Päiväkotiin tutustuminen / totuttelu

... molemmilla kerroilla. Eka aloitus oli 2 v 2 kk ja toka 3-vuotiaana. Ekana päivänä äidin kanssa leikkimistä tarhassa ja kotiin. Tokana päivänä äidin kanssa leikkimistä tarhassa ja sitten äiti menee pois. Sitten joka päivä äiti jättää yhä pidemmäksi ajaksi lapsen yksin tarhaan. Vikana päivänä jo koko päivä, varsinkin jos on viikonloppu välissä.



Nukkumaan menoon en sotkeutuisi ollenkaan. Mitä nopeammin tyttö oppii tarhan nukutustavoille sitä helpompaa. Kun omani vein niin naureskelin, että eivät varmaan saa nukkumaan. Ihan huvittava ajatuskin. Ja kun hain lapsen, niin kunnon päikkärit oli kuulemma vedetty. Itse en ollut saanut nukkumaan kuin taistolla ja olimme jo lopettaneetkin päikkärit kokonaan.



1 v 2kk on vielä niin pieni, että tottuu nopeasti. 2-vuotiaille se tarha on kuulemma pahinta myrkkyä ja 3-vuotias viihtyy jo älyttömän hyvin. 1-vuotiaat alkavat pitää sitä toisena kotina, eivätkä hahmota aikaa niin hyvin, että osaisivat kaivata kotiin koko päivän. Näin ainakin väitetään.



Onhan se surullista viedä lapsi tarhaan!

Mutta mua kiinnostaisi tietää, että miten olette menetelleen kun olette muuttaneet tms. ja lapset ovat joutuneet vaihtamaan päiväkotia. Totutellaanko silloinkin pidemmän kaavan kautta, vai riittääkö vain muutama päivä, vai miten oikein " on tapana toimia" ? No joo, tietty varmaan riippuu paljon perheestä ja lapsista, mutta olisi mukava kuulla teidän kokemuksianne.

Eli meidän poika aloitti " hoitouransa" perhepäivähoitajalla noin 11kk iässä. Varahoitopaikkana me sovimme läheisen tarhan.

Poika meni sinne ensimmäisen kerran noin kuukauden jälkeen, koska hoitaja sairastui ja oli pari viikkoa sairaslomalla.

Ei oltu käyty edes vierailulla, koska se oli tarkoitus tehdä, mutta emme " ehtineet" ennen tätä sairastumista.

Menimme maanantai-aamuna ja jätimme pojan hoitoon. Poika oli siellä kuin olisi aina ollut :-). Ei mitään vaikeuksia. Päin vastoin, viihtyi siellä todella loistavasti. Nyt aina tarvittaessa ollut siellä ja ei mitään ongelmia.

Lapset ovat erilaisia ja varmasti osa tarvitseekin sen tutustumisen.

teddy-nalle:

1 v 2kk on vielä niin pieni, että tottuu nopeasti. 2-vuotiaille se tarha on kuulemma pahinta myrkkyä ja 3-vuotias viihtyy jo älyttömän hyvin. 1-vuotiaat alkavat pitää sitä toisena kotina, eivätkä hahmota aikaa niin hyvin, että osaisivat kaivata kotiin koko päivän. Näin ainakin väitetään.

Kahden viikon päästä 2-vuotias kuopus (ja 3v sisar) aloittavat päiväkodissa. Mihin tuo " myrkky" perustuu?

Täytyy kyllä sanoa, että meillä tuo aloitus oli " myrkkyä" kuopuksellemme. Hän jäi joka ikinen aamu (pitkään) itkemään hoitotädin tai -sedän syliin, kun itse lähdettiin. Kuulemma rauhoittui kuitenkin miltei samantien, kun oltiin lähdetty. 3,5vuotias taas ei itsenyt kertaakaan ja oli kuin kala vedessä heti alusta saakka siellä.

