Olen miettinyt lapseni kohdalla ADHD ja Dysfasian piirteita ja kaipaisin tietoja, sopiiko lapsienne oireisiin tai mitka oireet heilla oli

poikasi ja minun tyttäreni. Ainoastaan, ettei tytölläni ole minkäänlaisia rivittämistarpeita. On tämä tuskallista, kun ei yhtään tiedä, mistä on kyse tai onko mistään. Toisina päivinä olen ihan varma olevinani, ettei lapsella ole yhtään mikään ja toisina olen melko varma, että se on se tarkkaavaisuushäiriö, vaikka sainkin yhdeltä sairaanhoitajalta kuulema varman väitteen, ettei tosiaankaan ole hänen kokemuksensa perusteelta. Minusta tuntuu, etten usko mihinkään " terve lapsi" -määritelmään tai tiettyyn määritelmään yhdellä tutkimuskertatapaamisella ja kunnon tutkimuksilla. En jotenkin enää usko, että kukaan voisi nähdä yhdellä kertaa varmaksi asiantuntijoistakaan, että jotakin on tai ei ole, sillä olen nyt saanut sen käsityksen, että sellainen diagnosointi on mahdotonta ja kuten te muutkin äidit, haluan tukea lapseni kasvua ja kehitystä, samalla hänen itsetuntoaan (mitä jo tuo talon lapsien kiusaaminen tuhoaa) oikealla tavalla mahdollisimman varhain, kun kerran epäilys on, että jotain on vialla, tullut. Siihen asti tässä tuskailen, kun en voi mitenkään auttaa muuten kuin lukemalla satuja ja lempeästi ohjailemalla lasta. Olen vuosien varrella ja nytkin saanut kuulla, että kaikki on sen syytä, että olen liian lempeä sukulaisilta ja mieheltä, mutta tippaakaan en siihen usko. Olen kyllä hali ihminen ja melko lempeäksi jotkut sanovat mutta pidän aika tarkkaan perussäännöt, tiukemminkin kuin jotkut tuolla puistossa ja kaupassa näkemäni naiset toisinaan, joten yhdestä asiasta olen 99 varma: en ole kasvatuksellisia virheitä tehden tätä aiheuttanut ja ala itseäni syyttämään tästä. Sanon tämän siksi, että jos jollekulle muulle tulee itsesyytöksiä, kuten minulle tuli monesti lapsen kahden ekan vuoden sisään lapsen vilkkauden ja tottelemattomuuden vuoksi, niin jos tarkkailette itseänne ja toteatte, että säännöt ovat perusteltaan tarpeeksi tiukat, ei niitä ihan hirveän tiukoiksi voi pienille laittakaan (tai siis en usko, että erityislapsi siitä kärsimättä selviäisi enkä usko, että esim. häpeä nurkka tms mitenkään edistäisi oppimistaan, ruumiilliseen kuritukseen en ole koskaan mennytkään) ja itsesyytökset säännöistä voi ainakin jättää. Ihan tarpeeksi siinä, että aina miettii kuitenkin jokainen, onko tarpeeksi auttanut lasta, eikö vain :-)?

Tsemppiä kaikille ja kiitos tuesta, dorinda!

Me oltiin esikoiselle aika ankaria ja sitten selvisi ettei lapsi ollutkaan tahallaan tottelematon ja " kuriton" vaan vammainen. Nykyään yritän olla tosi helläkätinen kaikkia lapsia kohtaan. Miehen mielestä olen muuttunut liiankin löysäksi :)



Toiset lapset ovat julmia ja se sattuu. Minuun sattuu vieläkin kun lapset nauravat jos poikamme vaikka huutaa kun pitää odottaa vuoroa. Torun kyllä muita lapsia sellaisesta käytöksestä mutta en läheskään aina jaksa alkaa juurta jaksain selittämään mikä on vikana. Kamalalta tuntui myös kun puistossa isommat pojat rallattelivat jotain tyhmää pojallemme. Sellaiseen pitää aina puuttua, mutta aina tulee taas muita lapsia ja aikuisia jotka eivät tiedä tilannetta ja möläyttävät jotain. Siihenkin tottuu jonkin verran - ikävä kyllä.



Mutta parasta mitä voit tehdä on että olet lapsellesi äiti. Ei tarvitse olla terapeutti tai mikään muukaan. Toista äitiä lapsellasi ei ole. Ja sinä olet paras äiti lapsellesi ja tarpeeksi hyvä!

ihan samalla tavalla! En ole koskaan oikeastaan ymmärtänyt kiusaamista enkä sitä ymmärrä tämän jälkeen senkään vertaa. Se on tietysti ihan ymmärrettävää, että kaikki eivät lapsina osaa suhtautua luonnollisesti erityislapsiin mutta aikuisilta sitä tosiaan toivoisi ja odottaisi. Minäkin puutun tuollaisiin tilanteisiin yleensä lapseni kohdalla ja puolustan myös toisia lapsia, jos näen, että heitä sorretaan. Paljon voimia! Lapsen paras ei koskaan voi olla, että erityislapsena hänen täytyy ilman kunnollista mahdollisuutta kommunikaatioon kyvyissään jäädä sisäisesti suremaan, kun joku hänen vammaansa parjaa. Ketään toki ei koskaan saisi kiusata, jos multa kysyttäisiin, mutta erityisesti ei näitä erityislapsia. On tosi hyvä siinä mielessä, että kuntoutusta heille on, että heidän mahdollisuutensa vuorovaikutustilanteissa puolustautumaan kasvavat! Paljon voimia!

