Sattuuko lapsillenne tapaturmia?
Mä oon nyt taas ihan hajalla, kun pojallemme sattui jälleen pieni onnettomuus. Yhtäkkiä hän vaan liukastui ja löi päänsä terävään kulmaan. Olin vieressä, mutta en pystynyt mitenkään estämään tapahtumaa. Ihan silmän viereen tuli ammottava haava, verta valui. Vietiin lääkäriin, joka laittoi siihen yhden tikin.
Tämä on ihan kamalaa. Koko ajan tuntuu siltä, että saa sydän syrjällään pelätä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Onneksi ei lyönyt silmäänsä siihen terävään kulmaan, mutta entäpä jos sitten seuraavalla kerralla. Ei kestä tätä, ihan kauhea olo.
Pari päivää sitten liukastui samalla tavalla, löi kasvonsa lattiaan. Nenään sattui, mutta onneksi osumaa pehmensi paksu matto. Hölmö minä, kun annoin juosta ilman tossuja.
POika ei ole vielä kahtakaan vuotta, mutta on esim. tullut portaat alas kävelytuolillaan, lukuisia voltteja, ruhjeita ympäri päätä (isi vahti). Pihalla on kaaduttu lukuisia kertoja ja telottu milloin mikäkin osa kasvoista. Plaston potkumopolla on menty ympäri lukuisia kertoja. Mattotelineeltä tultii juuri voltilla alas. Ja kaikki on tapahtunut silmänräpäyksessä. Pitäisikö hankkia pojalle jääkiekkokypärä, jossa on kunnon kasvosuojus, vai pitää häntä narussa. Se vaan on niin vilkas ja nopea liikkeissään.
Kommentit (12)
Tyttömme oli siinä vähän päältä 1,5-vuotiaana aina mustelmilla ja kuhmuilla. Menohalut olivat kovemmat kuin mitä taidot olisivat sallineet. Joka viikko vähintään kerran täytyi kaivaa pakastimesta jokin sekavihannespussi tms., jolla hautoa kolhuja.
Ei niitä kolhuja aina voi estää, vaikka kuinka yrittäisi tehdä kodista turvallisen ja vahtaisi lasta silmä kovana.
vaikka miten vahtisi. 5v on kaatunut monesti pyörällä, 3,5v:n silmäkulmaa tikatiin kun kaatui jonkun lelun päälle kotona, ovat molemmat pudonneet tripp trapista lattialle pää edellä, jne. Ei sille mitään voi vaikka miten vahtisi ja kieltäisi että haavereita sattuu :( '
Jos alkaa joka kuhmun ja haavan kohdalla miettiä miten OLISI VOINUT käydä, tulee hulluksi. Voi vaankoittaa vahtia tarkkaan ja kieltää kun on tarvis ja toivoa että selvitään vain pienehköillä haavereilla tästä eteenpäinkin.
ja ikääkin jo 2v. Poju on niiiiin varovainen tapaus. 8kk iässä osasi peruuttaa sängyltä ja sohvalta alas, kävelemään alkoi vasta 1v4kk iässä kun pelkäsi kaatuvansa. Oppi nousemaan tukea vasten seisomaan 7kk iässä mutta laskeutumaan alas vasta 2kk myöhemmin. Muutenkin jos pikkaisen tipahti pyllylleen niin hirveä huuto. Ei taida meidän lapsesta tulla Extreme Duudsonia =)...
Poikani on 1v8kk ja joka paikkaan mennään juoksujalkaa. Yleensä vielä niin, ettei katso menosuuntaan. Toisin sanoen kaatuilee, putoaa tai muuten häslää niin, että on välillä huulet veressä tai kuhmu otsassa, sääret on kaiken aikaa mustelmilla. Eikä millään pysty näitä kaikkia kolhuja estämään. Toivon vaan, ettei tapahdu mitään pahempaa.
Eikä poitsu ole muutoin edes ylivilkas, vaan mielestäni ihan normaalin eloisa leikki-ikäinen.
Esikoispojalle (nyt 3,5 vuotta) ei ole elämänsä aikana sattunut paljoakaan tapaturmia. Hän kun on ollut ja on edelleenkin luonteeltaan suhteellisen rauhallinen ja harkitsevainen.
