Uran ja perheen yhdistämisestä

Moni on tästä kirjoittanutkin, mutta mielestäni tämä on ihan ylivoimaisesti tärkein asia omaa uraa mietittäessä: elämä on täynnä uhrauksia, ja lasten ollessa pieniä pitää kahden uran perheessa toisen laittaa omansa hetkeksi jäihin. Näin meilläkin tehtiin: omassa työssäni on nyt uran kannalta todella tärkeät ajat, ja mies jäi lapsen kanssa kotiin. Meille oli itsestään selvää, että lapsella on oltava yksi vanhempi konkreettisesti läsnä. Mies on koti-isänä siihen asti kun lapsi on 1 v 11 kk ja sitten tyttömme menee perhepäivähoitoon. Tuolloin taas itse kieltäydyn ylettömästä matkustamisesta, ja olen sen jo työnantajalle kertonutkin.



Tsemppiä sinulle! Jos sinulla on mies kotona tai ainakin tekee lyhyttä päivää, niin mikäs siinä. Tosin nuo matkapäivät kyllä kuulostavat pahoilta. Itse olen monet kerrat lentokoneessa ja hotellissa itkenyt ikävääni lasta kohtaan. Se tunne on kyllä kamala :-(

luottaen siihen, että ehdin vielä sitä uraa tehdä myöhemmin. Lapset ovat vain hetken pieniä, työurani sen sijaan kestää kotiäitiyden jälkeen näillänäkymin yli 20 vuotta...

Näen siis tämän ajan kun lapset pieniä ainutkertaisena vaiheena, jota ei voi oottaa uusiksi. Haluan olla lasteni saatavilla silloin, kun he ovat minusta kaikkein riippuvasempia. Mutta, haluan myös itse nauttia pienistä lapsistani. Kohta koittaa aika, kun he ovat mieluummin kavereidensa kanssa.

Jos olisin nyt työelämässä, kun lapset pieniä, en ikimaailmassa ottaisi noin paljoa matkustelua vaativaa duunia. Kerrot itsekin, että kurkkua kuristaa pelkkä ajatus noin paljosta poissaolosta. Eikö siinä ole vastaus? Se ei tunnu sinusta hyvältä. Luota tunteeseesi. Mieti, miten katsot valintaasi sitten kun lapset ovat jo aikuisia.

Ymmärrän kyllä oikein hyvin sen, että joillekin kodin ulkopuolinen työ voi olla mielenterveyden kannalta tosi tärkeää ja auttaa jaksamaan äitinä oloa. Mutta eikö tällaisessa tilanteessa voisi kuitenkin tehdä kompromisseja sen suhteen, millaista työtä tekee (esim. matkustelua vai ei). Luuletko, että urasi tyssäisi , jos et ota tätä työtä? Vai voiko ura olla nousujohteinen, vaikka lykkäisit asiaa nyt?

Olin ennen äitiyslomalle jääntiä vaativissa hommissa (toimistopäivän pituus 10h+ illalla hommia lapsen mentyä nukkumaan), mies myös teki samanpituista päivää ja me koimme ainoaksi oikeaksi ratkaisuksi hommata hoitaja kotiin, tottahan se maksaa, mutta koimme että on tärkeää että lapsella (palasin töihin kun lasi oli 3kk ja jäin äitiyslomalle kun hän oli melkein 3v) on pysyvä ympäristö (koti, ei raahausta hoitopaikkaan ja takaisin aikataulutettuna) ja pysyvä ihmissuhde (sama hoitaja koko ajan). Kotona oloajan ja viikonloput olimme sitten 100%lapsen kanssa. Meillä hoitajavalinta oli erittäin onnistunut ja hoitajasta tulikin " kakkosäiti" . Mielestäni lapsemme ei ole kärsinyt järjestelystä kun on kokenut olonsa koko ajan turvalliseksi. Omat harrastukset jäivät vähemmälle mutta lapsen mentyä illalla nukkumaan kävin silloin tällöin salilla (osin omaa laiskuutta, usemminkin olisi voinut mennä). Minulla oli myös parin päivän matkoja noin kerran kuukaudessa ja koimme että senkin takia oli hyvä että hoitaja oli kotona.

