Keskenmeno lapsettoman kriisinä
Taas se kipu palasi. Istuin juhlissa tyttöjen kanssa ja juttelin sukulaisen kanssa siitä, että edellisiin juhliin en päässyt, kun olin juuri laitoksella. Silloin se taas palasi mieleen: Näissä juhlissa olisin ollut tosi muhkean mahan kanssa, olisihan laskettuun aikaan enää vajaa 3 viikkoa aikaa. Ja taas itkettää. Pitää lähteä vessaan. En halua selittää sukulaisille, miksi minua itkettää.
Mutta kerronpa tässä teille ensin hieman omaa historiaani: Minulla on kaksi lasta: juuri 5 vuotta täyttänyt tytär ja heinäkuun lopulla 2 vuotta täyttävä tytär ja yksi keskenmeno. Raskaaksi tuleminen on meillä ollut todella vaikeaa. Molemmat tyttäret on tehty todella pitkän kaavan mukaan hedelmöityshoitojen avulla. Siksi olinkin täysin yllättynyt kun loppusyksystä 2006 yhtäkkiä huomasin olevani raskaana (ihan ilman hoitoja). Ensimmäinen tunne oli pieni shokki: miten tämä on mahdollista? Miten pärjäisin kolmen pienen lapsen kanssa. Noin päivän totuttelun jälkeen olimme onnemme kukkuloilla. Tämä uusin tulokas oli varsinainen ihme, lahja joka meille annettiin raskaiden lapsettomuusvuosien jälkeen.
Alkuraskaus tuntui sujuvan hyvin, pieni pahoinvointi ja väsymys vaivasi mutta muuten olo oli mitä parhain. Halusin kuitenkin käydä varhaisraskauden ultrassa tarkistamassa tilanteen. Menin sinne raskausviikolla 7. Lapsettomuushoitojen ajalta tuttu lääkäri otti minut vastaan ja aloitti ultraamaan. Aika pian tuli tunne, että nyt ei kaikki ole kunnossa. Lääkäri oli liian hiljaa. Silti se tuli hirveänä shokkina, kun lääkäri totesi, että sikiön koko ei vastaa viikkoja. Vaikka kuinka pyörittelimme kalenteria ja mietimme mahdollisesti myöhäisempää kiinnittymistä, niin totuus oli se, että sikiön olisi pitänyt olla siinä vaiheessa jo selkeästi suurempi.
Lääkäri halusi kuitenkin varmuuden vuoksi ultrata tilanteen uudelleen muutaman päivän kuluttua. Olimme juuri lähdössä joulun viettoon Lappiin ja pitkien keskustelujen jälkeen sovimme lääkärin kanssa, että uusinta ultra voisi odottaa uuden vuoden yli. Niin sitten lähdettiin joulun viettoon minun vanhempieni ja sisareni perheen kanssa. Voitte varmasti kuvitella tunnelmani jouluaattona lapsieni riemua katsellessani kuollut vauva sisälläni.
Joulu meni ohi ja pieni rusehtava vuoto alkoi Tapaninpäivänä. Silloin tuntui, että maailmani romahti uudestaan. Vaikka olin periaatteessa tiennyt, että mitään toivoa ei ole, oli vuodon alku siltikin shokki. Vuoto pysyi kuitenkin todella vähäisenä ja kaikesta huolimatta aina välillä mieleen hiipi ajatus, että jospa vauva sittenkin sinnittelee¿ Uudenvuoden päivänä istuimme autossa matkalla takaisin kotiin, kun yhtäkkiä housuun valahti. Pysähdyimme ensimmäiselle mahdolliselle pysähdyspaikalla ja noustessani autosta verta valahti niin runsaasti, että olin markänä nilkkoja myöten. Pesin itseäni vessassa parhaani mukaan ja vaihdoin vaatteet ja laitoin nuorimman tyttäreni vaipan alushousuihini. Sitten matkattiin kotiin kauheissa tuskissa ja verenvuodossa.
Seuraavana päivänä menin sairaalaan näytille mutta mitään ei tarvinnut enää tehdä. Vauvaa ei enää ollut. Keskenmenon jälkeen olo oli todella tyhjä. Ensin meille annettiin niin uskomaton lahja ja sitten se otettiin pois.
