsee väsymyksesi ja ajoittaisen vihaisuutesi. Mutta älä unohda myöskään sitä, että lapsesi kokee ja tuntee myös rakkautesi sekä yrityksesi parantaa tilannetta. Lapsesihan rakastaa sinua yhtä paljon kuin sinä häntä!



Voimia ja jaksamista sinulle!

elikkä.. kävin itse tällä viikolla juttelemassa kouluni terkkarille tuntemuksistani, ja hän ohjasi minut nuorten terveys-ja neuvontapisteeseen.. kävin siellä, ja minulle varattiin heti " selvien masennusmerkkien" takia aika psykologille/psykiatrille.. sain myös hämeenlinnassa toimivan Tuikku-ryhmän tiedot.. ryhmä on tarkoitettu perheväkivallasta kärsiville/kärsineille naisille.. itse kuulun tuohon jälkimmäiseen ryhmään...

ja tuntui muuten hyvältä kuulla jonkun muunkin sanovan että olen masentunut.. kun oikeasti on mieli maassa niin ei silloin halua kuulla että kyllä se siitä, vaan että miten voin auttaa... kun tuntuu että kukaan tutuista ei ymmärrä, kun tosiaan aina kun olen koittanut tuntemuksistani puhua, vastaus on vain että " no sä oot vielä nuori, kyllä se siitä" (olen siis 22v). eipä ole siis hirveästi mieli tehnyt mieltään tutuille purkaa, mutta onneksi vihdosta viimein sain kerättyä voimia avun hakemiseen.. jo pelkästään se kevensi mieltä!!



mutta nyt en voi muuta kun toivoa että tämä auttaa, ja antaa voimia, ehkä sitten ei tule tuolle tytöllekkään räjähdettyä niin helposti..

ja ehdotuksia tilanteen parantamiseksi. Tuntuu tuo teidän tilanne tosiaan pahalta. Olen sivusta seurannut yhden äidin samanmoista käyttäytymistä lapsiaan kohtaan: hän tiuskii aivan päivittäin ja olipa asia kuin asia, hän kommentoi äkäiseen sävyyn lapsille. Tuntuu, etteivät hänen lapsensa edes saisi olla lapsia, vaan heidän pitäisi jo pienestä pitäen tajuta ja osata kaikki! Äiti ei ohjaa lapsiaan vaan äkäisesti komentaa ja ilkeilevästi näsäviisaasti vastailee lasten kysymyksiin. Toivoisin tämän äidin ja myös sinun miettivän silloin, kun meinaa pinna palaa ihan pienestä, että " lapsilla on oikeus olla lapsia ja äidin tehtävä on rauhassa opastaa heitä" . En tiedä, onko tuosta käytännössä apua, mutta ainakin tämän tuntemani äidin kohdalla minusta tuntuu, että hän on unohtanut niinkin itsestään selvän asian, että lapset ovat ja heidän kuuluukin olla lapsia.



Kannattaa todellakin ottaa yhteyttä ammattiauttajaan, vaikkapa kunnan psykologiin. Itse olen käynyt psykologin juttusilla omista syistäni, ja täytyy kyllä sanoa, että nimike " kallonkutistaja" on toooodella kaukana siitä. Kysehän siellä on normaalista keskustelemisesta, siitä että joku kuuntelee ja osaa peilata sinun ajatuksia järkevästi ja antaa uusia näkökulmia. Yleensäkin ihmisten kynnys mennä psykologin luokse pitäisi olla paljon matalampi.

Huh huh ja huoh.. Tuntuu, että tässä ollaan taas otettu takapakkia aika paljonkin. En kyllä tiedä että nouseeko tää ketju uusien viestien joukkoon mutta kirjoitan kuitenkin.



Tilanne parani nuiden edellisten kirjoitusten jälkeen huomattavasti, jotenkin asiat vaan loksahti paikoilleen ja mun huutaminen väheni. Ainakin niin, etten huutanut kun aiheesta ja niin ettei minulla juuri tarvinnut potea huonoa omaatuntoa huutamisestani.

Nyt pari viimeistä päivää on mennyt taas ihan hirveästi, tuntuu kun me ei oltais tytön kanssa muuta tehtykään kun tapeltu. Tyttö tekee ilkeyttä ja mulla naksahtaa päässä. Kierre on valmis.

Jotenkin sellanen olo, että tyttö tekee ilkeyttä vaan saadakseen huomiota, voiko tämä olla ollenkaan järkevää?? Esim. tyttö kaataa maidot lattialle (näen kun kaataa ihan tarkotuksella) -> mä räjähdän, tyttö levittää vesiväriä vasta mopatulle lattialle -> mä räjähdän, tyttö tulee kiljumaan viereen kun puhun puhelimessa (vaikka aikasemmin olis leikkiny kiltisti omissa oloissaan) -> mä räjähdän... Sama oravanpyörä jatkuu ja jatkuu taas.

Sitten vielä sellanenkin, että minulla on nyt miesystävä jonka kans ollaan pidetty yhtä joitakin kuukausia. Tyttö on alusta asti ollut/käyttäytynyt kuin olis mustasukkainen. Jos me miehen kanssa halataan, suukotellaan tai istutaan sohvalla, pitää tytön heti tulla väliin istumaan, telkkarin eteen, läpsimään minua, roikkumaan kaulasta tai jotakin tuollaista.



