Uran ja perheen yhdistämisestä

Taustaksi ajatuksilleni: Olen 33-vuotias, akateemisesti kolutettu, 1v3kk vanhan lapsen äiti ja työskenten teollisuusyrityksessä noin 100 hlön organisaation johdossa vastaten henkilöstön lisäksi myös tuotannosta. Ei sukulaisia samalla paikkakunnalla.



Tätä ketjua lukiessani tuli mieleen seuraavia ajatuksia:



- Yleinen mielipide, että jommankumman vanhemman pitää " uhrautua" perheelle ja olla 100%:sti käytettävissä. Miksei jakaen niin, että molemmat hoitavat osansa? Esimerkiksi itse jouduin vasta olemaan työmatkalla 6 pvä Euroopan ulkopuolella ja silloin isällä täysi vastuu lapsesta. Kun isän työ vaatii, on minun vuoroni ottaa vastuu. Eli siis jokainen tilanne ja matka sovitaan tapauskohtaisesti sen mukaan, kumman on helpompi järjestää.



- Miksi " uran tekeminen" nähdään vastakohtana perheen hoitamiselle? Sekä ura että perhe voivat olla mielestäni osa jokapäiväistä elämää ja ne on mahdollista sovittaa yhteen. Kumpaakaan ei tarvitse tehdä toisen kustannuksella ja jäädä katkeraksi tehdystä valinnasta.



- Johtavassa asemassa on mahdollista pitää puolensa ja sanoa myös " ei" jos käytännön perheasiat eivät ole järjestettävissä. Töitä on mahdollista organisoida monilla tavoilla ja juuri tätä organisointi- ja päätöksentekökykyä varmasti löytyy vaativissa tehtävissä toimivilta. Itse en voisi määritellä päivätakkuudella, paljonko olen valmis matkustamaan vuositasolla, jokainen matka on harkittava erikseen perheen tilanteen mukaan. Toki 100 päivää on paljon, mutta alkuperäinen kirjoittaja kertoi tämän olevan hänen oma arvionsa. Olisko mahdollista vaikuttaa asiaan ja järjestää osa matkoista toisin?



Toivottavasti nämä mietteet antavat alkuperäiselle kysyjälle apua ajatustensa järjestämisen! Tsemppiä päätöksentekoon!

Tuo uhrautuminen ei kuulosta hyvälle. Jos tuntuu siltä, että joutuu uhrautumaan, niin lienee parasta miettiä asiat uudemman kerran ja tarvittaessa valita toisin. Asioita pystyy järjestelemään mieleisekseen, mutta se vaatii työtä ja rahaa.



Jos toisella vanhemmalla on matkatöitä niinkin paljon kuin 100 päivää vuodessa ja toisellakin jonkin verran, niin vuorottelu ei todennäköisesti onnistu ilman ulkopuolista apua. Ainakin meillä matkat sattuvat usein päällekkäin, vaikka suurin osaa saadaankin siirreltyä ja järjesteltyä. Silloin kun lapset olivat alle kouluikäisiä, käytimme ulkopuolista hoitajaa. Nykyisin sen sijaan mieluummin perumme matkat kuin että jättäisimme lapset useammaksi päiväksi hoitajalle.

Olen itse saman ikäinen ja myös ekonomi, lapset tosin hieman nuoremmat kuin sinulla (3 v ja 11 kk). Pähkäilin itse vastaavan asian kanssa kun mulle ennen joulua tarjottiin loistavaa duunia uudessa paikassa.



Olin päättänyt palata töihin äitiysloman jälkeen ja etsiskelin puoli-vakavissani uusia mahdollisuuksia. Sain kolme erinomaista tarjousta hyvin erityyppisistä yrityksistä ja päätös oli todella hankala. Kaksi duuneista oli sisällöllisesti lähellä sitä, mitä olin siihen saakka tehnyt, toinen samalta alalta ja toinen eri alalta - uuteen hommaan hyppääminen olisi siis aika helppoa. Kolmas oli poikkeava: mielenkiintoinen uudehko firma, erittäin vaativa työ (paljon oppimista) ja melko paljon matkustelua.



Kaiken vatvomisen ja perhekeskustelujen jälkeen otin sen vaativimman duunin. Päätöksentekoa auttoi se, että mieheni oli tukena (hän ymmärsi mahdollisuuden arvon minun uralleni) ja yllättäen myös anoppi lupasi auttaa parhaansa mukaan. Lisäksi tunsin ennestään osan uusista kollegoistani, ja tiesin, että heillekin perhe ja lapset ovat tärkeitä ja turhaa työtä ei tehdä. Samalla laitoimme myös perheen tukiverkkoa parempaan kuntoon, meillä käy nyt siivooja viikottain ja paidat pesetetään pesulassa. Satunnainen lapsenvahti on vielä hakusessa.



Nyt olen ollut töissä kolmisen kuukautta ja viihdyn erinomaisesti. Vielä en ole hetkeäkään katunut töihinpaluuta ja etenkään uuden työpaikan valintaa. Itse asiassa näin jälkikäteen en ymmärrä miksi päätös oli muka niin vaikea. Huomaan olevani paremmalla tuulella myös kotona, koska saan kivasta työstä niin paljon energiaa. Tottakai on ollut rankkoja päiviä kun lapset ovat sairastelleet yms. mutta niistä selviää kyllä.