Isompi, 3+ -ikäinen, odottaa päiväkotiin pääsyä kuin kuuta nousevaa. Joka päivä joudun selittämään, että ei vielä tänään :)



Nuorempi, kohta 2v, ei vielä puhu, joten hänen ajatuksiaan tulevasta en " tiedä" . Arvailen vain kauhuissani... Pihassa ollaan käyty muutama kerta leikkimässä niin(kin), etten ollut koko ajan näkyvissä eikä siitä seurannut itkua tai muuta harmia ja harjoitteluun on varattu kaksi viikkoa aikaa. Ensin ruokailuun asti-päiviä, sitten päiväuniin ja välipalaan, ennenkuin " oikea" hoito alkaa.



Isommat lapseni ovat olleet 3- ja 4-vuotiaat tarhan alkaessa ja silloin sujui varsin kivuttomasti.



Anteeksi alkuperäisen kysymyksen kysyjälle, kun rupesin muita asioita vatvomaan :)

Tsemppiä vaan teille ja lapsille " uran" aloittamiseen. Varmasti teilläkin vanhempi lapsi jo jää ihan hyvin sinne ja tykkää kun saa kavereita ja uudenlaista tekemistä yms. Kuopuksen kanssa kannattaa kuitenkin varmaan ainakin ajatuksen tasolla varautua/valmistautua kestämään sitä, että joutuu jättämään lapsen itkevänä hoitajan syliin(tosin eihän se välttämättä teillä mene niin. Voihan olla että teidän pikkuinen tykästyykin kovasti hoidossa oloon, eikä niitä itkuja tule).



Meillä meni sellainen puolisen vuotta kaiken kaikkiaan päiväkotiin tottumisessa. Sen jälkeen alkoi kunnolla sujua kaikki. Vaikka esikoinen jäikin päiväkotiin hyvin ja mielellään ja tykkäsi siellä olla, niin siitä huolimatta illat olivat aluksi aika kaoottisia sen ekan puolen vuoden ajan hänenkin kanssaan. Tuona aikana meidän lapset tarvitsivat entistä enemmän huomiota ja syliä kotiin tultuaan - se vanhempikin. Meillä on toiminut seuraava järjestely hyvin: ruoat valmiiksi jo edellisenä iltana, niin ne saa nopeasti lämmittämällä valmiiksi. Näin lapset saavat heti kotiin tultuaan kertoa asioistaan ja saavat tarvitsemaansa huomiota ja syliä.



Mutta tsemppiä teille ja kaikille muillekin hoitouraansa aloitteleville =)

Eli 1 v 4 kk:n ikäinen tyttö on viidettä päivää tarhassa tänään, kolmatta kertaa yksin.



Meillä totuttautuminen on mennyt näin:



- viikonloppuna kävimme leikkimässä pihalla, jotta maisema tulisi tutuksi.

- päivä 1. kävimme aamupäivällä leikkimässä ulkona. Olin mukana koko ajan.

- päivä 2. jäätiin myös syömään. Kävimme miehen kanssa sisällä n. 45 min tekemässä hoitosopimuksen tytön ollessa pihalla.

- päivä 3. tylympi meno, eli menimme pihalle taas mutta minä vilkutinkin tytölle hei-heit ja lähdin 1½ tunniksi pois. Tyttö jäi lounaalle mutta ruoka ei maistunut ja hain hänet kotiin syömään.

- 4. päivä (eilen) sama tahti, jätin pihalle, 2½ h yksin sisältäen ulkoilun, lounaan ja potalla käynnin. Silloin meni jo pari lusikallista ruokaa ja tyttö oli selvästi rennompi kuin edellisenä päivänä.

- 5. päivä eli tänään, mies vei hänet taas ulkoilemaan. Yritetään nukkumista tarhan toivomuksesta, sillä ryhmässä on monta lasta lomalla ja ajankohta olisi siten hyvä. Tuskin onnistuu, mutta tuleepahan rutiini tutuksi. Jos tyttö ei jälleen syö niin soittavat että haen pois aiemmin, muuten hän on n. 4-5 h yksin.



Meilläkin on ujo tyttö, joka itkee sydäntä särkevästi kun hänet jätetään tarhaan. Hän kuitenkin kävelee sinne innoissaan ja vilkuttaa vaikka kyyneleet valuu, ja 10 sekunnin päästä itku loppuu (sen kuulee kävellessäni pihalta). Aloitamme melko hitaasti, mutta taktiikkana oli jättää tyttö melko pian yksin ettei hän totu ajatukseen että vanhempi on aina mukana. Asumme ihan tarhan vieressä joten tulen kotiin " päivystämään" .