Joo, tiedän, on helvetin tyhmää taistella tuollain kuusvuotiaan kans mutta minkäs teet kun ei oo siunattu hyvillä hermoilla. Tyttö meni isälleen täksi yöksi, lähti jotain pari tuntia sitten. Siitä lähtien mulla on taas ollu huono olo, tekis mieli hakea tyttö kotiin ja halata, olla kiltisti ja tehdä kaikkea mukavaa kaksistaan (TEKISI mieli, siihen ei varmaan koskaan päästäis kun tappelu alkais heti). Oikein pitää itselle hokea, että " oo nyt yksin kun kerranki pystyt, mieti koska saat taas tilaisuuden" mutta ei, täällä sitä nyt istua tökötetään huonossa omassa tunnossa ja vollottaessa. Huono omatunto johtuu taas tietenkin liiallisesta huutamisesta/syyttä suotta huutamisesta, oma vika, itse kärsin.



Räjähdysaltis äiti ja huomion hakuinen tyttö tarvis nyt siis taas teidän apua. Onko kuulolla ketään jolla olis kokemuksia tuosta huomionhausta, miten siitä pääsis eroon? Antamalla tietenkin enemmän huomiota mut en kai mä voi kaikkea huomiota koko ajan antaa tytölleni?



Olen yrittänyt miettiä asioita joita tein erilailla tuossa kuluneen vuoden aikana mutta en vaan oikein keksi mitään, ehkä sen, että yritin (ja pystyinkin siihen) tietoisesti olla suuttumatta. Tänään mietin taas, että onkohan minulla jokin sairaus. Masennus? Ihmettelen tätä käytöstä, omaani siis, todella paljon, ensin menee ihan ok ja kohta jo naksahtaa. Ihan kun olis hyviä aikoja ja huonoja aikoja.

En siis käynyt ammattiauttajalla " viime kerran" jälkeen, nyt olis ehkä jo syytä.



En tiedä onko tuossa mun kirjotuksessa mitään järkeä, sen verran sekavat on ajatuksetkin. Olisi mukava kuulla ketjussa kirjottaneiden kuulumisia, ja muidenkin jotka painii samojen asioiden kanssa.



Ehkä tää tästä taas pikkuhiljaa selviytyy..

Et ole yksin tuntemustesi kanssa. Välillä kysyn itseltäni onko tässä touhussa mitään järkeä. Pinnani palaa nykyään suhteellisen vähäisistä asioista ja sitten kimmahdan ja kunnolla. Syyllisyyden tunteet ja huono äiti fiilis jatkuu pitkän aikaa ja pohdin myös noita asioita minkälaisia " traumoja" lapseni saa pahan tuulisesta äidistä. Tuntuu ettei arkeni ole kuin toisten passaamista, omaa aikaa ei mukamas ole laisinkaan. Asumme pienellä paikkakunnalla ilman suuren suurta ystävä joukkoa ja ilman lähisukua, vapaa hetket parisuhteen hoitamiseksi ovat harvinaisia. Lapsiani rakastan yli kaiken ja tahtoisin olla se " maailman" paras äiti. Toivon tilanteen muuttuvan kun syksyllä palaan takaisin työelämään ja päiviini tulee muutkin sisältöä (voihan siinä tietysti käydä niinkin että olen entistä väsyneempi :( ). Useimmiten alkuviikon päivät menevät näiden 3- ja 1v. vilpereiden kanssa paremmin, mutta perjantaihin mennessä on jo " takki tyhjä" , onneksi noita hauskojakin asioita tapahtuu päivittäin :) Olen ajatellut itsekin avun hakemista jos tämä jatkuu pitkään samanlaisena, mutta katson ensin tuon elämän muutoksen mitä työhön paluu tuo tullessaan.

noin ja haluat sille jotain tehdä. Minulla ei oikeastaan aiheeseen ole muuta kommentoitavaa kuin että mielestäni on kauheaa että joku voi sanoa lapselleen ' oletko kuuro' (ja laitat vielä perään hymiön kun kerrot siitä!!!). Poljet lapsesi itsetunnon täysin maahan tuollaisella käytöksellä. Mieti millainen lapsestasi tulee kun hän kasvaa jos ei ole saanut arvostusta omalta äidiltään. Varmasti lapsesi kapinoi jos on huono olla. Toivon ennen kaikkea että lapsesi saa apua jostain ja nopeasti, toivottavasti joku puuttuu asiaan jos sinä et osaa olla aikuinen.



Ihme hyssyttely palsta, lasta tässä kuuluu sääliä, ei äitiä joka tämän aiheuttaa!!

Mietin kauan, että mitä vastaisin tuohon Måpin viestiin. Ensimmäiset reaktiot oli negatiivisia mutta pidempään pohdittuani tuumasin, että olet aivan oikeassa. Eli kyllä, olen kauhea äiti kun huudan lapselleni. Huudan siis liikaa, kaikiltahan kuitenkin joskus palaa pinna, niin myös sinulta Måppi, minulla se menee kuitenkin joskus liiallisuuksiin. Se joka on synnitön, heittäköön ensimmäisen kiven...



Mutta kun sanoit; " Poljet lapsesi itsetunnon täysin maahan tuollaisella käytöksellä. Mieti millainen lapsestasi tulee kun hän kasvaa jos ei ole saanut arvostusta omalta äidiltään." ei pidä paikkaansa.