1,5-vuotias pikkusisko on sitten aivan toista maata. On aivan älyttömän rohkea, nopea liikkeissään ja kiipeilee koko ajan. Yhtenä viikkona laskin, että häneltä tuli suusta verta kolme kertaa enkä keksi, miten olisin voinut nämä kaikki tapaturmat välttää :-|. Kun oppi kävelemään, hänellä oli aina ruhjeita jossain päin kroppaa. Ennen 1-vuotiskuvausta oikein jännitin, että saadaanko otettua kuvat " terveellä" naamalla :).
Eli lapset ovat todellakin erilaisia ihan saman perheenkin sisällä. Tottakai pitää pyrkiä vahtimaan ja varmistamaan lapsen turvallisuus, mutta ei me äiditkään kaikkeen pystytä. Itse päätin vuoden alussa, että annan tytölle löysiä ja annan hänen harjoitella esim. kiipeilemistä niin paljon kuin haluaa. Mitä enemmän harjoitusta, sitä vakaampaa on meno. Nyt tyttö kulkee rappusissa jo hyvinkin vakaasti ja samoin TrippTrappiin kiipeää itse ja sieltä pois hetkessä. Pitää vaan ajatella, että tuo kokeiluaika on tietty ja kun joku " temppu" on sataan kertaan harjoiteltu ja opittu, mielenkiinto sen tekemiseen loppuu ja silloin menokin hiljenee... toivottavasti :).
Tottakai joka lapselle nyt kaikkea pientä sattuu: kaatuillaan, pudotaan tai muuten vain kolhitaan itseä ja kuopuksellakin (2v) on nykyisin melkein jatkuvasti mustelma otsassa.
Mutta koskaan meillä ei ole kellekään sattunut mitään sellaista että olisi paikata tarvinnut tai muuten minnekään kiikuttaa. Puhalluksilla ja laastareilla (niilläkin enemmän mielialan kuin haavan parantamiseksi) on yleensä aina pärjätty. Näin siis siitä huolimatta että vuosia on asuttu keskeneräisessä talossa eikä esimerkiksi ole koskaan rappusiin laitettu mitään turvaporttia tms.
Saattaa meillä olla toki rauhallisemmat lapsetkin kuin monella muulla. Toinen juttu on se, että olemme yrittäneet selkeästi tehdä sellaista " riskikartoitusta" eli eliminoida ja välttää kaikkia sellaisia paikkoja, tavaroita ym. joilla voisi oikeasti sattua jotain pahemmin. Vaaralliset tavarat pidetään sellaisessa paikassa että lapset eivät pääse niihin käsiksi (rakennustarvikkeet, veitset ja sakset, lääkkeet, tulitikut,..). Meillä käytetään turvavöitä ja turvaistuimia (autossa, pyöränistuimessa, rattaissa), kypäriä (luistellessa, pyöräillessä, pulkkaillessa, lasketellessa), pelastusliivejä jne. - myös kylässä, mökillä, matkoilla ym. eikä vain silloin kun ne sattuvat olemaan sopivasti käsillä. Eikä lapsia tietty viedä tai päästetä paikkoihin jotka ovat oikeasti vaarallisia ainakaan ennen kuin on harjoiteltu ja mietitty miten käyttäydytään (esim. puukon käyttöä harjoitellaan tarkkaan aikuisen valvonnassa, trampoliinilla hypitään yksi kerrallaan turvaverkon kanssa aikuisen valvonnassa, pyöräillessä käytetään kypärän lisäksi pitkälahkeisia housuja, pulkkaillessa katsotaan missä pulkkaillaan ja milloin jne.). Ja sitten tietysti harjoitellaan niitä vaikeita juttuja ja selitetään lapsille asioita niin että oppisivat itsekin vähitellen käyttämään järkeään.
Ystäväni lapselle sattui ja tapahtui koko ajan. Vanhemmat laittoivat tämän vilkkauden piikkiin ja niin muukin ympäristö. Neuvolan testeissä sitten huomattiin, että pojalla oli tosi huono näkö! Saatuaan vahvat (plus)lasit tapaturmat loppuivat. Eli ei ollut vaan poika nähnyt kunnolla ja siksi koko ajan kompuroi.
Teillä ei varmaan tästä kyse, mutta laiton nyt tämän lähipiirin kokemuksen kuitenkin, jos jollain olisikin vastaavaa.
Meillä on 3lasta ja nuorin 2v. Mitään tapaturmia ei ole sattunut, jotain pieniä haavoja ja mustelmia vain. Ei ole ollut mitään " sydän syrjällään" juttuja.