Homma onnistuu kun on

- puolison tuki

- turvaverkko kunnossa (omasta takaa tai ulkoistettu)

- kotipalveluiden käyttö

- hyvä työympäristö joka tukee perheellisiä

- itse nautit ja viihdyt



Järkeilin myös näin: jos töissä on " pakko" käydä, arjen pyörittäminen on aina aikamoista taiteilua. Silloin kannattaa mahdollisuuksien mukaan valita työ josta myös itse saa paljon, muuten hommassa ei ole mitään järkeä!



Ota vastaan uusi paikka, kyllä se siitä järjestyy kun panee järjestymään.



Pipsukka

Meillä mies tekee " uraa" , mä käyn vaan töissä. Meillä ei pysyvää turvaverkkoa eli ei osallistuvia isovanhempia. Miehen matkustamisesta kyllä lapset kärsii, vaikka ovat siihen ihan pienestä tottuneet. Meillä on tosi ok lastenvahdit, jotka " paikkaa" miehen roolia sillon kun mies matkoilla eli hoitavat harrastuksiin vientiä ja hakua ja iltahommia, sillon kun itse en ehdi töistä kotiin. Tai kun vanhimman lapsen harrastus on niin myöhään, että pienempien pitää olla kotona jo iltatouhuja tekemässä.



Lapset ikävöi isäänsä kuitenkin kovasti - ei ne kivatkaan lapsenlikat korvaa omaa vanhempaa. Ja isä on kotonakin monesti vähän " poissaoleva" , koska vaativa duuni ei niin vaan napsahda mielestä ja ongelmat pyörii päässä, kunnes niihin on ratkaisu löytynyt.



Jokainen tekee omat ratkaisunsa. Minä olisin toivonut, että mies olisi malttanut satsata perheeseensä enemmän, nyt kun lapset on vielä verrattain pieni. Valitettavasti hänelle on kuitenkin työ perhettä " antoisampi" elämänalue. Vaikka kovasti hänkin vakuuttelee, kuinka me ollaan hänen elämänsä tärkein asia. Matkustelusaldoa kun katsoo, niin ajankäyttö kyllä kertoo objektiivisesti, että työ on perhettä paljon tärkeämpi.



Tämmöstä tekstiä ei ap varmaan halua kuulla, mutta kirjotinpa silti.

Tiedän että varmasti moni työ voisi houkutella, mutta itse olen päätynyt siihen että perhe on ykkönen. En ehkä puhuisi itselläni urasta edes silloinkaan vaikka panostaisin töihinkin enemmän. Siten ei minulla ole niin paljon luovuttavaakaan, eli hieman eri tilanne kuin ap:llä.



Nyt kuitenkin teen mieluiten (siis kun menen taas hoitovapaalta töihin) tarpeeksi mielenkiintoisia töitä, joissa ei kuitenkaan tarvitse matkustella ja voin itse määrätä työpäivien pituuden ja tulen tekemään lyhennettyä työaikaa -heh kuulostan todella kiitolliselta työntekijältä työnantajan näkökulmasta... Ehdottomasti olen tiputtanut matkustelua vaativat työt pois, onneksi omalta työpaikalta/alalta kuitenkin löytyy riittävän mielenkiintoisia asiantuntijatöitä omasta organisaatiosta, jolloin matkustelua ei pahemmin tule. Kaikki esimiestyötä vaativat työt olen myös todennut tässä tilanteessa itselleni sopimattomaksi, sillä vaativat liian paljon vapaa-ajan uhraamista, toisaalta tykkään oikeastikin enemmän asiantuntijatehtävistä.



Eli siis olen karsinut tietynlaista työskentelyä vaativat työt pois, mutta en tunne tehneeni isojakaan uhrauksia. Sillä tuskin oikeasti noista matka/esimiestöistä edes itse nauttisin, vaan stressikäyrä nousisi. Arvostan liian korkealle tuon vapaa-ajan ja ehdottomasti perheen ykkösenä. Rahaa tietenkin menetän näillä valinnoilla, laskin että jo lyhennetyllä työajalla menetän 500euroa kuussa käteen vähemmän (mutta se ei kuitenkaan taloutta vielä hetkauta). Mutta haluan olla lasten kanssa ja en usko että kukaan palkattu hoitaja pystyy antamaan lapsille samaa kuin mitä omat vanhemmat. Ehkä tilanne voisi olla eri jos olisi isovanhemmista oleva turvaverkko paljon käytettävissä, mutta kun sitä ei pahemmin ole ja se mitä on käytetään sitten tulevaisuudessa koulujen loma-aikojen sumplimiseen (kun ei miehen ja minun lomani edes lomittain pidettynä riitä 2,5kk kesälomaan+syys-hiihto-joulu-lomiin yms.), niin en kehtaa enkä halua enää enempää mummoja pyydellä/vaivata lasten hoitajiksi. Uskoisin kuitenkin että uran luonti voisi onnistua kyllä kunnon turvaverkon avulla.



Ja lopuksi olen kyllä samaa mieltä kuin tuo edellinen kirjoittaja jonka mies tekee uraa, valitettavasti tuo vanhempien poissaolo on jotenkin lapsilta pois. Mutta ei se välttämättä maailman hirvein asia ole siltikään ja paljon on vanhempia jotka eivät voi olla lastensa kanssa niin paljon kuin haluaisivat. Silloin vaan eletään niiden realiteettien mukaan.