En polje lapseni itsetuntoa alas, päin vastoin. Yritän rohkaista ja auttaa vaikeissa asioissa (esim. askartelussa, numeroiden ja kirjainten opettelussa), hänestä onkin tullut oikein taitava käsistään. Hän on ennakkoluuloton, halukas oppimaan uutta, utelias, avoin, iloinen ja haluaa tehdä paljon itse ja myös osaa. Lapsellani ei siis käsittääkseni ole ongelmia itsetunnon kanssa, saati sitten sen, että ei saisi äidiltään arvostusta. Eikä vieraisiin sanontoihin kuulu " hyvä, olet kyllä tehnyt hienon piirustuksen" tai " olet kyllä onnistunut tuossa hyvin" . Myös sanat " rakastan sinua" on kuuluneet sanavalikoimaan siitä lähtien kun tyttö syntyi.



Se, että myönnän olevani räjähdysaltis, ei sulje pois elämästä hyviä ja normaaliin arkeen kuuluvia asioita, joita siis meidänkin elämässä on.



Tiuhtiviuhti75, kotona päivittäin oleminen lasten kanssa on varmasti rankkaa. Tuntuu tosiaan siltä ettei itsellä ole oikein muuta elämää kuin toisten passaaminen. Uskoisin, että tilanteesi paranee kun pääset töihin. Saat elämääsi muutakin sisältöä kuin kotona olemisen. Yllättävän paljon hyvää tekee jo se, että voit keskittyä johonkin asiaan täysillä eikä sinun tarvitse keskeyttää sitä. Voit siis tehdä työsi niin hyvin kuin suinkin osaat, miettimättä muuta. Kyllähän siinä aivot tyhjenee kaikesta muusta ja on kiva keskittyä tosiaan aikuisten juttuihin.

Toivottavasti sinä saat uutta energiaa ja sisältöä elämääsi työn kautta, jaksaisit sitten pyörittää paremmin arkea lastenkin kanssa! :)

tämä herätti minun haluni osallistua tähän ketjuun.

Suuttumisesta lapselle olen itsekin tälle keskustelupalstalle kirjoittanut ja painin samojen syyllisyydentuntojen kanssa. Välillä menee paremmin, välillä huonommin.

Tällaiset keskustelut ovat terveellisiä, koska huomaamme, että emme ole ainoita tempperamenttisia naisia maailmassa, jotka räyhäävät väsymystään lapsilleen ja potevat siitä sitten romahduttavaa syyllisyyttä.



On totta, että lapsen osa äidin kiukun kohteena ei ole hyvä asia. Mitä lapsen sääliminen kuitenkaan auttaa, ellei pyritä auttamaan äitiä??? Syyllistämällä ja tuomitsemalla äitiä käyttäytymisestään lapsen kohtalo ei ainakaan parane! Hienoa, että tähän ketjuun on löytynyt monta, joilla on oikeita ehdotuksia tilanteen auttamiseksi.



Siinä Måppe on oikeassa, että lapsi reagoi pahaan oloon ja pahaa oloa tietysti aiheuttaa jatkuva ärtymys äidin taholta. Se on ikävä noidankehä ja aikuisen tehtävä on yrittää katkaista se. Sitähän ap toivoo ja etsii vinkkejä!



Meilläkin olen huomannut, että kun olen väsynyt, turhautunut ja räyhäämisherkkä, on lapsenikin samanlainen. Olemme lapseni kanssa samanlaisia tuittupäitä. Minä olen kuitenkin se, jonka on yritettävä tehdä tilanteelle jotain, lapselta sitä ei voi vaatia.



Psykiatri Jari Sinkkonen kirjoittaa muistaakseni Elämäni poikana -kirjassaan vanhemman ja lapsen tempperamenttien yhteensopivuudesta. Hän kirjoittaa siinä jotenkin näin (sanasta sanaan en muista), että tempperamenttinen lapsi sietää vanhemman taholta rajumpaa käytöstä (esim. äänen korottaminen, käsiksi käyminen ei tietenkään ole hyväksyttävää ikinä) kuin vähemmän tempperamenttinen lapsi.



Huutaminen ja rähjääminen ei varmastikaan ole koskaan hyvä kommunikoinnin väline, mutta lapsi ei välttämättä mene siitä niin pilalle kuin miltä sinusta tuntuu. Tärkeintä mielestäni on saada kiinni omista tunteista eli tunnistaa milloin alkaa " pimetä" eli räjähdys lähestyy. Jonkun neuvo sanoa ääneen " Nyt multa menee hermot" on mielestäni hyvä ja olen sitä itsekin käyttänyt ja huomannut, että ainakin joskus sillä on vaikutusta lapseni ärsyttävään käyttäytymiseen.



Äitinä ja vanhempana oleminen on ihmisen vaativin tehtävä ja jokainen meistä tekee siinä virheitä. Olen yrittänyt itse ja neuvoisin sinuakin ap keskittämään ajatuksiasi niihin asioihin, joissa olet äitinä onnistunut (olethan niitä jo löytänytkin). Joinakin räyhäyspäivinä minun tekisi mieli lyödä itseäni turpaan kun olen niin pettynyt itseeni äitinä, mutta se ei tietenkään auta yhtään siihen väsymykseen ja turhautumiseen... Parempi olo tulee ja auttaa yrittämään taas hillitä kiukkua kun tunnustaa itselleen ja lapselleenkin tehneensä väärin, pyytää ja antaa anteeksi ja sen päälle miettii sitä missä on osannut tehdä oikein.



