Syytättekö itseänne lapsenne vammasta?
Tämmöistä ajattelin täältä kysyä...
Joitakin juttuja lukiessani olen saanut sen käsityksen, että syyllisyys painaa etenkin äitejä. Tarkoitan lähinnä sitä, että äidit pohtivat ovatko omalla toiminnallaan raskausaikana tai synnytyksessä aiheuttaneet lapsensa vamman.
Syy tähän kysymykseen on se, että itse olen vammainen, sitä ei tiedetä, tuliko vamma odotusaikana vai synnytyksen yhteydessä, mutta hapenpuute oli jossain vaiheessa.
Itse en ole koskaan syyttänyt vanhempiani vammastani, eihän se ole heidän vikansa, ei isän eikä äidin. Toki olen kadehtinut kavereitten ja milloin kenenkin tervettä kehoa, mutta toisaalta minulla on niin paljon muuta, josta en luopuisi, vaikka saisinkin ns normaalin kehon.
Vaikka minulla onkin liikuntarajoitteita, en koe jääneeni paitsi mistään ihmeellisestä. TIetenkin on ollut tilanteita, että on pitänyt vähän kiertää mutkan kautta, joskus oikoa mutkia, mutta pääasiassa koen eläneeni aivan normaalia, täysipainoista elämää.
Kommentit (8)
Syytän sairaalaa ja heidän tekemää hoitovirhettä. Meidän tytöllä ( 1v ) sama juttu kävi, hapenpuute tuli synnytyksessä tai jo ennen synntytstä, ei tiedetä tai luulen että he tietävät mutta peitteleevät tällä sanomisella omia mokiaan, helpompi vanhemmille kun sanotaa että ei tiedetä milloin hapenpuutetila tullut. No ei sillä nyt enää niin välilä, tehtiin kyllä potilavahinkoilmoitus, selviää sitten joskus.
Kehittyikö sulle millainen vamma, cp-vamma varmaan?,meidän tytölle kehittyi cp-vamma eli neliraajahalvus eli tetraplegia. Kiva kuulla että elät onnellista elämää! :) :D
Lapseni olivat 9 ja 10 pisteen vauvoja, kehitysongelmat tulivat esiin vasta myöhemmin. Uskon lasten autististen piirteiden olevan perinnöllistä sorttia.
Joskus kauan sitten pohdin miten paljon kuopuksen odotusaikana popsimani antibiootit vaikuttivat lapsen kehitykseen. Sairastin työpaikan homeongelman aiheuttamaa sitkeää poskiontelontulehdusta joka ei meinannut parantua millään. Lääkäri kyllä tiesi raskaudestani kuureja määrätessään.
.... tää "mun juttu" eli hapenpuute tapahtu 70-luvulla, joten uskoisin ettei silloin todellakaan ollut mahdollista selvittää että missä vaiheessa hapenpuute on ollut.
Juu, mulle serurauksena cp-vamma, diplegia spastica eli alaraajojen "jäykkähalvaus". Liikkumaan pystyn siis ilman apuvälineitä ja ollut aina normaalissa koulussa normaalilla luokalla enkä ole suostunut menemään millekään "erityislasten leireille" tms. Tosin "normaali" on sana, jota en kovin mielelläni käytä. Normaali kun on jokaiselle eri asia. Pidän itseänikin normaalina, vaikka useimmat ei todellakaan minua ja kaltaisiani "normaaleiden" kategoriaan laittaisi.
meidän tytöllä on myös ollut hapenpuutetta sikiöaikana ja tästä seurauksena tällä hetkellä (tyttö täyttää kohta vuoden) näkyvissä tosi hidas kokonaiskehitys ja näönkäytön ongelmia.
Mietin edelleen melkein joka päivä, että kykinkö liikaa kukkapenkeissä tai ajoinko liian kyyryssä fillarilla, enkö levänny tarpeeksi, enkö hoksannu ajoissa ettei vauva liiku tarpeeksi jne... vaikka lääkärit ym. jaksaa sanoa, ettei se ole minun vikani niin silti. Yhtään ei asiaa auta se, että jo kuukausia ollaan käyty melkein joka viikko eri lääkäreillä ja eri tutkimuksissa ja aina käydään läpi raskautta ja synnytystä ja kaivellaan tätä asiaa. Ja joka viikko putkahtaa postilaatikosta joku epikriisi, jossa se lukee: "sikiöaikaisen asfyksian jälkitila..." Että todellakin pohdin asiaa vieläkin, ja ehkä varsinkin nyt, kun vauriot ovat tapahtuneet aikalailla vuosi takaperin, että mitä sitä silloin tekikään tai jätti tekemättä... olisiko nyt terve tyttö jos olisin tehnyt toisin...