Nyt tuosta kaikesta on jo useampi kuukausi aikaa, laskettuaika olisi tosiaan kohta. Yhä vielä tuska saa minut aina välillä valtaansa. Kolmannen lapsen haluamme vielä joskus, mutta nyt haluan antaa itselleni hieman aikaa toipua. Ja minua pelottaa¿ Toista ¿luomuihmettä¿ meidän tuskin kannattaa jäädä odottelemaan. Tämä oli ensimmäinen spontaani raskaus melkein 9 vuoden aikana. Eli edessä on taas lapsettomuushoidot. Entäs jos hoidon jälkeen joudumme kokemaan keskenmenon tuskan uudestaan. En usko että enää kestäisin sitä.
Haluaisin kuulla teidän tarinoitanne, joilla on takana lapsettomuutta ja jotka olette kokeneet keskenmenon. Ehkä se auttaisi minua eteenpäin oman surutyöni kanssa.
Hantta
Kommentit (5)
meille kävi samoin, saatiin 2 lasta (poikaa) vuosien yrittämisen jälkeen hoitojen avulla, ja sitten tulin yllättäen ekaa kertaa luomuna raskaaksi. Olin aivan onneni kukkuloilla, sillä olimme miettineet josko jaksettais lähteä kolmosta yrittämään hoitojen avulla. Raskaus sujui hyvin, kunnes 18. raskausviikolla aloin tuntemaan epäilyjä onko pieni enää elossa. Pahin painajainen toteutui, tyttösikiö oli kuollut n. viikkoa aiemmin. Kuolinsyyksi paljastui napanuoran puristuminen. Syykin oli niin harvinainen kuulemma kuin olla ja voi. Joopa joo, harvinainen oli raskaus ja harvinainen kuolinsyykin. Pitäiskö tuosta ajatella että oliko sittenkään vain sattumaa :`(. Aikaa tapahtuneesta on kulunut jo 1.5 vuotta, mutta vieläkin ajoittain olen kauhean ahdistunut ja itkuinen, siitä huolimatta että olen nyt taas raskaana IVF:n avulla (22. viikolla) ja kaikki pitäis olla ok. Raskaus on ollut henkisesti hirveän raskasta, ja keskenmenon pelko jatkuvaa. Silti päätimme tapahtuneen jälkeen, että " kuolemalle ei anneta periksi" , vaan yritetään vielä. Nyt ei auta muu kuin rukoilla, että sattaisiin pitää nykyinen masuvauva.
Toivon sinulle jaksamista, ja " selviytymistä" synkistä vesistä kuivemmalle maalle. Luulen, että keskenmeno on vielä rankempi juttu kun on lapsettomuustaustaa, mutta eiköhän aika paranna haavat, vaikka tuskin keskenmenoa koskaan unohtaakaan voi. Tsemppiä!
t. Meri
Aloitimme vauvanyrityksen mieheni kanssa tammikuussa 2003, olimme innosta soikeina, pian meillä olisi vauva (kuinka naiivia..) pian kuitenkin huomasin ettei minussa kaikki ole kunnossa, menkat heittelivät miten sattuu ja kuns itten jossain törmäsin pco sivuihin, tiesin että se mulla on.
2004 syksyllä menimme sitten julkiselle puolelle tutkimuksiin ja niinhän se oli. Minussa oli liian monta rakkulaa, kaikki kelvottomia. Selevä ovulointihäiriö.. Miehessä ei onneks ollut mitään " vikaa" . Aloitimme clomifenhoidon alkuvuodesta 2005 ja yllätykseksemme tulin raskaaksi juuri ennen kesätaukoa polilla. 9.6.2005 tein elämäni ensimmäisen positiivisen raskaustestin. Itkin ja tärisin. Samaan aikaan tein surutyötä isäni takia. Isä makasi sairaalassa tajuttomana ja toivoa parantumisesta ei ollut. Ajatus elämän jatkumisesta auttoi minua kun tuulisena elokuisena päivänä laskimme isäni hautaan (ja nyt tulevat kyyneleet....) linnun laulaessa lähikoivussa. Vaan eipä tiennyt tämä tyttö että elämä murentuisi vielä ja pahasti.