Et sinä mikään hirviöäiti ole. Sinä rakastat lastasi ja haluat muuttaa käyttäytymistäsi. Siinähän on jo hyvän äitiyden perusta. Ja jos epäilet, että käyttäytymisesi traumatisoi lasta, ole avoin juttelemaan hänen kanssaan ja kohtaamaan hänen ajatuksiaan nyt ja varsinkin sitten isompana kun hän alkaa miettiä lapsuuttaan taaksepäin. Avoin, rehellinen ja keskusteleva vanhempi voi paikata monta kolhua mitä matkan varrella on tullut lyötyä. Näin olen omassa elämässäni kokenut.



Voimia teille kaikille!

Mielenkiinnolla tosiaan odotan, sillä työskentelen päiväkodissa lastenhoitajana. Onneksi päivät ovat vaihtelevia ja työyhteisö mitä mukavin ja ehkäpä saan työskennellä vaikkapa eskareiden kanssa. Se olisi mukava vastapaino pienten lasten jutuille. Samalla lapseni saavat muita uudenlaisia virikkeitä päiviinsä sekä uusia kavereita, jotenka syksyä odotellessa (uudelleen hoitovapaalle jääminenkin on edelleen kuitenkin mahdollista). Omaan tuittuuiluuni vaikuttaa äkkipikainen tempperamentti (tyttöni myös vilkas ja rohkea hymyhuuli sekä joka paikan " Eemeli" ), väsymys ja tuo aikuisseuran vähäisyys, sekä lasten koko syksyn / talven jatkunut sairastelu. Se vetää mielen matalaksi ja stressaa, mutta onneksi olemme kesää kohti menossa, jotenka aurinkoisia päiviä ja " iloisia tuulia" odottaen :)

Ei kannata kärvistellä tilanteen kanssa, vaan ota yhteyttä esim lastenneuvolaan ja kysy yhteystietoja oman kuntasi perheneuvolaan (tai kuka ikinä kunnassasi perhekoulua järjestää). Systeemi on Suomessa vielä suhteellisen uusi, mutta tosi hyvä. Voisi sanoa, että se on samaan aikaan terapiaa sekä vanhemmille että lapselle: Samalla kun vanhemmat puhuvat ryhmässä ongelmista, saavat ohjeita jne lasten kanssa harjoitellaan taitoja, joiden avulla pikkuhiljaa kaupparaivarit tai aamun pukeutumattomuudet alkavat vähetä.



kyse voi olla yhtäältä lasten huomionhausta ja toiseelta vanhempien syyllisys omasta räjähtämisestä vaan pahentaa kierrettä. Hieman haastavammat lapset puolestaan tarvitsevat äärimmäisen yksiselitteiset ja aina samoina toistuvat säännöt + mahdollisimman vähän valintaa (se mitä tehdään, puetaan, syödään tms kerrotaan etukäteen " nyt on tätä" mutta ei tarjota " otatko sinisen vai punaisen pipon" ). Myönnän, että olin ainakin itse täysin sokea tuollaiseen :(

Ei se ole mitään hyssyttelyä, jos ei lyödä lyötyä! On suorastaan törkeää tallata maahan sellaista, joka itsekin tajuaa missä vika on.



Olen itse temperamenttinen luonne. Rakastan lapsiani ja meillä on varmaan useimmilla mittapuilla mitattuna hyvä koti. Mieheni on oikea superisä. Kaikki on kunnossa. Silti minullekin on todella tuttua tuo syyllisyyden tunne sen jälkeen, kun tulee rähjättyä lapsille syyttä suotta. Tai joskus ihan syystäkin. Lapset ovat lapsia. Lapset tekevät välillä kaikenlaista tosi ärsyttävää. Mutta toisaalta heillä on oikeus olla juuri sellaisia kuin ovat.



Ei se silti sulje pois sitä, että vanhempana olo tuo meistä jokaisesta välillä ne ikävimmät puoletkin esiin. Olen opetellut viime aikoina sanomaan: " Anna anteeksi kun huusin sinulle. Hermostuin ihan turhaan, ja se harmittaa minua. Nyt olen taas ihan tavallinen. Siivotaanko huoneesi nyt yhdessä." Herkkä esikoiseni sanoo: " Joo, ei lapsille kannata suuttua" . Rämäpäinen kakkonen touhottaa jo tyytyväisenä omiaan. Tiedä sitten, kumpi on aikuisena enemmän terapeutin tarpeessa.



Silloin kun itsellä on asiat tasapainossa, on helppo neuvoa toista: ota omaa aikaa, tee jotain mikä tuottaa sinulle nautintoa. Tottakai silloin on helpompi olla kiva myös lapsille. Mutta kuten on käynyt vastauksista ilmi, ei se niin yksinkertaista ole.



Toisaalta, on hyvä muistaa että tässä todellisessa maailmassa monet lapset joutuvat elämään suoraan sanottuna paljon ankeammissa oloissa kuin kenenkään tänne kirjoittaneen äidin. Vaikka rähjääminen ahdistaa monia meistä äideistä ja lapsistakin, on useimmilla kuitenkin perusasiat kunnossa. On katto pään päällä, puhtaat vaatteet, ruokaa, lääkkeitä ja hoitoa silloin kun tarvitaan. Ja rakkauttakin. Sen rähisemisen rinnalla ja joukossa.



