" Äiti, miksi sinä olet vihanen?"

Ollut samanlaisia fiiliksiä täälläkin- vaikken olekaan aina-mutta liikaa koska vaivaa mieltä aikaajoin.. Lapset 2,5 v ja 1v, olen ollut kotona lähes kolme vuotta ja aikomus olla vieläkin- jos vaan saan voimia, ideoita ja keinoja saada elämästä entistä mielekkäämpää. Tuntuu kun minua revittäisiin joka suuntaan ja kotona ollessani ihan kuin joku koko ajan " tökkisi" - tietänette saman kokeneet mitä tarkoitan. Mulla on ihana mies, mukava koti, ystäviä jne ja olen myöskin tiedostanut ongelmani- avun hakeminen vaan on vasta työn alla- neuvolantätikin vasta vaihtui ja uusi tokaisi sanoessani ohimennen et tuntuu ihan kun elämä veisi minua enkä minä elämää- mitään/mihinkään ei ehdi ja aina on oltava kuulolla...sanoi vaan että mitäs muuta sulla on kun lasten hoito?- Niinpä, mitäs muuta- ja sepä ei paljon olekaan.. Ei sitä kuulemma enää muista mitä on kun on pieniä lapsia.. et hohhoijaa siitä avusta ;)Pääsen lähtemään toki ilman lapsia iltaisin/vkonloppuisin- mutta ilmeisesti en mene ja puuhaa riittävästi kun ei siitä tahdo akut lataantua- enemmänkin kaipaan rauhaa olla YKSIN kotona- vaikka ripustaa pyykit tai tiskata-laittaa ruokaa ilman että JOKU vaatii jotain jossain jonnekin- odotankin mielenkiinnolla mitä tämä ketju mahtaa tuoda tullessaan- ainakin roppakaupalla vertaistukea :)

itselläni aivan samanlaista, tyttö täytti juuri tammikuussa 2v... viime elo-syyskuun vaihteessa aviomieheni ilmoitti että hänellä on toinen nainen.. syksy sitten menikin lähinnä itkiessä ja tytölle räyhätessä, josta taas masennuin entisestään, mutta kun ei vaan ollut/ole muita kenelle purkaa pahaa oloa... kun ajattelen omaa tilannettani ulkopuolisen silmin, niin olisi ehkä syytä hakea ammattilaisen apua, koska olen aivan varma että kärsin jonkinlaisesta masennuksesta, tässä kun on on taisteltu ex-miehen kanssa kaikesta; tavaroista, huoltajuudesta, tapaamisista yms yms...... tuntuu vaan että on niin yksin että ei jaksa tätä kaikkea " sontaa" . yksi henkireikä on ollut koulu jonka alotin viime elokuussa, mutta toisaalta jos tyttöä ei olisi niin en pääsisi kyllä aamuisin sängystä ylös ollenkaan.. kun täällä pikkukylällä ei edes uskalla hakea apua, minut kun on muutenkin nuoren ikäni takia leimattu aivan hulttioäidiksi, joka ei kanna mitään vastuuta lapsestaan.. naapurin eläkeläinen on mm. tehnyt vääriä ilmoituksia sossuun, jonka mukaan olen jättänyt lapsen yksin kotiin ja lähtenyt baariin.. olipa siinä ihmettelemistä eräänä viikonloppuna kun perjantai-lauantai yönä oven takana oli talonmies, poliisi ja sossu herättelemässä... niin että en mielellään enään hakisi mitään masennuslääkitystä, ongelmia täällä kylällä on aivan tarpeeksi... nyt olen kesällä muuttamassa pois täältä isompan kaupunkiin, ja tieto tulevasta maisemanvaihdosta on kummasti piristänyt mieltä, enään ei illat kulu itkiessä, ja esim tänään nousin hymyillen sängystä. tytölle huutaminen ja oman pahan olon purkaminen on vähentynyt huomattavasti, muttei valitettavasti loppunut kokonaan.. ja tuskin se koskaan kokonaan loppuukaan, ainakaan niin pitkään aikaan kun kaksin asustellaan. uudesta asunnosta on nyt tullut sellanen hukkuvan viimeinen oljenkorsi, mutta en kyllä tiedä mitä tekisin jos nyt tulisi tieto että me ei saadakkaan uutta asuntoo.... aina näin iltaisin kiitän jotain ylempää tahoo jos on sattunut oleen hyvä päivä, niinkuin tänään...

ja ihan kivasti onkin mennyt, lukuunottamatta joitain pieniä ärähdyksiä.