Syyskuun ekoina päivinä kävin neuvolassa, kaikki oli hienosti. Sydän sykki ja vaikka en liikkeitä tuntenut niin terkkari sanoi että siellä se pikkunen liikkuu. Emmepä tienneet...
Tuli lokakuu, isän ikävä itketti usein ja helpotti kun sain ajatella pientä lastamme joka syntyisi helmikuussa. Menin neuvolaan eräänä maanantai aamuna lokakuun alkupuolella. Olin innoissani, saisinhan tällä kerralla ne paperit joilla hakea äitiyspakkausta. Minä, ikäni äidiksi halunnut. Terkkari jutteli mukavia, kyseli voinnista jne perusjuttuja. Sitten tuli sydänäänten kuuntelun vuoro. Terkkari kierrätti doppleria joka suuntaan, mutta ei mitään.. Hätäännyin... Terkkari laittoi mut ultraan, mies ei töitten takia ehtinyt siihen ultraan mukaan ja peloissani menin siis yksin keskustan ultraan.
Siinä laverilla maatessani ja ruutuun katsoessani murenin täysin. Näin sen heti itsekin, ei liikkunut rakas yhtään, ei yhtään vaikka kuinka tönittiin massua. Minun rakas, pieni toivonhippunen ikiuneen nukahtaneena... Ei, en kestäisi... (kestin jotenkin sen kuitenkin) Mies tuli mut hakemaan ja mentiin yhdessä keskussairaalalle. Siellä selvisi että oma mussumme oli nukahtanut jo rv 17+ ikiuneen (sen syyskuisen neuvolareissun jälkeen siis, aika pian sen jälkeen)
Saimme käydä kotona hakemassa minulle yöpymistarvikkeita ja muistan varmasti loppuikäni kuinka mieheni laski sen minun äitiyskorttini kirjahyllyyn ja sanoi hartiat täristen että " tätä ei varmaan enää sitten tarvita"
Ellamme syntyi lokakuun 11 aamutuimaan kipeän ja tuskaisan yön jälkeen. Pian selvisi ettei Ellamme ollut terve, hänellä oli vakava gastroskiisi ja koko suolisto sekä maksa oli kehittynyt kehon ulkopuolelle. Tuon asian tietäminen helpotti tuskaa hiukan, oli helpompi antaa Ellan mennä kun tiesi ettei pienen mussun tarvitsisi koskaan kestää leikkauksia eikä muita... Suru oli suuri, välistä musertava. Laahustin läpi sen syksyn, koulussa kävin, en muista miten. Välillä tiuskin, välillä vain itkin. Mieheni tuki, sen minkä osasi. Itkimme yhdessä, itkimme salaa toisiltamme... Luulin etten selviä ikinä...
Aika kului, aloimme pikkuhiljaa ajatella tulevaisuutta taas. Uskalsimme aloittaa uudet hoidot. Syksyllä 2006 tehtiin ensimmäinen IVF josta saimme 5 alkiota. 4 päätyi pakkaseen odottamaan... En tullut sinä syksynä raskaaksi. Veljenpoikani täytti vuoden sinä syksynä, rakas pieni velmu poika <3 Ikävä Ellaa oli edelleen, välistä huomasin ajattelevani että kuinka vanha Ella olisi, jos eläisi.
Alkuvuodesta 2007 pääsimme taas hoitoihin kiinni. Tehtiin ensimmäinen pakastetun alkion siirto. Olin kamalan pessimistinen, tuskin onnistuisi nytkään... Mutta ystävänpäivänä testissä olikin kaksi viivaa, selkeitä molemmat. Meille oli annettu uusia mahdollisuus.... Rakastuin taas. Laskin lasketun ajan, se osuisi lokakuulle. Miten ihanaa, veljenvaimo synnyttäisi syyskuussa kolmannen ihanaisen ja paras ystäväni synnyttäisi lokakuussa myös, muutaman viikon aikaisemmin kuin minä. Vaan eipä tiennyt tyttönen taaskaan....
24.2.2007 mureni maailmani taas. Olin äitini luona, olimme edellisenä iltana jutelleet siitä miten ihana syksystä tulisi kun olisi kaksi pientä vauvaa mummolla hoidettavana. Olimme sinä lauantaiaamuna lähdössä äidin kanssa kaupoille, kun käväsin sitten vessassa. Pyyhin ja paperiin tuli PALJON aivan kirkasta verta. Samantien tulivat kivut. Itkien äidille sanoin oven läpi etten voisi lähteä... Sen päivän iltana minusta valui sekin elämä ulos, kamalien kipujen kera...