Meillä lapsista selkeästi vain keskimmäinen tipahtelee ja kolhii jonkin verran itseään (mietin olisiko hitusen kömpelö, vaikka motorisesti on oppinut monia asioita todella aikaisin). Keskimmäisellä on mustelmia aina jaloissa ja eniten rohkeutta- menee mistä vain. Mutta mitään isompaa ei ole hänellekään tapahtunut. Ne kaksi muuta lastamme ovat selkeästi liikunnallisempia ja eloisampia tuo keskimmäinen, mutta myös ymmärtävät rajansa (omaavat jotain varovaisuutta) ja heille ei yleensä tapahdu koskaan mitään.
Noin 1,5-2-ikävuoden tienoilla meillä oli pahinta. Poika oli koko ajan naamallaan ja aina se pää kolahti johonkin pöydänkulmaan. Tuolloin me kävimme pariinkin otteeseen ensiavussa liimauttamassa auennutta otsaa. Vähän sääliksi käy, kun jo 4-vuotiaana on pojalla kasvoissaan kaksi vähän isompaa arpea, jotka eivät tunnut vaalenevan lainkaan. Meillä tapaturmat vähenivät merkittävästi noin kolmen ikävuoden jälkeen. Sen jälkeen ei ole tapahtunut mitään suurempaa.
Ja nyt kun mietin, niin tilanne on jo kummasti rauhoittunut siitä, mikä se oli tuossa 1,5 - 2 v. välillä. Koko ajan kuitenkin koordinaatiokyky ja järjen käyttö paranevat. Aikaisemmin poika oli koko ajan mustelmilla ja kuhmuilla, mutta nyt on korkeintaan yksi kuhmu kerrallaan ja usein ei sitäkään. Toki päivittäin hieman satuttaa jotain niin, että pitää puhaltaa.
Ainoa vähän pahempi onnettomuus meillä oli juuri ennen 2-vuotispäivää, kun poika istui polvillaan tuolilla ja työnsi tuolin käsillään kumoon niin, että toinen jalka jäi tuolin alle. Tuon jälkeen poika ei kävellyt pariin päivään, mutta murtumia ei ollut.
Tai no, kerran juoksi mummillaan pöytää päin ja huulen alle tuli haava joka liimattiin terveyskeskuksessa, ja lääkäri sanoi ettei olisi tarvinnut mutta liimasi kuitenkin kun mummi sinne asti pojan kanssa vaivautui.
Pieniä mustelmia ja naarmuja nyt tulee koko ajan mutta poika kyllä on aika rauhallinen tapaus tai sitten hänellä on tosi tarkkaavainen äiti... Voihan se olla ihan luonnekysymyskin; poikamme on sikäli helppo tapaus (toistaiseksi, ikää 2v) että jos hän esim ajelee muovimopollaan tuhatta ja sataa ja vauhti alkaa olla liian kova, huudan " varovasti!" niin hän silloin hidastaa... Ymmärtää siis että kun äiti huutaa varovasti niin silloin hidastetaan. Toisaalta esim serkkupoikaansa ei pelkillä huudoilla pysäytetäkään.
Vaikka kuinka vahtisi niin kaikkeen ei ehdi mukaan tai sitten lapsi ei saisi tehdä mitään. Se on se toinen vaihtoehto eli koko ajan kädessä kiinni tai valjaissa.
Meillä on säästytty pahemmilta tapaturmilta, muutaman kerran on tullut kopsahdus niin, että suusta on tullut verta, yleensä on purrut siinä kopsahduksessa huuleen, mistä tulee verta aivan hirveästi, vaikka tapaturma ei ole iso.
Useita kertoja sitten taas on ollut " sarvi" otsassa, kun menee pää edellä joka paikkaan. Viimeksi eilen halusi istua pallon päällä ja kiepsahti siitä suoraa päin patteria.
Alle 2-vuotiaana kyllä yritin varjella enemmän. Meillä on tultu myös rappuja alas, tosin mahalaskua jalat edellä, mutta kuitenkin.
Ilmeisesti pojalla on hyvä suojelusenkeli, koska isommilta kolhuilta on säästytty. Pahin on ollut -omalta pelästykseltä- se, kun tippui suoraan selälleen syöttötuolista. Aikuinen oli vieressä, eli ei ollut vahtimatta, itse olin kääntynyt hakemaan lisää kahvia. Silti pääsi käymään noin.