Tosin en voi kyllä ihan urasta puhua kun olen tavallisessa työpaikassa kunnan virkanaisena, mutta silti yhtä kaikki vaativaa se työ on välillä ja korkeakoulutuksen olen sitä varten hankkinut. Minä teen normaalia virastoaikaa, jossa on liukuma - liukuma on myös miehellä. Meillä on lasten päiväkoti lähellä kotia, samoin molempien työpaikat. Eli käytännössä lapset menee aamulla vähän jälkeen kahdeksan hoitoon ja heidät haetaan yleensä jo puoli neljän jälkeen, perjantaisin viimeistään kolmelta. Minä en joudu tekemään ylitöitä enkä viikonloppuja (no kerran vuodessa) ja matkustamista on ehkä kahdesti vuodessa. Liukuma takaa minulle helpot työajat. Meillä on isovanhemmat ja minun siskoni apuna - joskus sisko hakee lapsemme keskellä viikkoa jo puoliltapäivin kotiin. Sairastapauksissa saan ja VOIN olla normaalisti pois niin kauan kuin tarvitaan, samoin mies. Sitten tulee isovanhemmat jatkamaan sairaslomia jos tarvitaan. Lapsemme ovat 5 v ja 2,5 v.



Kaiken tämän sanottuani voin silti todeta, että rankkaa tämä on. Meillä on aivan tavalliset ja normaalit työpaikat lähellä kotiamme ja iso tukiverkosto, ja silti tuntuu että illlat ovat lasten kanssa niiiin lyhyet kun menevät nukkumaan kahdeksalta. Lapset ovat monesti väsyneitä ja tuntuvat kaipaavan meitä vanhempia kovasti. Ja me sentään illat yleensä vietetään lasten kanssa yhdessä leikkien ja pelaten - kumpikaan meistä ei harrasta mitään kodin ulkopuolella.



Eli minä sanoisin, että vähemmän vaativa työ pienten lasten kanssa eläen on ehdottomasti parempi ratkaisu! Vaativa työ ja vaativa kotielämä syövät kyllä naista vaikka olisi energinen kuten itse olen. Illalla olen rättiväsynyt annettuani ensin kaikkeni töissä ja sen jälkeen kaiken hellyyteni ja rakkauteni lapsille (joskus vielä miehellekin kaiken päälle..). Jos minun pitäisi vielä olla koko ajan matkustamassa, tehdä ylitöitä ja sitoutua johonkin niin vaativiin työtehtäviin, että ne vaatisivat ajatuksiani ja mahdollisesti yöllä tehtäviä töitä kaiken tämän päälle, minulta loppuisi kertakaikkisesti veto.



Tässä vaan tämmöinen tavallisen pulliaisen esimerkki ajatuksena...

että oman kokemukseni perusteella ihan ok voi yhdistää asiantuntijatyön ja vaikka esimiesasemankin perheeseen. Itse teen henkilöstökoulutuspuolella 8-16 töitä, joka viikko on noin yksi päivä jolloin menee 18 asti.



Mutta mieheni tekee vähän reilua 100 matkapäivää vuodessa ja usein ei matkapäivinä tulee 18 maissa kotiin ja sitten vielä tekee lasten nukkumaanmentyä töitä. Minusta tuollainen matkapäivämäärä ei ole pienten lasten kannalta ihanteellista. Ja ajatusenergiaa ei paljon jää lasten asioiden hoitamiseen, harrastusten miettimiseen, kouluasioiden kattomiseen tms., kun vielä illallakin ajatukset suuntautuu töihin. Eli mieheni tulee kotiin, oleilee ja itse rentoutuu lasten seurassa ja siinä se.



Minusta tuollainen panos ei oikein hyvään vanhemmuuteen riitä, mutta menettelee, koska minä olen sitten sitoutunut tähän kotihommaan ja lapsiin enemmän. Mutta jos me kummatkin oltais valittu tuollainen 100 % uraan satsaaminen kuin mieheni, niin aika heikoissa kantimissa perhe-elämä olisi. Jos kävisi hyvä mäihä, eikä lapsille tulisi mitään ongelmia, niin ok. Mutta jos on 100 päivää eli about 30 % vuodesta matkoilla ja sitten vielä muutenkin työ vie ajatuksia, niin eipä siinä kauheasti huomata tarpeeksi ajoissa, jos lapsilla joku homma alkaa takuta.



Mutta ihmiset ja tilanteet on erilaisia. Tässä on sitten sekin, että minäkin olen akateeminen ihminen ja olisi mukava itsekin joskus satsata vähän enemmän esim. omaan jatkokouluttautumiseen tms. Mutta koska mieheni on päättänyt luoda uraa täysillä tässä vaiheessa, kun lapset vielä pieniä, niin mun on otettava asiat siltä kantilta, että teen ns. normipäivää eikä juuri muuta edes satunnaisesti.



Eli kannattaa sitten puolison kanssa huolella koettaa jutella, onko se ihan oikeasti ok pitemmän päälle, että esim. noita matkapäiviä on 100 vuodessa. Minä ajattelin aikanani, että kyllähän se ok varmaan sit menee, jos kerta mieheni on uraa luodessaan onnellinen. Mutta kyllä se parin vuoden päästä alko nyppiä, että toinen reissuaa niin paljon. Ei nyt niin paljon, että eroa miettisin, mutta aika pahasti välillä kuitenkin. Summa summarum kaikkea on mahdollista organisoida ja asioita voi ulkoistaa, mutta ihmissuhteita ja tunnesiteitä, jotka pitää perheen kasassa, ei voi. Mikä kellekin on arvokasta, sitä kannattaa tässä ura ja perhe-elämän yhteensovittamisessa punnita.