Oma äitini kertoi, että hän muistaa lapsuudestaan äidin olleen aina väsynyt ja vihainen. Hän päätti silloin, ettei itse ainakaan koskaan huuda lapsilleen, sillä hän sai huutamisesta yliannostuksen aikanaan. Tosi rauhallinen hän onkin aina ollut ja luotettava ja aina läsnä. Ei se silti mitään takaa. Elämä on oikukas ja teet niin tai näin, todennäköisesti lapsesi on parinkymmenen vuoden päästä valittamassa lapsuudestaan. Vaikka sitten sitä, ettei äiti koskaan osoittanut todellisia tunteitaan ja siksi negatiivisten tunteiden käsittely on nyt aikuisena vaikeaa...



Mieheni esimerkiksi tulee perheestä, jossa on aina huudettu meidän mittapuulla megapaljon. Temperamenttia riittää vaikka pienelle kylälle. Ahdistun itse hänen perheensä kommunikointityylistä, vaikka olen aikuinen ja itsekin melko vahva persoona. Silti miehelläni on loistava itsetunto ja hän reagoi kaikkiin vastaantuleviin asioihin tosi rennosti. Tietyt jutut hän laskee suoraan toisesta korvasta ulos. Minä sen sijaan jään salaa märehtimään kenen tahansa pientäkin ikävää vihjausta moneksi viikoksi, kun omassa kotonani ei koskaan korotettu ääntä, ja luulen aina jonkun ikävän äänensävyn tarkoittavan vähintäänkin maailmanloppua.



Mitä tällä koetan sanoa? No ainakin ap:lle lohtua: koe onnistuneesi ainakin siinä, että lapsesi on eloisa tapaus eikä mikään nurkassa kököttäjä. Jokainen meistä joutuu kasvamaan omanlaisessaan todellisuudessa, ja mitä enemmän pystyt huudon ja hermostumisen vastapainoksi tarjoamaan rakkautta ja hyväksyntää, sen parempi. Älä syyllistä itseäsi loputtomiin. Ota päivä kerrallaan. Jokainen hyvä hetki kannattaa painaa mieleen. Aina kun onnistut laskemaan mielessäsi kymmeneen ennen huudon alkamista, onnittele itseäsi. Pyri seuraavalla kerralla samaan. Sinä olet oman kasvatuksesi tulos, ja teet parhaasi niillä eväillä. Pyrkiä pitää parempaan, mutta samalla torjua turha perfektionismi. Ota kuitenkin vastaan kaikki hyväntahtoinen apu, jonka voit saada. Pahantahtoisia karta.



Sinä olet lapsellesi joka tapauksessa tärkeä. Itsesi ruoskiminen loputtomiin ei vie asiaa eteenpäin. Hyväksy itsesi ja iloitse jokaisesta pienestäkin edistysaskeleesta.

Eli mietin, saatko riittävästi lepoa, muiden aikuisten seuraa, syötkö hyvin yms? Itse huomaan käyttäytyväni tosi hölmösti väsyneenä ja jos olen pitkään neljän seinän sisällä lapsen kanssa. Tuntuu että koko ajan kärttää jotain eikä saa hetken rauhaa...Siksipä meillä on lähes joka päivä jotain ohjelmaa ja jos ei ole niin kutsutaan kavereita kylään. Tällaista tahtia eivät kaikki jaksaiskaan, mutta mulle se on parhainta terapiaa! Ja aika menee mukavasti kun lapsilla ja aikuisilla on seuraa.



Meillä on nyt myös pieni vauva, enkä pääse minnekään yksin, mutta sekin tekee hyvää jos on mahdollista. Muutama tunti liikuntaa, kahvittelua tai vastaavaa ihan omassa rauhassa ilman että joku koko ajan keskeyttää.



Jos olosi tuntuu jatkuvasti kurjalta, kannattaa pyytää apua neuvolasta tms. että saat jostain solmun pään avattua. Se on tavallaan sellainen noidankehä joka jää pyörimään ja siitä on vaikea hypätä pois. " Kallonkutistaja" kuulostaa kurjalta, mutta olet onnekas jos löydät apua ongelmaan joka ei ole tietysti vain sinun ongelmasi vaan koskee myös lastasi. Selvästikin olet hyvä äiti, koska olet tiedostanut ongelman. Toivottavasti saat jotenkin tilannetta helpotettua! Voimia!

Joka päivä huusin. Välillä aiheesta, välillä syyttä suotta.

Minulle kolahti kun eräs vanhempi nainen sanoi minulle että hän ei ole huutanut lapsilleen vihaisena, kun ei ne kuuroja ole.

En uskonut aluksi yhtään! Ajattelin että tuo valehtelee taatusti! Ja niin ajattelen vieläkin että jokainen vanhempi kyllä jossain vaiheessa korottaa ääntään komentaessaan lasta.

Mutta aloin miettimään, että jos nyt huudan kun lapsi on pieni ja sana ei mene perille. Mitä teenkään kun menee muutama vuosi eteenpäin... ja huuto menettää tehonsa... muutunko hirviöksi ja käyn käsiksi. EI, sitä en voi tehdä lapsilleni!