Päivien täyttäminen ohjelmalla on aika tehokas keino. Töiden jälkeen pienet nokoset ja sitten menoksi. Helpottaa kummasti kun ei tarvitse olla neljän seinän sisällä. Varsinkin nyt kun tulee jo kevät :)



Terapiaakin olen harkinnut vakavasti. Olen ajatellut sen niin, että pakkohan minun on saada purkaa pahaa oloani/vihastumista/ärtymystäni jollekin. Jostain tai jonkin syyn takia tunnen niitä tunteita jonka takia ne pitäisi selvittää. Enhän voi padotakaan niitä sisälläni, jonain päivänä muuten räjähtää, ja pahasti :(

Eri asia onkin, että miten uskallan mennä hakemaan apua, koska pelkään kuintenkin sitä, että minua ja meitä aletaan vahdata. Sitten vielä sekin, että mistä lapselle hoitaja siksi aikaa kun olisin terapiassa, lapsen isälle tuskin kehtaan sanoa, että minulla on terapia istunto.. Päivähoitoon en taatusti sellaista asiaa kertoisi.



Michaela2 sanoit, että muistat oman äitinsi heikot hermot, josta et kuitenkaan tunne joutuneesi kärsimään tai että lapsuutesi olisi ollut huonoa. Pelkästään tämä tieto helpotti :)

En missään tapauksessa haluaisi, että tyttöni ajattelee lapsuuttaan huonona ja hirveänä aikana. Haluan, että hän muistaa ajan lämpimänä ja rakkauden täyteisenä. Niin kuin minä oman lapsuuteni vaikka lapsuuteni oli kaikkea muuta kuin vakaa ja tasapainoinen.

Oletko huomannut omassa käytöksessäsi samankaltaisuutta äitisi käytökseen? Olen nimittäin joskus miettinyt, että voisiko toisen vanhemman käytös vaikuttaa näin pitkälti myös oman lapsen käytöseen. Isäni oli aika ajoin todella kärttyisä ja jopa tyranni käytökseltään.



Tinjamiini sanoi, että kaipaa aikaa jolloin saisi olla yksin. Vaikkapa kotona laittamassa vaan pyykkejä. Tämä yksinolo on tosiaankin tärkeää. Kun tyttöni on mennyt mummolaan, saatan maata sohvalla parikin tuntia ja kuunnella vaan hiljaisuutta ja nauttia siitä, että minulla ei tarvitse nousta jos en itse halua :) Pian tuon jälkeen iskeekin jo ikävä, tai oikeastaan olo, että mitä minä nyt teen, kun ei oikein osaa enää yksin tehdäkään mitään.



Sitten vielä ompun äidille, se maiseman vaihto todellakin helpottaa. Itsekin asuin vielä pari vuotta sitten kotipaikkakunnallani. Tunsin siellä itseni vielä yksinäisemmäksi kuin tässä nykyisessä kaupungissa, tuntui ettei siellä ollut minulle enää mitään annettavaa, ei töitä, ei ystäviä, huonoja muistojakin siellä oli. Kun olin asunut jonkin aikaa uudessa paikassa, sain töistä uusia ystäviä jota kautta uutta tekemistä. Myös hyvä lapsuudenystäväkin asuu täällä, heidän ansiosta tunsin taas oloni paremmaksi. Kotipaikkakunnalla olin koko ajan yksinäinen, täällä se iskee vain (?!) aika ajoin. Jo se, että pääsee pois, tutuista ja muistojen täyttämästä ympäristöstä, helpottaa.