On muute erittäin mielenkiintoista seurata tätä tärkeää keskustelua. Minä olen kotiäiti vaan en kotiäiti tyyppiä joksi minut on viimeisen 8 vuoden aikana useinkin nimitetty. Minä puhun tarkoituksella nyt kateudesta jota itse olen tullut kokeneeksi usealla tavalla mutta en onneksi hirveän usein.



Kysymys aiheen aloittajalle ja miksei muillekin mielessään mietittäväksi( minä en tarvitse vastausta teiltä) JOs valitset vaativan urajuttusi pystytkö kadehtimatta edes mielessäsi kommunikoimaan meikäläisten kotiäitien kanssa joilla on " mahdollisuus" olla kotona vaikka hamaan hautaan?

Osa teistä saa varmaan nyt kohtauksen kun tästä kateudesta puhun mutta se on todellista.



Asumme kaupungissa isossa kaupungissa jossa kuotenkin lasten kouluyhteisö on pieni ja aika tiivis. Esim tuossa yhteisössä olen niitä harvoja jotka ovat kotona nuorempien lasten kanssa ja kyllä sitä erittäinkin usein kuulee että minunkin olis aika lähteä duuniin. Tosin kyllä samat naamat sanovat niinkin etten minä näytä ainakaan kärsivän että olen kotona.



Ja mitä lapsiimme tulee he nauttivat siitä että on aikuinen aina saatavilla fyysisestikin eikä vain puhelimella kuten asianlaita oli omassa lapsuudessani. Olen erittäin onnellinen että voin olla lasteni kanssa kun he ovat pieniä ja kun he ovat jo koulussakin. Ja lopuksi olen aivan varma että minäkin voin vielä tehdä työtä josta maksetaan rahallista palkkaa enemmön kuin tapauksessamme sairaanlapsen hoitotuki.



Ehkä tämä menee jo vähän ulos aiheesta mutta kun uraa ajatellaan ja jossitellaan niin täytynee vielä lisätä tuohon hoitotukeen liittyen että viimeiset 5 vuotta 2 lastamme ovat olleet pahasti sairaina oman perus sairautensa kanssa 6-8kk/vuosi ja luulenkin että vaikka minulla olisi ollutkin työpaikka ja ura eiköhän 6-8kk vuodessa poissaolot lasten sairastelun /luiden takia olisi taannut minulle useammatkin potkut työpaikasta.

Dagmar kysyi, voiko uraa tekevä äiti ilman kateutta kommunikoida kotiäidin kanssa -voi kuule, oikein helposti. Mä en ole koskaan ymmärtänyt tätä " ura-äiti, normaali työssä käyvä äiti, kotiäiti" lohkojakoa. Ja ylipäätään mietin, että mikä on " ura äidin" määritelmä?



Minä en ikimaailmassa olisi jäänyt kotiin. Lähdin töihin heti äitiysloman päätyttyä, poika oli 8,5kk. Minä en vaan yksinkertaisesti viihdy kotona. Mulla oli ihan hirveen tylsää, seinät kaatui niskaan, enkä keksinyt mitään tekemistä pojan kanssa. Elämä alkoi hymyillä kun pääsin päivät duuniin -pojankin kanssa on ihan uutta virtaa kun on päivän töissä. On takuulla eri asia olla 5 vuotiaan kanssa kotona kuin 1-vuotiaan... mutta meillä poika meni päiväkotiin ja ollaan hirmu tyytyväisiä kaikki.



Omia harrastuksia on karsittu kun illat sitten haluaa kyllä olla ihan vaan kotosalla pojan kanssa, mutta 2krt/viikko käy kumpikin vanhemmista harrastuksissaan. Lisäksi meillä on aktiivinen tukiverkko isovanhemmista, joten päästään välillä tuulettumaan ihan vaan kaksistaankin.