Minun oli muututtava. Kun nostin ääntäni seuraavan kerran,muistin mitä päätin, ja laskin ääntäni.Kerroin myös lapsille että en aio kuluttaa äänijänteitäni enää. Kysyin että toimiiko pikku-herralla korvissa kuulo vielä? Ja kun vastasivat että toimii. Kysyin kuuletteko varmasti mitä puhun? -Joo. Sitten sanoin tiukasti että miten asiat on. Ja katsoin silmiin. Enkä nostanut ääntä. Toistin kyllä joskus (aika monestikkin) mitä sanoin. Mutta nyt meillä huudetaan paljon vähemmän. Ja siihen on pojatkin oppineet.



Nyt minulla on 5vuotias tyttö. Ja en tiedä johtuuko sukupuolsta vai mistä mutta sille ei tule niin paljon huudettua kuin aikoinaan pojille karjuin. Voi olla että olen itse kasvanut siitä huutamisesta pois. Se vaatii kyllä opettelua, mutta kyllä se onnistuu.



Sinulla on kuitenkin tunteet pientä tyttöä kohtaan ja osaat pyytää anteeksi! Se on tosi tärkeää! Minäkin poden aina riidoista huonoa omaa tuntoa, ja on pakko selvittää asiat ja saada lopuksi se hali. No, näin lapset oppivat että kun tekee väärin, kuuluu pyytää anteeksi, ja sen että tunteet on sallittuja ja ne saa näytää, vaikka ääntä olisikin vähän vähemmän.

Tyttäreni kysyy minulta usein jos olen totinen että " äiti,miksi olet surullinen?" Minusta se on ihanaa,kun tyttö välittää myös minusta ja minun tunteistani.Silloin on kiva hymyillä ja sanoa että en ole surullinen, mietin vain. =)

Onneksi niitä ei ole joka päivä.



Minullakin on viisivuotias tytär. Olen hänen välissä kuulut puhuvan pikkuveljelleen töykeästi, hän hermostuu veljelle tosi herkästä, ja kuulen omat sanani hänen sanomana. Tsemppaan ihan älyttömästi, etten töksähtelisi lapselleni, mutta huonoja päiviä on vieläkin. Tyhmää suuttua olemattomista. Ehkä esikoiseni on niin itseni kaltainen, että jostain syystä ärsyynnyn siksi.



Itsessäni kuulen oman äitini. Kun olin lapsi ja nuori, äitini tuntui räjähtävän olemattomista hyvin herkästi. Äiti itse väittää, ettei meille lapsille huudettu koskaan. Itse muistan kyllä ihan eriä.



Olen väsynyt. Jotenkin tuntuu, että työpäivän jälkeen ei koskaan ole tarpeeksi aikaa lapsille, kodille ja miehelle. Repivät moneen suuntaan. Oma itse jää täysin paitsioon. Enkä niin kauheasti sitä omaa aikaa edes kaipaa. Mutta joskus olisi kiva saada käydä vessassa ilman lapsia - tai niitä lapsia siinä oven takana. Miehet osaa paremmin ottaa aikaa itselleen. Meilläkin mies vain menee, siis nukkumaan, tietokoneelle, suihkuun, ulos lumitöihin. Minä aina varmistan, voinko mennä. Enkä tietenkään voi, kun lapset seuraavat joka paikkaan. Ja vaikka voisinkin, niin ei ne lapset pysy pois. Ne tunkee mukaan - ihan kaikkialle. Silti en osaa vaatia omaa aikaa, eikä sitä kukaan minulle anna, ellen itse vaadi.



Mutta takaisin tuohon hermojen menettämiseen. Minulla on auttanut ihan yksinkertaisesti se, että sanon ääneen:" Minulla menee kohta hermot." Se, että tunnustan sen itselleni, helpottaa usein. Olen tietoisesti alkanut yrittämään hermostumattomuutta. Ei sillä saa aikaan kuin pahan mielen. Mutta työtä se vaatii. Ja hermoja ;-)



Askel kerrallaan. Kun saa yhden aamulähdön hoidettua alta tiuskasematta kertaakaan, on hieno olo. Sitten tulee päiviä, jolloin ei hermostu - turhasta. Ja sitten se vasta on hieno olo. Onneksi olen voinut puhua asiasta mieheni kanssa. Se on helpottanut. Puhuminen auttaa. Aina.



En osaa siis auttaa. Mutta voin kertoa, että kovalla työllä siitä pääsee eroon. Järkyttävintä minusta kuitenkin on se, etten muista huutaneeni lapselleni kuin vasta hänen ollessa yli kaksivuotias. Eli olen osannut olla nätistikin. Ja vasta sitten lipsuttiin. Ehkä lapsen omantahdon kehittyminen aiheutti sen? En tiedä. Ulkopuolisten mielestä tyttäremme on älyttömän helppo ja mukautuvainen lapsi. Mutta onneksi hän osaa ja uskaltaa kokeilla vanhempiaan. Ja kotona ne suuurimmat taistelut käydään. Ja jos käyttäytyy huonosti kodin ulkopuolella, en ikinä huuda siitä enää kotona. Keskustella saatetaan asiasta, mutta ei huutaa.