Ja se, että löytyy myös ihmisiä jotka ymmärtää tai on kokenut samaa! Kiitos siis kaikille vastanneille :)

Lapset ovat nyt n. 3- ja 1-vuotiaat ja vauvan syntymisen jälkeen pinna on lyhentynyt mulla huomattavasti. En tunnu sietävän yhtään esikoisen kitinää, vaateliaisuutta ja uhmaa ja huudan tosi herkästi. Olen jopa joutunut ponnistelemaan, etten kävisi käsiksi. Poden tästä todella huonoa omaatuntoa ja pelkään miten sen esikoiseen vaikuttaa.



Riitatilanteessa kuohahdan tosi helposti ja joskus tunnen jopa hakevani sitä riitaa lapsen kanssa. Tiedän varsin hyvin mihin se jankkaaminen johtaa mutta silti en osaa lopettaa ajoissa. Perheemme on kokenut paljon muutoksia, paitsi vauvan syntymän, myös muuton ja olen paljon yksin lasten kanssa miehen tehdessä pitkää päivää. Minulla ei yksinkertaisesti ole ketään muuta, jolle purkaa pahaa oloani ja nyt se tulee ulos aivan väärällä tavalla ja viattomat joutuvat kärsimään.



Luin jostain, että alkoholistien lapsilla on vaikea hillitä vihaansa ja olenkin miettinyt, onko omalla lapsuudellani ja isäni viinankäytöllä yhteyttä luonteeseeni. Olen katkera isääni kohtaan ja mieleni on tehnyt monet kerrat sanoa suorat sanat hänen tullessa esittämään kasvatusneuvojaan ja arvostellessa ratkaisujamme. Omalle isälleen vain on niin vaikea tälläista sanoa, olipa lapsuus ollut sitten millainen tahansa.



Oli hyvä lukea tuo jonkun tässä ketjussa mainitsema neuvo terapiasta. Ehkä/toivottavasti saan itsestäni irti sen verran, että haen ulkopuolisen apua. Lohdutan itseäni sillä, että ainakin tiedostan tilanteen ja kärsin siitä huonoa omaatuntoa. Tilanteen ja äidin täytyy kuitenkin muuttua ennen kuin menetän lapsieni kunnioituksen.

Kiitoksia maravillas, tekstiäsi lukiessani kyyneleet tuli väkisinkin. Tiedostan, että teen väärin huutaessani lapselleni mutta sinun sanasi sai jonkinlaista helpotusta tähän pääkoppaan. Ehkä en olekaan hirvein äiti mitä maa päällään kantaa.

Jäin siis miettimään tuota, että maailmassa on paljonkin lapsia jotka elävät paljon huonommissa oloissa. En vähättele huutamistani, mietin vain, että esim. alkoholistien perheessä asiat voi olla vielä huonommasti joten minun pitäisi olla tyytyväinen siitä, että olen pystynyt antamaan lapselleni suht normaalin ja rakastavan kodin. Itselläni on kokemusta alkoholistin perheessä olemisesta, nyt kipeät ja tuskallisetkin muistot on pikkuhiljaa jääneet taakse, muistan kuitenkin sen, että elämä, alati juovan ja väkivaltaisen, isän kanssa ei ollut kellekään perheenjäsenelle helppoa.

Ja koen tosiaan onnistuneeni siinä, että lapseni on eloisa ja sosiaalinen eikä turhia arkaile. Temperamenttia löytyy myös, toivottavasti osaan opettaa lapselleni myös sen temperamentin hallinnan. Siinähän minulla on itselläni paljon oppimista.



Jokainen hyvä hetki kannattaa painaa mieleen, tosiaan. Meillä meni viikonloppu aika hyvin, kertaakaan en huutanut. Eikä tullut edes tarvetta, silloin kun päässä alkoi kiehua mietin, että miksi? Onko siitä hyötyä? Pitää yrittää ottaa rauhallisesti ja olla kärsivällinen. Toivottavasti tämä konsti toimii jatkossakin.