Itse vaihdoin työpaikkaa melkein heti äitiyslomalta palattuani ja olen edennyt omalla urallani kai suhteellisen vauhdikkaasti. Matkapäiviä ei ole paljoa -justiinsa olin 3pv asiakkaiden kanssa Lapissa, mutta pääsääntöisesti ei matkapäiviä ole. 100pv olisi mulle liikaa -olisi ollut jo ennen lapsiakin, sillä olisin kaivannut mieheni luokse. Mutta jos sen verran matkustaa, kannattaa tosiaan panostaa turvaverkkoon.



Jos ainakin toinen vanhemmista tekee " normaalia" virka-aikaa niin se varmasti helpottaa tilannetta. Mikäänhän ei korvaa äitiä/isää matkojen aikana, mutta pääasia, että ainakin toinen on kotona. Kyllä nää paljon matkustavien lapset vanhempina siitä puhuu, että kun " äiti/isä oli aina poissa" , mutta perusturvan voi silti taata yhdenkin vanhemman voimin.



Oma ura ja oma elämä on aina tärkeitä. Toisaalla täällä palstalla äidit valittaa kun ei koskaan ole omaa aikaa, että vessaankaan ei yksin pääse ja vastapuolena sitten tämä työelämän vaativuus -kuinka paljon voi lapsen luota olla poissa. Oikeaa ja väärää ei tähän ole, lapset ovat yksilöitä ja samoin vanhemmat.



Itse sanoisin AP:lle, että jos tiedät itse pärjääväsi matkustuksen kanssa (eli työsi ei kärsi jatkuvasta ikävästä) ja teillä on turvaverkko lapsen kannalta kunnossa, niin mikä ettei.

Olen siis täsmälleen samaa mieltä kuin oodi!



Itse asiassa minäkään en oikein edes ymmärrä Dagmarin

esittämää kysymystä ja vastakkainasettelua. Tiedän, että joku

voisi helposti luokitella minut ura-äidiksi, mutta sitähän en missään

tapauksessa ole. Minulla on perhe ja työ, eikä siinä ole mitään sen

kummallisempaa.



Välillä minulla on ollut työtä enemmän, ja mies on ottanut

kodista suuremman vastuun. Isovanhempiakin sekä joskus

siskojani ja heidän miehiään on tarvittu.



Välillä taas minä olen päävastuussa kaikesta - kuten taas

kesästä eteenpäin, kun jään äitiysvapaalle pikkukolmosen

myötä. Esikoisen syntymän jälkeen olin kotona, kunnes

esikoinen oli 1 v 2 kk. Sitten olin töissä noin ½ vuotta ennen

kuin jäin kakkosesta äitiysvapaalle.



Palasin toisen kerran töihin, kun toinen lapsi oli vajaa 1,5 vuotias

ja esikoinen 3 v 2 kk. Nyt olenkin ehtinyt olla yli 2 v. töissä, ja

jään tosiaan taas pian kotiin. Tilanteet siis muuttuvat parissakin

vuodessa paljon.



Meidän perheellä on siinä mielessä hyvä tuuri, että meillä on

tarvittaessa apuna tukiverkko lähisuvussa. Siitä olen kiitollinen.

Minusta lasta kasvattamaan tarvitaan koko kylä!



On sääli, että nykyään monet äidit joutuvat lähes yksin aina,

vuodesta toiseen, vastaamaan kaikesta. Aiemmin, kun perheen

emäntä kävi navetessa tai kodin ulkopuolella piikomassa, niin

mummo tai joku hoiti pieniä lapsia, eikä äitiä heti syytelty lapsen

hylkääjäksi.



Minusta on myös surullista, että monet pienten lasten isät

tekevät kaikkein eniten ylitöitä! Lapset tarvitsevat molempia

vanhempiaan, ja etenkin pojat, mutta myös tytöt, tarvitsevat

isäänsä pienestä pitäen.