Olen valmistellut tyttöä heti aamusta kertomalla iloisesti että mennään päiväkotiin tapaamaan hoitajaa ja lapsia (mainitsen nimet), ja kerron että sitten kun hän on syönyt ja käynyt potalla niin äiti hakee kotiin. Pihalla olen ensin keinuttanut tyttöä hieman, ettei häntä tarvitse repiä sylistä lähtiessäni. Hoitaja on sitten jatkanut keinuttamista ja ohjannut huomiota muualle, kunhan tyttö on nähnyt minun vilkuttavan ja lähtevän. Ei kannata empiä tai näyttää lapselle suruaan, vaan vilkuttaa iloisesti ja kävellä määrätietoisesti pois. Ekoina päivinä se on riipaisevaa, tiedän...



Summa summarum, kannattaa melko pian jättää lapsi yksin hoitoon, sillä huomasin itse ollessani mukana ettei tyttö suostunut kenenkään muun hoidettavaksi. Kun lähdin, niin hän uskaltautui jo hoitajien syliinkin. Nukkumaan jääminen kannattaa jättää viimeiseksi ja yrittää ajoittaa se niin että hoitajilla on paljon aikaa lapselle - he ehkä esittävät toivomuksiaan ajoituksesta. Kannattaa luottaa hoitajien ehdotuksiin totuttautumisessa, sillä heille tämä on arkipäivää. Kerro heille teidän rutiineista, niin niitä voi soveltaa tarhakäytäntöön (esim. missä vaiheessa tutti, onko unilelua, miten lapsi käyttäytyy nukkumaan mennessä).



Ja vanhemmille paljon voimia ja kärsivällisyyttä!

Meilläkin ekoina päivinä tyttö ei ollut moksiskaan kotiin päästyään, mutta nyt kun hän on ollut tarhassa yksin niin huomiota on kaivattu illalla kotona - varsinkin äidiltä, joka on jättänyt hänet tarhaan tähän asti. Eli ei kannata suunnitella mitään menoja alkuun vaan suoda lapselle aikaa olla vanhempien kanssa. Ja varautukaa myös kaikenlaisiin tuhmuuksiin: meillä hiekan ja muiden esineiden heittely on ollut selvä protesti, tyttö kun ei ole tehnyt sitä ennen.

vaikka vain lyhyeksi aikaa, jota sitten vähitellen pidennetään.

Päiväunijuttuihin en sotkeutuisi ollenkaan, sillä sehän häiritsee jo kaikkien lasten nukahtamista jos siellä pyörii ylimääräistä porukkaa.

Meidän lapset ovat muuton takia menneet tällä viikolla uuteen päiväkotiin. Ja 3- ja 4-vuotiaat aloittivat uudessa päiväkodissa tällä viikolla. Maanantaina olin varautunut jäämään päiväkotiin lasten seuraksi vähäksi aikaa, mutta tuntui, ettei minua tarvittu. Uudet lelut kiinnostivat niin paljon. Hyvin ovat viihtyneet. Vähän lyhyempiä päiviä ovat vaan olleet. On ihan kiva, että lapsia on vielä vähän, niin henkilökunta ehtii hyvin tutustua lapsiin ja toisinpäin - isojen ryhmässä kun on normaalisti 22 lasta.

Jostain luin, että yksivuotias on niin pöhlä vielä, että sopeutuu tarhaan, kun ei vielä ymmärrä haluta muuta. Kovalevy ei siis vielä osaa kertoa, että kotonakin voisi vielä olla, vaan sopeutuu ympäristöönsä. Vähän niinkuin koirilla on kaksi asentoa (emäntä on täällä, emäntä ei ole täällä).