Samettikukka, kiitos myös sinulle kirjoituksestasi. Olen miettinyt, että minä ja lapseni voimme aina puhua mistä vain asioista, niin hyvistä kuin vähän huonommistakin asioista. Tunteet pitää myös näyttää, positiiviset ja negatiiviset. Mielestäni lapsen ja vanhemman välinen luottamus lähtee siitä että kaikista asioista voi puhua, ja tietysti rakkaudesta. Mielenkiinnolla odottelen teinivuosia mutta silloin puhuminen on varmasti erityisen tärkeää.

Vanhempana oleminen ei todellakaan ole mikään helpoin tehtävä elämässä, kuka meistä vanhemmista voisi sanoa onnistuneensa kaikilla osa-alueilla? Vanhempana oleminen on asia, jossa itsekukin pyrkii täydellisyyteen, haluaa olla se maailman paras vanhempi. Mutta onko meistä kukaan sitä? Turhan usein sitä ajattelee vaan niitä asioita missä on epäonnistunut ja ruoskii sitten itseään niillä, unohtaen ne onnistumiset.



Tiuhtiviuhti75, ehkä et pystykään niin paneutumaan aikuisten juttuihin töissä ollessasi, mutta pääset kuitenkin kotoa välillä töihin :) Aina se uuden jutun tekeminen valaisee itse kunkin päivää, niin sinun kuin lapsiesikin. Kiva kun kesä tulee, saa uutta energiaa jo siitä kun alkaa valo lisääntyä, tulee lämmintä. Kaikille siis kivoja, aurinkoisia päiviä kesää odotellessa! :)

Kuten itsekin huomasit, niin sinulla oli paljon parempi olla, kun et huutanut. Kun tulee huono hetki ja huudat lapsellesi, niin pysäytä tilanne siihen. Poistu toiseen huoneeseen tai vaikka ulos ja pysy tiukkana, en huuda. Älä anna oravanpyörän alkaa. Helpommin sanottu kuin tehty, mutta pystyt kyllä siihen, ihan varmasti.



Tyttösi hakee sinulta huomota ja saakin sitä noilla tempauksilla. Mutta kokeilepa sitä, ettet huomioi millään lailla hänen ilkeyksiä:) Jos hän kaataa maidon, niin kaikessa kiukussasi pyyhit sen puhumatta mitään. Jos hän sotkee vesiväreillä, otat ne pois puhumatta mitään ja siivoat sotkut. Mutta kun ruokailu menee hienosti, kehut, että olipa hienoa, kun maito ei kaatunut. Kun vesiväreillä ei sotketa, niin taas kehut, että onpa kiva, kun lattialla ei ole yhtään väriä. Eli keksit mitä ihmeellisempiä kehun aiheita. (Ihan oikeasti tämä konsti tehoaa vielä koulussakin ekaluokkalaisiin, jotka ovat tottuneet saamaan huomiota vain ilkeilemällä. Ovat aika ihmeissään ensin, mutta käytös vähitellen muuttuu.)



Entä rasti/palkkiosysteemi teille molemmille? Kun tyttösi on vaikka ruokaillut kaatamatta maitoa, hän saa rastin. Kun äiti on ollut päivän huutamatta, hän saa rastin. Ja vaikkapa 10 rastista tulee ennalta sovittu palkinto. Tyttösi on niin iso, että hän kyllä osaa seurata äidinkin rasteja aika mielenkiinnolla;)



On hienoa, että lähdet illalla pois kotoa. Ruokailu, huili ja ulos. Vaikka nyt tuntuu siltä, että vauhdikas tyttösi ei pysy hetkeäkään kävelytiellä tms, niin hän kyllä oppii. Ja kun alkaa pyöräilykausi, niin hänhän voi jo ajaa vierelläsi ja sinä saat samalla kunnon kävelylenkin. Se tekee teille molemmille hyvää.



Voimia sinulle! Pysy tiukkana itsesi kanssa!