Luulin, että saan vastaukseksi vaan haukkuja ja kehoituksia mennä hoitoon. Joten kiitos :)



Tämä aamu on sujunut suht mallikkaasti, ollaan tytön kanssa touhuttu kotosalla jo viitisen tuntia ilman mun suuttumista.

Mutta ompa tullut jo niitä tilanteita missä olisi tehnyt mieli huutaa. Olen vaan puhunut asiallisesti. Tyttö oli vähän hämillään kun suuttumuksen sijaan kysyin, että oletko kuuro vai miksi et tottele.. :)



Aasa kysyi, että onko minulla perusasiat kunnossa. Joo, työ löytyy, jonne onkin kiva mennä " olemaan rauhassa" . Mutta päiväni onkin oikeastaan sitä, että töihin kotiin, töihin kotiin..

Olen ajoittain aivan hirveän yksinäinen. Surullinen ja ehkäpä masentunutkin.

Minulta puuttuu ihminen joka antaisi minulle rakkautta ja minä voisin antaa hänelle. Mutta kai sitä ihmisen pitäisi yksinkin osata elää?



Ilman tyttöäni saan olla ainoastaan silloin kun tyttö menee mummolaan satojen kilometrien päähän (kolmisen kertaa vuodessa). Muuten ollaan aina kaksistaan. Tietty käydään ystävien luona kylässä ja he joskus meillä.



Tuo ohjelman keksiminen kuulostaa ihanalta ajatukselta, haluaisinkin tehdä niin mutta töiden jälkeen kroppa vaan sanoo ettei liikuta mihinkään, eli minä en jaksa vaikka haluaisinkin. Tykkään liikkua mutta sielläkin palaa hermot kun tyttö ei pysy kärryssä, ja jos kävelee itse niin juoksee mihin sattuu, jne..

Jos minulla on joku meno mihin tyttöä ei voi ottaa, minun pitää pyytää tytön isältä paria viikkoa aikaisemmin, että voisiko hän vahtia tyttöä, eli hetken mielijohteesta en voi tehdä mitään. Olisi niin kiva vaan huikkata ovelta, että moikka, äiti menee nyt lenkille :)



Ehkäpä minulla on pinna kireällä juuri sen takia, että minulla ei ole omaa aikaa tarpeeksi. Mutta tämä on mennyt jo ihan mahdottomaksi, en haluaisi olla AINA (tätä on jatkunut kohta neljä vuotta) vihainen ja ärtynyt, en itsekään jaksa sitä.



Yritän tosissani olla suuttumatta ja puhua järkevällä äänensävyllä. Mutta mikä sitten eteen kun tyttö ei tottele, silloin normaalisti huudan.. Ideoita?



Olen minä sentään onnistunutkin jossakin määrin kasvatuksessa kun tyttö on mahdottoman utelias, iloinen, ennakkoluuloton ja avoin muita ihmisiä kohtaan. Mutta niin vilkas.. välillä tuntuu ettei siltä lopu ikinä virta, aina jaksaa vaan..



Lääkärille olen asiasta käynyt puhumassa. Tosin kertomatta koko totuutta. Pelkään, että minua aletaan kytätä tai että tyttö otetaan minulta pois. Olisi niin helppoa kun lääkäri antaisi vaan pillereitä joilla minusta tulee kiltti äiti.

Et saa minultakaan haukkuja, mutta siitä hoitoon menemisestä sanoisin jotain..

Itselläni todettiin masennus kun esikoinen oli 4,5 v ja käytökseni oli aika samanlaista kuin nyt sinulla.. Hermot meni koko ajan ja huusin lapselle, sitten itkin poika sylissä ja pyysin anteeksi. Minulla meni pitkään, että uskalsin myöntää itselleni, etten jaksa enää ja otin yhteyttä paikkakuntani mielenterv. neuvolaan ja samalla sain ajan lääkärille. Pelkäsin myös, että myöntämällä hirveän käytökseni saisin lastensuojeluviranomaiset kimppuuni. Mutta ei se onneksi niin mene, älä pelkää! Suomessa yritetään jopa narkkareita ym. vakavasti yhteiskunnasta vieraantuneita auttaa niin, etteivät he menetä lapsiaan vaan saavat apua.. Meillä ei ole amerikan meininki, ei viedä pikkujutuista lasta huostaan..



Kuulostaa siltä, että sinulla on elämässä paljon rankkoja asioita, yksinhuoltajan vastuu, yksinäisyys jne. jotka ovat ihan oikeita huolia ja sinulla on oikeus olla väsynyt, ärtynyt yms..! Mutta sinun ei tarvitse jaksaa yksin, voit saada apua, vaikkapa kuuntelijan ominaisuudessa. Minulla on auttanut kun käyn silloin tällöin terapiassa juttelemassa asioita, purkamassa mieltäni.. Silloin asiat eivät enää purkaannu huutamalla lapsilleni ja jaksan muutenkin olla parempi äiti.. (Nyt aikaa tuosta on kulunut 3 vuotta ja elämä hymyilee, eikä meillä enää huudeta lapsille.. paitsi silloin tällöin menee hermot, mutta jo normaalin rajoissa.. =) )



Lapsen tottelemattomuuteen yleensä toimii säännöllisyys ja johdonmukaisuus, jota et nykyisessä elämän tilanteessasi välttämättä jaksa noudattaa/ole edes yh:lla aina mahdollista. Hakemalla apua saat voimia siihenkin, jolloin asiat alkavat sujua myös sillä sektorilla. Sinulla on myös mahdollisuus saada hoitoapua lapselle, eli omaa aikaa. Minusta avun hakemisessa ja ongelmien myöntämisessä ei ole mitään hävettävää, ennemminkin parempi hakea apua ajoissa, vielä kun ei ole liian myöhäistä! Olet selvästi ajatteleva, fiksu ihminen kun olet huolissasi lapsestasi, teet päätelmiä ja myönnät " ongelmasi" ääneen. huolehdithan nyt myös omasta hyvinvoinnistasi!