Kaksivuotias taas on huonoin sietämään muutosta ympäristössään. Lapsi oppii niin paljon muita asioita ja on niin perhekeskeinen, että kovalevylle ei oikein mahdu muuta kuin uudet taidot ja koti. Lapsen itsenäistyminen on kaikkein huonointa juuri tässä vaiheessa. Ennen uhmaikää lapsi on äärimmäisen kiintynyt vanhempiinsa ja kotiympäristöönsä.



Kolmevuotias taas on jo aloittanut itsenäistymisensä ja viihtyy virikkeellisessä ympäristössä ilmankin vanhempiaan yhä pidempiä aikoja. Ja kolmevuotiaalla on kovin paljon muutakin puuhaa, kuin luuhata " mamman kintuissa" . Neljä vuotias onkin jo itsenäinen monella tavalla, eikä kaipaa kotiin tai vanhempiaan yhtään niin paljon, ja heillä on paljon ihan omia leikkejä tai leikkejä kaverien kanssa.



Näin minulle joku sanoi, ja kun vein oman 2-vuotiaani aikoinaan tarhaan opin sen kantapään kautta - varsinaista taistelua se olikin ja itkua ja iltaisin vain syliteltiin. Onneksi sain toisen mahdollisuuden olla kotona, ja kun tyttö meni 3-vuotiaana toisen kerran tarhaan - tarhassa on mennyt aivan loistavasti. Tottakai on äitiä ikävä ja kurjia aamuja, mutta enää ei tarvitse istua kaikkia iltoja sylikkäin enää. Oli silloin nimittäin aika sotkuista, kun meni illat lähekkäin olemiseen. On sekin toki kivaa, mutta kun ei saanut edes makaroonilooraa lämmittää ilman, että oli kersa sylissä.

Ja kavi siella aidin kanssa kolme kertaa aina vahan pidemman ajan kerrallaan ennen aloitusta, sitten oli ekan kk:n puolipaivaisena ja sen jalkeen kokopaivaisena. Itse en puuttunut ollenkaan nukuttamiseen ja sen kanssa aluksi takkuili 1-2 viikkoa (on kotona huono nukahtamaan) kunnes paasi paivakodin rytmiin ja tapoihin kiinni ja nukkuu nyt siella paremmin kuin missaan muualla. Eli en suosittele puuttumista, voi olla vain etta siirrat kodin " huonot tavat" sinnekin, ainakin meilla tadit olivat sellaisia ammattilaisia ja ehka siina vahan vaikutti toisten lasten lasnaolokin etta osasivat homman paljon paremmin kuin me. Tytto on viihtynyt ihan mielettoman hyvin, nyt 3 v. ja mm. lomallakin tuli yksi paiva itku kun ei _paassyt_ tarhaan. Lomalta palatessa totesi etta " mun kaverit odottaa mua" ja palasi onnellisena sinne. Tosiaan ekat pari viikkoa voi menna itkuisissa merkeissa, se on kuulemma aivan tavallista (ja itse asiassa ainakin mina pidan sita ihan " hyvana" merkkina, toisin sanoen lapsi osoittaa ymmartavansa muutoksen), mutta jos aiti ja isa eivat osoita huolestumisen merkkeja niin lapsikin rauhoittuu. Meilla tarhan tadit kertoivat etta vaikeinta totuttelussa on lapsilla joiden vanhemmat eivat oikeastaan luota tarhaan ja heidan hermoilunsa tarttuu lapseenkin.

...meidan tarhassamme vanhempien mukanaolo kolmena paivana on _pakollinen_. Asumme ulkomailla ja tarhan psykopedagokien mukaan tama helpottaa huomattavasti lapsen sopeutumista (lapsi ymmartaa etta aiti/isa hyvaksyy tarhan hoitajat ja tutustuu heihin ensin vanhempien kanssa). Myohemminkin suosivat sita etta kun lapsi tulee tarhaan, tuova vanhempi nostaa lapsen omaan syliinsa ja _antaa_ lapsen hoitajan (joka kysyy vanhemmalta " saanko ottaa Xn?" ) syliin, tai etta hakeva vanhempi istuu hetkeksi juttelemaan hoitajien kanssa ja kunnolla kuuntelemaan miten paiva on mennyt. Tallakin tavalla valittyy lapselle viesti etta vanhemmat hyvaksyvat hoitajat. Eli ainakin meidan tarhassamme ollaan kovasti sita vastaan etta vanhempi " katoaisi" ja jattaisi lapsen aluksi nopeasti yksin tarhaan.