Miten muuten sinulla "ainutlaatuinen", onko sinulla muita ongelmia kuin liikuntavamma? Meidän tytölle nimittäin neurologi ennusti 2 kk:n iässä varmaa alaraajapainotteista liikuntavammaa, ja myöskin koska ongelma on aivoissa sillä alueella, niin myös näön käytössä on ongelmia. Tuo näköjuttu on niin erikoinen, että jos vaan jostain löytäisin aikuisen ihmisen, jolla on samantyyppinen niin kovin mielelläni kuulisin, miten sellaisen kanssa pystyy elämään...
...pojallamme todettiin epilepsia 1v9kk ikäisenä, syyksi löytyi ilmeisesti sikiöaikainen kehityshäiriö oikeassa ohimolohkossa, joka leikattiin äskettäin. Vaikka lääkärit sanoivat, että se voi johtua ihan mistä vaan, niin syytän itseäni siitä, että söin sitkeään poskiontelon tulehdukseen 2 antibioottikuuria, jota ilmeisesti ei olisi saanut syödä raskauden aikana. En tosin tiennyt vielä olevani raskaana. Olimme myös ulkomailla matkoilla ennen kuin tiesin olevani raskaana ja käytin kortisoninenäsuihketta lennoilla. Siirsin myös kuukautisia matkaa varten "siirtopillereillä". Kävin laskemassa koskea. Join jonkun lasillisen viiniä.
Vaikken tiennyt olevani raskaana, niin syytän hiljaa mielessäni itseäni, että miten typerä saatoin olla. Tein kyllä ennen matkaakin raskaustestin, mutta ei näyttänyt plussaa vielä silloin.
jos haluatte kirjoitella enemmälti/kysellä tarkemmin miten vammani elämääni vaikuttaa, laittakaa sähköpostiosoitteenne tähän pinoon, vastailen sitten sitä kautta.
Toisaalta hyvä kun tutkiivat asiaa, meillä oli synnytyksen jälkeen lääkärin kanssa keskustelu jossa he olivat selvittäneet että mitä siinä synnytyksessä oli tapahtunut, eikä siitä sitten enää ole mitään keskusteltu vaikka itse olisin halunnut sitä vielä selvitellä kun itsellä ajatus että hapenpuute tuli jo ennen synnytystä. Paljon on mullakin siis ollut raskausaika tässä vuoden aikana mielessä mutta nyt alkaa päästä siitä jo yli, no jotenkin..
Meidän tytöllä myös näönkäytön ongelmia mutta näköä tutkittiin niin näköhermo ei ole kuitenkaan vaurioitunut mikä on yleistä näissä hapenpuutetiloissa kun se näköhermo on tuolla aivorungon tietämillä tai jossain siellä niin se usein myös hapenpuutteen seurauksena vaurioituu.
teille on ilmeisesti ennustettu diplegia eli alaraajapainotteista cp-vammaa siinä hyvät ennusteet sillä usein kyllä diplegikosta tulee kävelevä tai ainakin jonkun apuvälineen kanssa kävelevä. Itse ne ole tuosta näköjutusta niin huolissaa kyllä näkövamma kanssa pystyy elämään mutta sitä toivoisin että meidän tyttö alkaisi liikkumaan, tulisi edes jonkinlainen menijä.
Kyllä vauvan synnyttyä mietiskelin monenmoista, mutta lääkärit (useat siis ) sanoivat suoraan että, turhaa touhua alkaa syytellä itseään. Sain kyllä tosi hyvin puhuttua jo sairaala-aikana vauvan sairaudesta ja sen "synnystä" ettei pahemmin ole tarvinnut miettiä. Onneksi sukulaiset ja ystävätkin eivät jääneet jahkailemaan vamman syntyä sen enempää oli sitäkauttakin helpompi selvittää uusi tilanne.