Hyviä kirjoituksia oli aikaisemmin, mutta yksi asia niissä vähän häiritsi:



onko kaikkien mielestä tosiaan niin, että vaativampi työ todellakin tarkoittaa, että päivät väistämättä venyvät, matkustelua vaaditaan ja aika lasten & perheen kanssa jää vähäiseksi? En usko, kaikki on omista valinnoista tässäkin kiinni. Vaikka olisi vaativa työ, esimiesasema tms., ei ole pakko alistua tekemään älyttömiä tunteja ja tolkutonta työmäärää. Sitä vartenhan on kehityskeskustelut kerran vuoteen vähintään, että käydään työkuorma läpi. Ja esimiesasemassa olevien tulisi tarkistaa, että osaako oikeasti delegoida ja luottaa alaisiina eikä ahnehtia kaikkea itse, " tehdä viimeiset tarkistukset" tms. Tottakai joskus tulee pitempiä päiviä, jos jokin deadline painaa päälle, mutta pääsääntöisesti on hyvä totuttaa se työnantajakin siihen, että normaalin toimistoaika on riitettävä. Aika äkkiä työtoveritkin tottuu siihen, että kenelle voi soittaa vaikka ihan iltasella ja kuka taas on silloin " off duty" . Ne " uraa tekevät" miehet näyttävät minusta ainakin meidän firmassa niiltä, jotka vitkuttavat kotiinlähtöä ja tekevät mitä tahansa höpö höpöä toimistolla, jotta vaikuttaisivat tärkeiltä ja saisivat lähtettyä meilejä mitä kummallisimpiin kellonaikoihin. Tuskin he yhtään se tunnollisempia tai tuottavampia ovat; ovat vain suostuneet firman päivystäviksi juoksupojiksi eli siten asettaneet työn perheen edelle. Mitä enemmän uralla etenee, sitä tärkeämpää on priorisointi (siis työasioiden, mitä tekee vain tavan vuoksi ja mikä on oikeasti tärkeää ja tuottavaa).



Olen 30+ -vuotias ekonomi, kahden lapsen (2v j 5V) äiti, joka tekee johtajan tittelillä töistä it-alalla esimiesasemassa. Tähän nykyiseen työhön minut pyydettiin suoraan hoitovapaalta eikä mieleeni edes tullut, etteikö olisi mahdollista pitää edelleen perhe ykkösenä ja samalla suoriutua kunnolla tästä työstä. Työnantajalle olen tuttu ja tulokset ovat puhuneet puolestaan - tietävät, että saan tuloksia aikaan ja olen tehokas, ihan työajan puitteissa. Tietävät, että teen pääsääntöisesti vain toimistoaikoina töitä ja jään vuoroperiaatteella miehen kanssa tarvittaessa myös sairaita lapsia kotiin hoitamaan. Mulle on turha soitella viikonloppoisin ja tai myöhään viikolla; puhelin on joko laatikossa tai äänettömällä, vain lähimmän esimiehen tekstareihin tms. vastaan, jos on jotain todella tärkeää. Matkapäiviä on rajoitetettu, mulla on jopa työsopimuksessa kirjattuna montako päivää kuussa suostun matkustamaan (ei yli yön, päiväreissuja koneella). Turha matkustelu on helposti korvattavissa esim. netti-ja puhelinneuvotteluilla. Alaisiini luotan enkä pyri kyyläämään/varmistelemaan heidän töitään ylenpalttisesti, mielestäni siis delegoin ja pyrin myös tarkkailemaan, ettei kukaan heistä tee liikaa töistä ja stressaannu suotta.



Ja kyllä, mulla on omaakin elämää ja harrastuksia. Perheen kanssa tehtävät jutut tulee kyllä nyt ykkösenä. Mies ei tee uraa, on kyllä akateeminen ja asiantuntijatehtäviinsä tyytyväinen - ja tukee minua 100%:sti. Meillä ei ole isovanhempia tms. täällä paikkakunnalla, ihan hyvin ollaan selvitty keskenämme. Jos halutaan kahdenkeskeistä aikaa, on sukulaisia parin tunnin ajomatkan päässä valmiina ottamaan lapset hoitoon. Musta meillä sujuu kaikki hienosti, en ole kokenut uralla etenemisen olevan millään lailla lapsilta pois. Toinen vie ja toinen hakee lapset tarhasta, ovat siellä max.8-16.



Kannustan siis ap:ta tarttumaan tilaisuuteen, mutta pitämään omat anturit " valppaina" , jotta pysyy tasapaino eikä työ vie liikaa mukanaa. Meillä ainakin on kotona parempi&tyytyväisempi äiti ja vaimo, kun saan toteutttaa itseäni haastavissa töissä päivisin.

panostaa enemmän työelämään vasta sitten kun lapset ovat vähän isompia. Olen itse tohtoritason ihminen ja tällä hetkellä hoitovapaalla erittäin mielenkiintoisesta työstä. Kovasti polttelee välillä päästä tekemään " oikeita töitä" ja edetä uralla korkeammalle (mikä kuulema olisi ollut edessä, jos en olisi jäänyt äitiyslomalle...) Kadehdin välillä kollegoja, jotka lentelevät pitkin maailmaa kokouksissa ja saavat meriittejä.