Isä voi ihan hyvin pitää osan vanhempainvapaasta - tai sitten

hän voi jäädä hetkeksi hoitovapaalle. Lapsi nauttii isän antamasta

miehen roolimallista, turvasta ja huomiosta suunnattomasti.



Jokainen perhe tietysti valitsee itselleen parhaiten sopivan

mallin toimia, mutta minusta olisi hyvä, jos äiti ja isä

pystyisivät vuorottelemaan lasten hoidossa ja jakamaan

vastuuta lapsista ja kodista keskenään. Tällainen toiminta

mahdollistaa samalla sen, että äitikin voi välillä " luoda uraa"

tai arkisemmin vain tehdä töitä, eivätkä lapset todellakaan

koe itseään hylätyiksi.



Päinvastoin: heillähän on tukena ja turvana ihan yhtä

läheinen aikuinen kuin äiti - nimittäin heidän ikioma isänsä.

Vaikka isä ei korvaa äitiä, niin äiti ei myöskään korvaa isää.

Molemmilla vanhemmilla pitäisi olla oma erityisasemansa

lapsen elämässä.

Eli kyseessä oli uran ja perheen yhdistäminen. Ap:n tapauksessa ura tarkoitti paljon matkustelua vaativaa työtä.



Jotkut aikaisemmat totesivat ettei ura vaadi välttämättä matkustelua ja pitkiä työaikoja. Tämä on varmaan tottakin joissain hommissa, joissain ei. Ja tuo jonkun mainitsema pörssiyhtiön vaativuuden minäkin tuntuisin allekirjoittavan omakohtaisesti, siellä on usein (huom. en väitä että aina) erilainen arvomaailma kuin esim. pitkäjännitteisemmästi toimivissa perheyrityksissä. Ap:n aloituksessa ura kuitenkin vaati ajan uhraamista, eikä ollut hoidettavissa virkatyöaikana. Eli siten ura ei tarkoittanut aloituksessa tätä joidenkin tarjoamaa vaihtoehtoa.



Kyllä sanoisin myös että jos Ap kuulostelee itseään ja tuntemuksiaan niin sieltä se vastaus löytyy, mutta silti ei sitä ideaalista oikeaa välttämättä olekaan, vaan kummissakin asioissa on puolensa ja puolensa. Jostain on aina luovuttava, kaikkea on vaikea saada (tässä siis yhtä aikaa paljon yhteistä aikaa lapsen kanssa ja haluamaansa työtä). Keskustelu miehen kanssa ja miehen käsitys tilanteesta on varmaan ensiarvoisen tärkeä, että puolisot ovat samaa mieltä ja toistensa tukena. Arvomaailmasta täytynee miettiä kuinka korkealle asettaa oman itsensä ja miten taas lapsen tilanteen.



Vastauksissa on painotettu äidin tärkeää roolia lapsen elämässä tai siis periaatteessa jomman kumman vanhemman. Myös lasten tarvitsema " koko kylä kasvattaa" mentaliteettia on tullut esiin. Käytännän järjestelyt taitaa kuitenkin olla ensisijainen asia: Siis kuka lasta hoitaisi käytännössä? Luulisi että eiköhän lapsesta tule ihan normaali ja täysjärkinen monilla eri vaihtoedoilla, oli se hoitaja äiti, isä tai joku muu. Mutta silti näillä ratkaisuilla voi olla pidempiä/syvempiä vaikutuksia ja jokainen kantaa tuon vastuun valinnoistaan. Tässä vain ongelmana että etukäteen on paha tietää miten se vaikuttaa, vaikka arvailuja voi esittää ja toisten kokemuksia voi hyödyntää. Vain jälkikäteen on hyvä olla viisas. Samalla lailla itse tekisi mieli esittää olettamuksena että lapsi tarvitsee molemmat vanhemmat lähelleen, ei vain jompaa kumpaa (ja mitä pienempi lapsi sitä enemmän) ja mielellään myös sitä aikaa kun perhe on kaikki yhdessäkin. Mutta harva elää oikeasti tälläisessä ideaalisessa tilanteessa.