Hoitoon menossa ja kamala eroahdistus päällä!
Lapsosemme on aloittamassa päiväkodissa muutaman viikon päästä ja olen huolesta sekaisin, koska parhaillaan on päällä valtaisa eroahdistus. Tyttö on aina ollut hyvin kiinni minussa ja eroahdistusta oli kuukausia, kunnes vuoden ikäisenä tilanne mielestäni hieman helpotti. Pari kuukautta meni hyvin, mutta nyt äitiin takertuminen on taas voimistunut tosi paljon. Edes isän lohdutus ei kelpaa, jos huomaa minun menevän pois näköetäisyydeltä. Itku ei ole mitään tavallista huutamista, vaan tuntuu, että lapsi menee ihan paniikkiin, haukkoo henkeään jne. Tänään meinasi minultakin päästä itku kun lohduttelin pari minuuttia perääni huutanutta lastani - miten IKINÄ voin jättää hänet hoitopaikkaan???? Meillä on reilu viikko aikaa harjoitella päiväkodissa ennenkuin palaan töihin. Tiedän toki, ettei tilanteelle nyt kukaan mitään voi, mutta voisiko joku vaikka jakaa omia kokemuksiaan, kertoa vinkkejä tai lohdutella? Pelkään, että pikkuinen saa jonkun kamalan trauman joutuessaan eroon minusta juuri tässä vaiheessa (hän ei muuten ole koskaan ollut missään hoidossa, koska meillä ei ole sukulaisia tm. lähellä)... Kunpa hoidon aloitus olisikin ollut pari kk sitten, tilanne olisi ollut ainakin vähän helpompi, mutta eihän näitä voi etukäteen tietää.
Kommentit (5)
Tyttö aloitti tarhan 1,5-vuotiaana ja itselleni se oli lopulta vaikeampaa kuin lapselle. Hän on myös aina ollut äidissä kiinni ja suorastaan syrjinyt isäänsä kausittain kovastikin. En kyllä muista millainen vaihe hoidon aloituksen aikaan oli meneillään eroahdistuksen suhteen. Muistan vaan että minulle se oli tuskallista.. Tarhan alettua isää kohtaan kiukuttelu paheni kun taas minuun takerruttiin. Joku esitti silloin teorian että tyttö oli oikeastaan minulle vihainen tarhan aloituksesta, mutta koska tarvitsi minua niin paljon ei ollut varaa kiukutella äidille. Tyttö on nyt 2,4- vuotias ja on aina ollut tahassa helppo ja sopeutuvainen lapsi. Pärjää siellä aivan loistavasti. Ainoa asia mikä jätettäessä on ollut vaikeaa on se jos on vieras täti vastassa. Kausiluonteisesti sinne jääminen on vaikeaa. Tietysti näin loman jälkeenkin taas hankalampaa. Sanoisin vinkkinä että älä näytä lapselle epävarmuuttasi tai hänkin hätääntyy että mitä kummaa on tekeillä. Luota siihen että kaikki menee hyvin äläkä huolehdi liikaa. Illat tulee olemaan haastavia, joten suosittelen rauhoittamaan ne yhdessäololle. Itse sorruin usein tekemään kotitöitä, ja sekös riitaa aiheutti.. Haluaahan sitä toisaalta asua puhtaassa kodissa. Kaikkea hyvää teille! PS Kaikki ovat yksilöitä sopeutumisen suhteen, mutta meillä näyttäisi lähtökohdat olevan kutakuinkin samanlaisia.
On lohduttavaa tietää, ettei se tarhaan meno välttämättä kuitenkaan niin tuskaa tule olemaan kuin kuvittelen. En kuitenkaan usko, että saan eka päivinä (tai viikkoina) töissä mitään tehtyä kun murehdin pikkuista... Lisääkin kommentteja luen mielelläni!
Eli vaikka oma maha olisi solmussa ja itku kurkussa, niin ole reipas ja iloinen, sano reippaasti hei hei ja lähde vilkutuksen jälkeen pois. Pahinta mitä voit lapselle (ja hoitohenkilökunnalle) tehdä, on olla itse murheellinen ja jäädä ovensuuhun roikkumaan ja palata aina takaisin kun lapsi niiskuttaa ikäväänsä. Jos itelle jää aivan kamala olo, niin voithan vaikka soittaa hoitopaikkaan vähän päästä ja kysyä, onko tilanne helpottanut - veikkaan, että saat yllättävän positiivisen vastauksen hoitotädiltä.
Kova paikka, tiedän, mutta tässä kohti on pakko ottaa itseään niskasta kiinni ja ainakin näyteltävä reipasta!
Halusin kertoa sinulle meidän kokemuksen, jos saisit siitä voimia! :)
Meillä oli kuopus 1v3kk, kun aloitti hoitoelämän. Pikkumies on aina ollut äidin poika ja itkenyt niin monet kerrat, kun johonkin lähdin. Jossain siinä vuoden kieppeillä oli jakso, etten vessaan yksin päässyt, kun en raskinut toista oven takana huudattaa...
Sitten oli töihin lähtö edessä ja monet unettomat yöt mietin, miten ikinä siitä selviäisimme ja millaisia illat tulisivat olemaan...
Noh, eka vko meni pojalla ihmetellessä ja seuraavat kaksi vkoa hän alkoi jo talon edessä itkemään ja rimpuilemaan - ja joka aamu jäi itkun kanssa hoitoon. Se oli itselle kova paikka, koska minä olin reipas ja iloisesti vilkutin - ulkona sitten tuli aina tippa silmään. Itku oli loppunut suht lyhyeen ja ehkä muutaman päivän, poika oli halunnut vain olla hoitajan sylissä, mutta siitä pikkuhiljaa homma alkoi rauhoittumaan ja lopulta poika jäi mielellään hoitoon ja vilkutti. :)
Nyt on oltu lomalla ja taas taitaa olla sama kuvio edessä, mutta lapset ovat sopeutuvaisia ja kaikki kyllä sujuu ajan kanssa. Itse pitää vaan jaksaa olla reipas eikä lapsen nähden esim itkeä.
Illoista vielä sen verran, että vaikka kuvittelin pojan roikkuvan lahkeessani illat, niin kävikin juuri toisin päin! Poika leikki illat itsenäisesti isoveikan kanssa tai itsekseen ja oli oikein hyväntuulinen. Nyt kun olemme olleet kesällä paljon yhdessä, alkaa tilanne olla se, että äiti on kaikki kaikessa... eli kun hän on hoidossa, hän on myös kotona itsenäisempi eikä minussa niin kiinni.
Kaikki menee varmasti hienosti! Anna lapsellesi aikaa sopeutua ja itsellesi myös. Ja arki-illat anna aikaa lapsellesi toki kotitöiden lomassa - pakkohan sitä jotain on tehdä.
Tsemppiä kovasti ja avoimella mielellä kohti uusia tuulia!!! :)
Josko jollakulla olisi kokemuksia...