Silti: minä uskon, etteivät mielenkiintoiset työt ja haasteet lopu vielä seuraavien 5 vuoden aikana. Tämän ajan jälkeen lapsemme ovat jo selvästi vanhempia, ja pystyvät esimerkiksi ymmärtämään, kun heille sanoo, että tulen ylihuomenna. Se ei poista ikävää lapsilta, tiedän sen, mutta ikä kuitenkin auttaa lasta ymmärtämään aikamääreitä.



Ja viimeistään sitten kun olemme kaikki noin 45-vuotiaita teinien äitejä, ymmärrämme miten työelämämme jatkuu vielä 20 vuotta, mutta pikkulapsiaikaa ei saa enää ikinä takaisin.



Tiedän, että tämä ajatus on helpompi kirjoittaa kuin sisäistää, kamppailenhan itsekin välillä itseni kanssa töihinpaluusta. Uskon kuitenkin, että loppujen lopuksi vanhainkodissa keinutuolissa monikaan meistä ei mieti, että " voi kun olisin tehnyt enemmän töitä" .

... itsekin olen kamppaillut samojen asioiden parissa. Ihan ensimmäiseksi suosittelisin lukemaan Kirsi Pihan kokoaman kirjan " Äitijohtaja" . Sieltä saa tosi paljon hyviä vinkkejä perheen ja uran yhdistämiseen. Ja saa tunteen, ettei ole ongelman kanssa yksin.



Minua on ärsyttänyt vastakkainasettelu ura-perhe, oikeasti kukaan ei tee niin mustavalkoisia ratkaisuja. Ei sairaanhoitaja/opettaja -äitejä arvostella töihinpaluusta, mutta " uranaisia" kyllä. Se ei tosiaankaan ole välttämättä niin, että uraäiti näkee lapsiaan vain nukkuvana. Työtähän se vaativampikin työ on, ihan sama mitä työtä tekee se on joka tapauksessa pois lasten kanssa olemiselta.



Tehokkaalla ajankäytöllä voi oikeasti saada molemmat, sekä työn että perhe-elämän. Kotitoimistopäivät, työmatkojen hyödyntäminen (työskentelee junassa), liukuvat työajat yms. Harvan työ on enää sidottu toimistolla istumiseen. Ja antoisa työ antaa potkua myös perhe-elämään ja päinvastoin! Kultainen keskitie on mahdollista löytää, ja onnellinen äiti on myös lasten etu.



Meillä molemmat vanhemmat ovat jonkinlaisessa asemassa, mutta liukuvilla työajoilla ja yhteispelillä lapsen tarhapäivät ovat keskimäärin 8,5 tuntia, vaikka jo työmatkoihin kuluu paljon aikaa. Tarvittaessa lastenhoitajia löytyy molempien perheistä, lyhyelläkin varoitusajalla. Illat ja viikonloput on pääsääntöisesti pyhitetty yhdessäololle. Toki omista harrastuksistaan on joutunut tinkimään, mutta sekin on oma valintani.



Kannattaa kuitenkin mielestäni pitää oma mieli herkkänä aistimaan omaa ja muun perheen hyvinvointia. Eihän minkään ratkaisun tarvitse olla lopullinen.

Tuo 100 matkapäivää vuodessa saisi minut sanomaan tarjoukselle " Ei kiitos" . Sehän tarkoittaisi, että miltei joka toinen työviikko olisi matkustusta. Olisiko nuo matkat Euroopassa vai kauemmaksi? Jos ne olisivat esim. USAn matkoja, niin se tarkoittaisi käytänössä, että viikonloputkin menisivät matkusteluun. Euroopan matkat menisivät näppärämmin, koska silloin viikonloput olisi useimmiten mahdollista pitää vapaana. Jos matkat olisivat pääosin Euroopassa ja mies olisi valmis ottamaan vastuun perheasioista, niin silloin tilanne olisi vielä mahdollisuuksien rajoissa. Kaukomatkat johtavat mielestäni pakosti jonkinlaiseen erkaantumiseen perheestä.



Meillä mies matkustelee noin 100 päivää vuodessa. Itselläni oli vuosi sitten jakso, jolloin matkoja oli enemmän. Alkuun se oli ihan mukavaa, mutta pitemmän päälle kotiasioiden järjestely alkoi käydä rankaksi, vaikka meillä lapset ovatkin jo kaikki kouluikäisiä.



Toisaalta työtarjous on houkutteleva. Jos mies on valmis tukemaan ja ottamaan päävastuun perheestä, niin miksei se saattaisi onnistuakin. Mitä mieltä miehesi on asiasta? Pystyisitkö hoitamaan työn vähemmällä matkustamisella?

eli tekee pääsääntöisesti 40-tuntista viikkoa.



Meillä miehelläni on 70-90 matkapäivää vuodessa ja tosiasia on, että jos en itse olisi näin sitoutunut lapsiin, niin he olisivat aika " heitteillä" ... Kyllä toisen vanhemmista täytyy olla " lapsien käytettävissä" , jos toisella on noinkin paljon matkapäiviä. Meillä toki asiaan vaikuttaa ehdottomasti myös se, että mies on yrittäjä ja tekee kuusipäiväisiä viikkoja ja arkisin 11-tuntisia päiviä...