Kannatti laittaa kysymys tänne, sain itselleni monta hyvää ajatusta. Lisääkin saa kokemuksistaan kertoa!

laitetaan tähän nyt vielä ammatin puolesta :)



Kaksi viikkoa on pitkä tutustumisaika.

Kannattaa ekalla viikolla olla lapsen kanssa tarhassa mukana. Esim tulette klo 9 ja lähdette pois joko lounaan jälkeen tai ennen lounasta. Pikku hiljaa sitten pidennä aikaa ja loppuviikosta voit välillä varmaan jo poistuakin hetkeksi lapsen näkyvistä. Parhain tapa siihen on reipas " heihei" ja pusi ja hali. Vaikka lapsi itkisi niin menet vaan...Kokemuksesta tiedän että itku loppuu aikanaan. Jotkut itkee pidempään jotkut vähemmän. Palaamalla takaisin ja lohduttelemalla lasta tekee vain hallaa ja jääminen on entistä vaikeampaa.Tiedän itse miten tuskallista se on jos lapsi jää itkemään, joten ota päiväkodin numerot mukaan ja soita jos asia sinua jää kaivelemaan.



Toisella viikolla voi sitten kokeilla jo pdempää päivää yksin tarhassa esim lounaaseen asti pari päivää. Loppuviikosta kannattaa jo kokeilla uniakin mutta sinun ei tarvitse niistä huolehtia. Kyllä ne unet siitä alkavat sujumaan. Keskustele tarhan kanssa teidän nukkumisrutiineista; silitelläänkö, lauletaanko, nukkuuko ulkona/sisällä vai vaunuissa/sängyssä. Onko tuttia/rättiä/nallea tai muuta. Joskus esim äidin paita tuo turvallisuuden tunnetta nukkumishetkeen. Meillä ainakin useimmat lapset ovat nukahtaneet hyvin ja kaikki kyllä nukahtavat enemmin tai myöhemmin. (oma poikani nukkui ekat hoitokuukautensa vaunuissa ensin ulkona sitten sisällä ja nyt on oppinut nukkumaan sisällä sängyssä)



mukavaa tarhanaloitusta! Muista, että jos sinä luotat hoitajiin ja tarhaan myös lapsi luottaa. Keskutele ja kysy rohkeasti vain joka jutusta mikä askarruttaa tarhan henkilökunta on siellä lapsia ja aikuisia varten!



T: tarhan tätönen ja reipas tarhapoika 1v4kk (aloitti 9kk iässä)

Meillä on aika identtinen tapaus alkuperäisen kirjoittajan kanssa. Meillä on erittäin ujo ja arka 2 viikkoa vaille 2-vuotias ja suht reipas 3-vuotias (lokakuussa täyttää neljä). Ollaan harjoiteltu päiväkodissa nyt kolme päivää. Kuopus on siellä todella vanhempien perään. Meillä on vielä 5 kokonaista harjoittelupäivää jäljellä. Vielä ei olla jätetty yhtään yksin.



Esikoinen on jo aika kotiutunut, kun samassa ryhmässä on vanha kerhokaveri ja leikkivät keskenään kuten ennenkin. Sekä pienten että isojen ryhmä leikkivät samalla pihalla, mutta ulkoillessa kuopus ei halua mennä siskonsa leikkeihin mukaan, vaan pyörii itsekseen syrjässä ja hakeutuu vanhempien luo (ollaan oltu nää päivät kumpikin harjoittelemassa, toinen isojen ryhmässä ja toinen pienten).