En sano nyt, että olet välttämättä sairastunut masennukseen tms. vaan, että sinulla on nyt rankkaa elämässäsi ja se on olosuhteisiin nähden ymmärrettävää että olet väsynyt ja ärtynyt. Kukapa ei olisi? Puhuminen auttaa ja sitä varten on ammatti-ihmiset, käytä sitä ihmeessä hyväksi!



Kaikkea hyvää sinulle ja lapsellesi!



Ystävällisin terveisin: hmm.. +poika 7, tyttö 1,8v ja masuasukki 26+2

En kovin usein kirjottele tälle tai muulle palstalle, mutta nyt on kyllä tartuttava " kynään" . Piumpaum, et kyllä minultakaan saa haukkuja! Mieleeni tuli kaksi asiaa päällimmäisenä, kun luin juttujasi.



Ensinnäkin tunnut minusta todella vastuulliselta ja järkevältä aikuiselta siinä, että osaat olla kriittinen myös omaa käytöstäsi kohtaan, tunnistat sen mitä haluat parantaa käytöksessäsi ja mietit aktiivisesti keinoa, millä tilanne saadaan korjattua. Ottaen huomioon elämäntilanteesi jo pelkästään tilanteen tunnistaminen ja tiedostaminen saattaa auttaa asiassa eteenpäin. Koska et saa helposti apua vanhemmiltasi tai lapsesi isältä, oman ajan löytäminen käytännössä vaatii varmasti ponnisteluja tavallista enemmän. Toivottavasti löytäisit jonkun luotettavan koululaisen tai tutun vara-mummon, joka voisi vaikka yhtenä iltana tunnin pari katsoa tyttöäsi ja pääsisit vaikka kahville tai lenkille yksin tai ystävän kanssa. Toisaalta tyttösi kasvaa joka päivä ja tilanne myös sitä kautta helpottaa varmasti.



Toinen asia, jota aina täällä palstalla juttuja lukiessani mietin on tämä suuri äiti-myytti. Miksi, jos äiti ei olekaan 100 % täydellinen, heti aletaan moittia tukemisen sijaan kuten Piumpaum oli olettanutkin? (Selvyyden vuoksi totean heti tässä yhteydessä, että tässä ketjussa ei ainakaan onneksi minun silmään moitteita tullut, joten kyse tässä yhteydessä siis asenteesta eikä kenenkään kirjoituksesta). Mikä meihin fiksuihin naisiin menee, kun ensi reaktiomme turhan usein on juuri se moite, kun joku osoittaa hetkenkin heikkouden roolissaan vanhempana? Itse olen tulkinnut sen puhtaasti heikoksi itsetunnoksi. Jos jollain on varaa ilmoittautua täydelliseksi vanhemmaksi, hyvä niin. Oletan kuitenkin, että suurin osa vanhemmista painii ainaisen huonon omatunnon ja syyllisyydentunnon kanssa. Aina voisi tehdä asiat paremmin. Aina myös haluaa tehdä asiat paremmin, kysehän on maailman rakkaimmista ihmisistä -omista lapsista. Silti olemme kaikki rajallisia olentoja omine puutteineen ja vahvuuksineen.



Olen itse yh-äidin kasvattama. Vasta nyt oman tyttäreni syntymän jälkeen olen ymmärtänyt, miten valtavan työn äitini on tehnyt kasvattaessaan minua ja olen siitä kiitollinen sydämeni pohjasta. Olemme olleet äitini kanssa aina hyvin läheisiä, koska olemme aina olleet kahden kuten sinä nyt tyttäresi kanssa. Muistan lapsuudestani sen, että äidillä saattoi väsyneenä " hihat palaa" tosi nopeasti ja hän oli välillä äkäinen ja väsynyt. En silti koe, että lapsuudessani olisi ollut jotain huonoa tai olisin jotenkin kärsinyt tilanteesta. Päinvastoin. Opin, että elämä kantaa myös heikompina hetkinä. Tällä haluan vain kertoa sen, että olet rakkain ja ainutlaatuisin äiti maan päällä lapsellesi, vaikka et olekaan " täydellinen" , kuten niin ani harva meistä ihmisistä. Kolikon toinen puoli ainaisessa kahdestaan olossa on nimittäin se, että te myös saatte olla kahden, jolloin teidän suhteella on mahdollisuus kehittyä aivan toisella tavalla kuin jos perheeseenne kuuluisi muita henkilöitä. Itse ainakin näin aikuisena pidän äitiäni myös hyvänä ystävänä, jonka vain olen tuntenut koko ikäni ;)



Toivon Piumpaumille voimia jaksaa ja muuttaa arkea niin, että omaa aikaa ja sitä kautta lisää voimia arkeen löytyy!