Mutta siis, tälläkin hetkellä esikoisella on hirmuinen ikävä isää, joka on toista viikkoa poissa, ja minä olen täällä helisemässä, koska esikko on kiinni minussa koko ajan... Ihan selkeästi hän pelkää, että minäkin häivyn jonnekin... =(



Tällä hetkellä olen itse hoitovapaalla syksyyn asti ja esikko puhuu jo nyt, miten kauheaa hänestä on " sitten kun äitikin on aina töissä" ... Olen yrittänyt selittää, etten itse ole " aina" töissä, mutta eihän lapsi sitä ymmärrä.



Esikoisen jälkeen tein lyhennettyä työviikkoa ja toive on jatkaa sillä linjalla syksylläkin. Olen itsekin asiantuntijatehtävässä, mutta pääasiassa juuri miehen työn takia olen päättänyt jarruttaa omaa urakehitystäni. Jatko-opintoja tosin suorittelen tässä hoitovapaalla ollessanikin, jotta myöhemmin lasten ollessa hiukan vanhempia olisi helpompi hakeutua uusillekin urille.



Mutta tosiaan, mun mielestäni toisen vanhemman täytyy olla enemmän läsnä, jos toinen on paljon poissa, ei ne lastenvahdit eikä edes mummit ja kummit ole oman äidin tai isän veroisia...

Kuten edelläkin joku oli sanonut, niin ainakin toisen vanhemmista pitäisi olla sittne enempi lasten käytettävissä. Meillä mies matkustaa jonkun 30 % työajasta, eli on yli 100 päivää vuodesta työmatkoilla. Kyllä se vaatii arjesa paljon, ja itse olen hoitovapaalla, ja töihin palatessani aion tehdä lyhennettyä päivää, jotta pystyn viemään, hakemaan ja hoitamaan kaiken palamatta loppuun, ja jotta lapsilla on kohtuulliset hoitoajat (silti 8 - 8.5h kun työmatkani otetaan huomioon). Tai sitten teen lisää opintoja, mutta hoitoajat edelleen nuo samat, joku max 8h.



Eli ap:n miehen pitää sitten olla enempi kotona, jos toinen matkustaa?

Kyllä se klisee, että lapset on pieniä vaan hetken, on niin totta, ja sen aikaa haluan jarruttaa omaa urakehitystäni, mies ei ole sitä tehnyt meillä. Jos osat olisi toisinpäin, ehkä sitten.



En osaa vaan kuvitella tilannetta, että molemmat painaisi täysiä uraa lapsien ollessa alle kouluikäisiä. Taikka isovanhempien pitäisi sitten asua ihan naapurissa?



Ja sitten vielä 1000 euroa miinus verot, paljonko se sitten tekee todellisuudessa kuussa? Tietyssä vaiheessa palkkatulojen kasvaessa veroprosentit alkaa nousta niin suhteettomasti, että se tavallaan vähentää työn arvoa, eli pitää saada sitten todella paljon enempi palkkaa. Ja jos on vastuullinen työ, voi tuntua äkkiä 1000 euroakin pieneltä korvaukselta menetetystä ajasta. Moni asiantuntijatyö kun vaatii myös iltaisin ja viikonloppuisin ajatusta ja työtä, ja sitä on vaikea laskuttaa keneltäkään.

...itse kipuilin oman työhön paluuni kanssa. Työni on vaativa ja henkisesti raskas. Johon psykologi ystäväni viisaasti sanoi: " Lapsi on onnettoman äidin kanssa onnettomampi, kuin niin että hän on onnellisen äidin lapsi, joka tekee töitä." Työ on minulle osa persoonallisuutta ja nyt kun olen palanut työhön on elämämme kaikilla osa-alueilla parantunut. Myös suhde lapseeni on lämpimämpi ja todella läheinen, sillä kun olen kotona olen todella läsnä.

Itselläni oli viime vuonna noin 20 työhön kuuluvaa ulkomaanmatkaa,

joiden keskimääräinen pituus oli 3-4 päivää. Näiden matkojen

lisäksi tein kotimaassa relut 10 matkaa, jotka olivat enimmäkseen

päivän reissuja (illaksi/yöksi kotiin).



Anoppi ja appiukko ovat eläkkeellä, joten he ovat usein hoitaneet

lapsia päivän tai pari, kun olen ollut reissussa. Muuten lapset

ovat olleet isän kanssa - ja päivisin tietysti päivähoitopaikassa.

Lasten hoitopaikka on ihana: kodinomainen, turvallinen ja

rauhallinen yksityinen ryhmäperhepäiväkoti.



Mieheni on tukenut minua hienosti. Hän vastaa kotitöistä siinä

kuin minäkin, eikä ole minun pikkuapulaiseni. :) Vuosi sitten,

kun nuorempi kahdesta lapsestamme oli vielä alle 3 v., mieheni

oli pari kuukautta kotihoidontuella. Voin luottaa mieheeni täysin,

ja lapsille hän on yhtä tärkeä kuin minäkin.



Mieheni tekee myös vaativaa asiantuntijatyötä, kuten

minäkin, joten hänellä on myös jonkin verran työmatkoja

Ruotsiin sekä myös kotimaassa. Yleensä olemme saaneet

soviteltua matkat eri aikaan, mutta kerran kävi niin, että

lapset olivat mummolassa hoidossa su-to. Tuollainen on

harmillista, mutta onneksi meillä on sentään apujoukot

käytettävissä hätätapauksessa.