Musta tuntuu ikävältä lukea täältä, että kaksivuotiaan on kaikkein vaikeinta sopeutua päiväkotiin. Alunperin suunnittelin hänen viemistään 1-vuotiaana, mutta sitten päädyin kuitenkin jäämään kotiin vielä vuodeksi. Se oli hyvä idea, koska kuopus juuri vuoden täytettyään rupesi todella ujoksi ja araksi. Hän on nyt paljon reippaampi kuin tuolloin. Varmasti 3-vuotiaana hänellä olisi helpompaa mennä hoitoon ... mutta kun en vaan enää pysty olemaan kotona. Mulle kuopukseni omahoitaja sanoi tänään, että mitä vanhempana tulee hoitoon sitä parempi. Että 1-vuotias ei vielä osaa ilmaista eroahdistustaan ja kaksivuotias osaa (eli kumpikin tuntevat samoin, mutta 2-vuotiaan reaktio näkyy paremmin ulospäin).



Minä olen päättänyt katsella kaikessa rauhassa ensi viikon miten kuopuksella alkaa sujua. Sitten tulee viikonloppu ja on vielä yksi harjoittelupäivä. Sitten näkee jo paremmin asian laidan. Jos tuntuu edelleen todella vaikealta, jatkan totuttelua vielä hoidon alettua (olen onnekseni opiskelija, joten voin joustaa). Pidän aluksi hoitopäivät lyhyinä ja pidennän pikkuhiljaa. Lopullinen hoitoaika on max 7 tuntia ja joulun jälkeen olisi tarkoitus siirtyä normaalipituiseen päivään (kun menen töihin).



On tämä kyllä vaikeaa. En osannut odottaa, että tämä on näin vaikeaa.. Elän kuitenkin toivossa, että kaikki menee hyvin ja kuopus ei saa traumoja..

Eepu, tsemppiä teillekin aloitukseen! Taidan tuntea aika samoin kuin sinä... Itse oikein imen kaikki huonot jutut itseeni ja nytkin kun sanoit, että tarhassa oli sanottu, että mitä myöhemmin aloittaa, sen parempi - mietin heti, että voi, minun lapseni on vielä niin pieni!



Kiva vupii kun ammattilaisena annoit hyviä vinkkejä, niistä oli paljon apua. Ja kertoohan se jotain, että sinun lapsesi on mennyt noin pienenä tarhaan ja sinä kuitenkin sen paikan tunnet.

Minusta hieman virheellistä lietsoa hysteriaa 2-vuotiaiden tarhaan menossa. Itse ajattelen, että1-vuotias ei osaa aina kävellä edes saati puhua ja on tosi avuton ei vaan osaa ilmaista itseään mitenkään. 2-vuotiaan kanssa voi puhua asiasta ja keskustella, hän kävelee, syö itse ja osaa monia asioita, joita 1-vuotias ei osaa. Toki hänen protestointinsa on ehkä näkyvämpää ja äänekkäämpää, mutta hän tajuaakin, mitä tapahtuu. 1-vuotias ei ymärrä, miksi hänet hylätään, mutta ahdistus ei näy ehkä päälle. Tämän johdosta itse haluaisin viedä lapsen mahd myöhän tarhaan vaikkakin tuossa 2-vuoden iässä. Silti paljon parempi kuin viedä 1-vuotiaana. Mutta muita mielipiteitä jakokemuksia kiva lukea.

ELSIE1:

Eepu, tsemppiä teillekin aloitukseen! Taidan tuntea aika samoin kuin sinä... Itse oikein imen kaikki huonot jutut itseeni ja nytkin kun sanoit, että tarhassa oli sanottu, että mitä myöhemmin aloittaa, sen parempi - mietin heti, että voi, minun lapseni on vielä niin pieni!

Joo, minäkin oikein nappaan informaatiovirrasta asiat, jotka ovat vastaan tekemääni valintaa. Mutta sitten, kun vertaa omaa tilannetta muiden tilanteeseen: mun kuopuksen ryhmässä on 2-vuotias lapsi, jonka PIKKUVELI on samassa ryhmässä! Eli tuo lapsi, joka on mun " vauvani" ikäinen on päiväkotiryhmässä isoveljen asemassa... Ja hyvin iloiselta ja reippaalta ja olostaan nauttivalta tämä isovelikin näyttää (pikkuveli on ollut nämä päivät poissa).

Tsemppiä ELSIE sinulle ja kuopuksellesi. Kerrohan täällä jossain vaiheessa miten teillä on mennyt.