Lapsesi kuulostaa aika normaalilta ikäisekseen. Tuon ikäisten puheen, motoriikan ja sosiaalisten taitojen vaihtelu on aika suuri. Laitoin tuossa aikaisemmin kirjalistan erityisvaikeuksista. Lue niistä jotkut sopivat ja vertaa omaan lapseesi, näin omatoiminen arviointi on helpompaa.



Hyviä keväänjatkoja teille!

Olitkin löytänyt paljon hyviä kirjoja! En ollut huomannut lukea ollenkaan tuota keskustelua, johon olit kirjalistan laittanut aiemmin. Kiitos, lähden etsimään niitä. Vain sen " Joko se puhuu..." olen lukenut ja noita netin liittojen esitteitä tietyistä oireista. Niistä tulee sellainen tunne, että eihän tässä tiedä (paitsi autismin ja aspergerin suhteen tässä vaiheessa tuntui, ettei sovi ainakaan vielä oireet yhtään), voisiko olla niitä oireita vai ei.

Kiitos ja jatketaan keskustelua lisää! Aurinkoista päivää!

Mielestäni on hienoa että teidät on varhaisessa vaiheessa ohjattu eteenpäin. Jos jotain sattuisi löytymään, on tosi hyvä että ajoissa on pantu asiat vireille. Mutta puheterapeutti tosiaan ei saisi möläytellä julki omia epäilyksiään varsinkaan kerran katsomisen jälkeen.



Mulla on autistipoika, jota kukaan ei uskonut pienenä autistiksi. Itse asiassa pojalla oli paljon samoja piirteitä joita äsken kuvailit, mutta mistään piirteestä ei sinällään voi sanoa että se on autistinen. Minäkin tiesin monia normaaleja lapsia, jotka kiipeilivät, karkailivat ja rivittivät autoja ym mitä poikamme teki. Hän antoi myös sosiaalisen vaikutelman, halaili lapsia ja ystävystyi parivuotiaana samanikäisen tytön kanssa, jota kaipaili kovasti sitten kun muuttivat pois. Poika oppi aikaisin puhumaan, mutta enimmäkseen lausetasoinen puhe oli kaikupuhetta, jota osasi kyllä käyttää luontevissa tilanteissa. Sitten puhe alkoi muuttua epäselvemmäksi. Katsekontaktissa oli jotain outoa, vaikka sitä eivät kaikki huomanneetkaan.



Terveydenhoitaja ei tuntunut ottavan huoltani vakavasti, antoi varalta psykologin numeron. Sitten kolmevuotisneuvolassa th ei saanutkaan poikaan kontaktia ja laittoi lähetteen puheterapeutille. Kävimme pari kertaa myös neuvolapsykologilla mutta hän ei suostunut kertomaan epäilyistään. Oli kevät ja puheterapeutin ajan olisimme saaneet vasta syksylle. Marssin omalääkärin vastaanotolle ja vaadin lähetettä lastenneurologille. Omalääkärin mielestä pojassa ei ollut mitään vikaa, ymmärtää puhetta, leikkii ja käyttäytyy täysin normaalisti. Sain kuitenkin lähetteen ja jo ensimmäisellä neurologikäynnillä sain vahvistusta epäilyilleni. Osastojakso oli sitten syksyllä ja diagnoosiksi tuli lievä autismi.



Tuolloin kaikki olivat ihmeissään. Kaikilla tuntui olevan tietoa autismista eikä poikamme mitenkään vastannut heidän mielikuvaansa oireyhtymän edustajasta. Itse olin hankkinut käsiini kirjallisuutta ja tehnyt " kotidiagnoosin" jo ennen neurologikäyntiä. Itse kritisoin valtavasti sitä miten vähätellen huoleeni suhtauduttiin ja miten kiven alta sain itse etsiä apua. Mutta tässä terveyskeskuksessa ei haluttu turhaan pelotella. Ja tosiaan, paljon samoja piirteitä voi olla dysfasiassa ja adhd:ssa, joten varmasti ei tiedä ennen kuin asiantuntijaryhmä on tutkinut. Ja sekin diagnoosi voi vielä muuttua.



En mitenkään halua pelotella, eikä varmaan ole aiheellistakaan, mutta ole iloinen että lapsestasi pidetään huolta. Ihan mahdollista on sekin että puheviivästymä korjaantuu itsestään ajan myötä. Voimia sinne!