Itse en muuten koe lainkaan, että olen luonut/luomassa

uraa. Teen vain työtäni, jonka luonteeseen kuuluu matkustamista.

Samoin mieheni tekee työtään. Joustamme puolin ja toisin,

ja sovittelemme aikatauluja yhteen. Perhe, lapset, ovat

meille molemmille äärettömän tärkeitä. Olemme kaikki

vapaa-ajat yhdessä. Minulla ei ole käytännössä omia

harrastuksia lainkaan, enkä niitä kaipaakaan. Minulla on

vain perhe ja työ.



Nyt odotan kolmatta lasta rv 20+, joten pian minulta jäävät

työmatkat vähemmälle! Minusta on mukavaa taas keskittyä lapsiin

ja kotiin hetkeksi aikaa. Ja sitten on taas mukavaa mennä takaisin

töihin jossain vaiheessa ja tehdä töitä kodin ulkopuolella.



Ap:lle siis vielä tiivistäisin: tee kuten sinusta tuntuu hyvältä!

Elämä on elämistä varten. Ei kannata alkaa katua jälkikäteen,

jos nyt tuntuu, että haluaisi jotain muutosta nykytilanteeseen.

Carpe Diem!

Ap mainitsee palkan nousevan tonnillta--> verojen jälkeen siis noin 500 eurolla. Et kerro kuinka paljon noissa muissa töissä joutuisit reissaamaan, mutta tuo 100 päivää on aivan tolkuttomasti, jos suoraan sanotaan. 500 euroa käteen tästä ilosta ei mielestäni ole paljoa. Mietipä, olisit siis useamman kuin joka kolmannen työpäivän reissussa ja siten luonnollisesti täysin ulkona perheen kuvioista.



Yhdyn täysin jonkun yllä kirjoittaneen mielipiteeseen, ettei nykyaikana " vaativa työ" tarkoita missään nimessä automaattisesti pitkiä päiviä ja runsaita matkoja. Itse asiassa trendi on ollut jo vuosia toiseen suuntaan - yhä useampi työnantaja arvostaa eniten tehokkaita tekijöitä, jotka suoriutuvat duuneistaan työajan puitteissa. Toki vaativassa työssä on silloin tällöin joustoja, mutta joustot toimivat molemmin puolin.



Itse toimin vaativassa ja vastuullisessa myyntitehtävässä ja selviydyn töistäni hyvin tuloksin pääsääntöisesti normaali " virka-ajan" puitteissa. Tämä on meidän isohkossa kv. firmassa suorastaan oletusarvo--> jossain on jotain vikaa, jos normaali työaika ei riitä.



Ap:n tapaukseen viitaten, niin totta kai on paljon töitä jotka yksinkertaisesti vaativat paljon matkustamista, jota ei voi korvata esim. videoneuvotteluilla. Jos suinkin mahdollista, niin kehottaisin pienten lasten vanhempia välttämään tällaisia tehtäviä. Ap:han mainitsi, että hänellä on muitakin vaihtoehtoja, joten itse tietäisin tasan varmasti mitä tekisin. Ei ne sieltä duunista tule mitaleita antamaan kymmenen vuoden kuluttua siksi, että olit paljon heidän kanssaan, kun lapsesi olivat pieniä. Mutta valintakysymyksiähän nämä ovat ja hyvä, että ap sinulla on mahdollisuus valita.

Kuten aikaisemmatkin kirjoittajat ovat todenneet, niin perheessä, jossa toinen on paljon työmatkoilla, toisen täytyy olla valmis sitoutumaan perheeseen 100 %:sti. Eli tässä tapauksessa miehesi.



Itse olen ollut puolisen vuotta töissä hoitovapaan jälkeen, ja palasin hoitovapaalta uuteen vaativaan asiantuntijatehtävään. En ole työpaikan vaihtoa katunut ja viihdyn oikein hyvin työssäni, mutta on kyllä monesti käynyt mielessä se, että edellisessä työssä olisin päässyt paljon helpommalla. Tosin olisin varmaan ollut myös onnettomampi. Kaikkea ei siis voi saada.



Minulla työmatkat ovat kotimaan matkoja, mutta käytännössä niin, että lento lähtee aamulla klo 7 ja palaan joskus klo 20 maissa kotiin eli mies joutuu hoitamaan pojan hoitoon ja hakemaan plus hoitamaan iltatoimet ja niiden lisäksi vielä koiran lenkitykset 3 kertaa päivässä. Kokemuksesta tiedän, että se on tosi hankalaa ja raskasta ja miehelle kokemattomana vielä raskaampaa kuin minulle. Siksi tunnen huonoa omatuntoa, kun matkoja kasautuu, kuten esim. viime viikolle 3 päivää.



Tuossa uudessa työssäsi kiinnitän huomiota matkapäivien runsaslukuisuuteen. Minä en haluaisi olla jatkuvasti pois perheen luota 100 päivää vuodessa eli käytännössä melkein puolet työviikosta. Nyt peruin kaikki paitsi yhden matkan tältä viikolta, en yksinkertaisesti jaksa sitä rumbaa ja haluan viettää enemmän aikaa kotona.



Työssäkäyvät vanhemmat ovat muutenkin kovilla, minusta tuntuu, että olen jatkuvasti juoksemassa paikasta a paikkaan b eli aina on kiire junaan, päiväkotiin, töihin, palaveriin, jonnekin. Elämä on tällä hetkellä aika stressaavaa.



Jaksamisia kaikille " uranaisille" ja muille työssäkäyville äideille!

Olen koulutukseltani VTM, esimies erittäin isossa talossa. Olen 4-kymppinen ja lapset ovat vielä pieniä (2 ja 6 v).



Ennen lapsia tein yli 120 matkapäivää vuodessa. Ne olivat ulkomaanmatkoja jotka tarkoittivat yöpymisiä hotelleissa suunnilleen joka toinen viikko. Joskus oli päivän matkoja jotka tarkoittivat että ylös klo 4 aamulka ja kotiin puolilta öin. Ja amaulla taas klo 8 töihin ....



Lasten syntymän jälkeen tein selväksi työpaikalla ettei sama meno enää käy. Nyt matkustan noin 10 p vuodessa ja nekin usein lasten kanssa. JOko mies lähtee mukaan lapsenvahdiksi, tai sitten apuna on mummi, kun kohde on sopiva.



Toimistolla ollessa teen tavallista virka-aikaa, joka kohdallani on klo 9-17. Muuhun en suostu. En ota töitä kotiin mukaan kuin äärimmäisessä hädässä eli ehkä 3 kertaa vuodessa. Työaika käytetään tiukasti hyväksi, " tupakkatauolla" netissä.



Minä en halua uhrata pienten, vanhana hankittujen lasteni lapsuutta matkustamisen alttarille. En näkisi lapsiani kuin joka toinen viikko hereilläoloaikana.



Meillä mies tekee tavallista duunarihommaa ja hoitaa mallikkaasti perheen. Kyse ei siis ole turvaverkosta vaan omasta halustani olla lapsieni kanssa. Ehkä 5 vuoden päästä tekee taas mieli matkailla, vaikka tarvitsevathan ne lapset äitiä silloinkin.



Paha tapa on että kun antaa pikkusormen, vie se koko käden.

Kun ensimmäinen lapsi oli noin 2 v. ja matkapäiviä vuodessa n. 140 niin totesin, että nyt saa riittää. Palkka oli suuri, mutta äidin huono omatunto ja ristiriitaiset tunteet olivat aina mielessä. Töissä ei ollut enää kivaa, kun tajusin miten pieni 2 vuotias osoitti mieltään äidille..halusi olla isin kanssa eikä äitiä noteerattu. MInä irtisanouduin suuren yrityksen palveluksesta ja sain mieleisen homman " ei pörssiyhtiöstä" , jossa henkilöstöpolitiikka on myös inhimillisempää. Työpaikan vaihdon jälkeen aloin lähes samantien odottamaan toista lasta, mutta siihenkin suhtauduttiin pelkästään positiivisesti. Nyt tytöt ovat 5 ja 2 -vuotiaita ja kaikilla hauskaa...isä matkustelee työnsä puolesta (onneksi kohtuudella kuitenkin), ja minä nautin, kun töiden ohella on aikaa lapsille. Ainakin nyt tuntuu, että ei enää koskaan pörssiyhtiöitä. Nämä ovat kuitenkin henkilökohtaisia asioita, ja jokainen tekee päätökset itse.

Itse olen tilanteessa, jossa minulle on tarjottu kahta työtä ja olen miettinyt pääni puhki kumman valitsisin. Toivoin, että minut valitaan vain toiseen mutta niin vain joudun asian itse päättämään... ;)



Ensimmäinen työpaikka vastaa toimenkuvaltaan melko pitkälti sitä, mitä olen viimeisen vuoden aikana tehnyt (parhaillaan viransijaisena). Työ on kiinnostavaa ja sisältää esimiesaseman. Tämä työ vaatii toisaalta enemmän mutta on myös antoisempaa. Tämä työ on virka ja valintaa edelsi harvinaisen perusteellinen valintaprosessi (soveltuvuustestejä myöten).



Toinen työ on samassa työyhteisössä, jossa parhaillaan työskentelen mutta toimenkuva on eri. Nämä työtehtävät eivät ole kovin haasteellisia tai kiinnostavia mutta työpaikka ja työtoverit olisivat tuttuja. Ja tämä työpaikka olisi lähellä kotia. Tämä työ on toistaiseksi voimassa oleva työsuhde eli tavallaan vakituinen.



Minulla olisi molemmissa työpaikoissa erittäin joustava työaika ja melko vapaat kädet. Matkapäiviä vuodessa tulee muutamia (10-20). Ja jotta tilanne ei olisi liian yksinkertainen, niin suoritan parhaillaan erikoistumisopintoja työn ohessa... =)



Itse en näe perhettä ja työtä toistensa vastakohtina. Voin tehdä mielekästä työtä ja silti olla hyvä äiti. Olen ollut lasteni kanssa monta vuotta kotona, joten he eivät ole " joutuneet" ihan pieninä hoitoon. Lapsemme ovat tällä hetkellä aivan ihanassa päiväkodissa, jossa he viihtyvät hyvin. Ja olen itse taatusti parempi äiti, kun voin myös tehdä mielekästä työtä. Tärkeää on osata jättää työt työpaikalle ja keskittyä kotona perheeseen. Helppoa se ei ole mutta mahdollista. Suunnitelmissa on perheenlisäystä vielä jossain vaiheessa ja silloin voin hyvillä mielin taas jäädä kotiin lasten kanssa.