Seuraavalla viikolla menin töihin, sain olla itsekseni, työparini oli lomalla. Itkien tein sen mitä pystyin, välistä huomasin vaan tuijottavani ulos tyhjänä... Kipu hellitti, jäljelle jäi vain tyhjyys..
Olen siis äiti, omasta mielestäni.. Kahden enkelilapsen äiti, kumpaakaan en saanut syliini. Nyt en tiedä uskallanko koskaan enää yrittää.. Kestänkö enää yhtään menetystä, kestääkö mieheni?
Seuraan sivusta kun parhaan ystäväni ja veljenvaimoni vatsat kasvavat, kuinka heidän lasketut ajat lähenevät. Ja samalla oma sydän vuotaa verta... Niinhän minäkin, jos jos jos... Pelkkää jossittelua...
Sanotaan, että se mikä ei tapa, vahvistaa. Mutta kuinka paljon ihminen kestää ennenkö oikeasti hajoaa totaalisesti sirpaleiksi? Kuka ne sirpaleet kerää ja liimaa? Löytyykö edes sellasta liimaa, millä säpäleiksi lyöty korjattaisiin??
Voimia kaikille keskenmenon kokeneille.
Minua helpotti taas hiukan kun sain purkaa elämäni raskaimmat asiat....
Ehkä tämä tästä... joskus... ehkä...
Kiitos, että kerroitte omat tarinanne.
Tyynetuulia: Juuri niin!!! Enhän minä pelkästään sitä keskenmenoa itke vaan sitä, että minun ajatuksissani se oli jo meidän lapsi. Minulla oli jo suunnitelmat siitä millaista arki olisi kolmen lapsen kanssa. Mietin olisiko uusi tulokas tyttö vai poika jne jne¿
Meri05: Ihan ensimmäiseksi ONNITTELUT. Teille tulee vauva. Emme mekään kuolemalle halua antaa periksi eikä perheemme ole täysi ennen kuin se kolmaskin lapsi on meidän sylissä, mutta nyt pitää ensin hieman toipua.
Trust: Pahoitteluni ja halaukset sinulle. Enpä toivoisi kenenkään joutuvan noin kovaan kouluun kuin sinä olet joutunut.
Tiedän olevani suunnattoman onnekas, kun meille on jo kaksi tervettä lasta annettu. Ja mikään ei lohduta tässä surussa yhtä hyvin kuin lasteni halaukset. Ja se on ihmeellistä, miten lapset joskus aistivat, että nyt äiti on halauksen tarpeessa. Ensimmäisen kerran se tuli esille, kun olin siinä alkuraskauden ultrassa, jossa maailmani sortui. Mieheni ei viime hetken työkiireiden takia päässyt mukaani ja koska olin vielä hoitovapaalla (silloin n 1v5kk) oli minun pakko ottaa nuorempi lapseni ultrakäynnille mukaan (isompi onneksi oli juuri siihen aikaan kerhossa). Kun kiipesin siihen ultrauspöydälle, niin tyttö ei yllättäen suostunutkaan leikkimään leluillaan siellä lattialla vaan halusi äidin syliin. Ja niin minä makasin siinä ultrattavana tyttäreni mahani päällä istuen. Ja kun se shokki iski, niin tyttö tuli ja otti minua kaulasta kiinni. Se oli ihan uskomaton hetki. Suru kuolleen vauvan puolesta oli hirmuinen, mutta toisaalta tytön uskomattoman liikuttava käytös lämmitti todella sydäntäni.
Hantta
Alkukeväällä 2004 päätettiin jättää ehkäisy pois ja yrittää lasta. Ikää meillä mieheni kanssa silloin 22 vuotta.
Tulin heti seuraavasta kierrosta raskaaksi, huhtikuussa tein yliopiston vessassa raskaustestin johon heti tuli kaksi viivaa. Olimme innoissamme, ja kerroimme kaikille raskaudestani. Helpotus oli myös suuri, ainakaan emme kärsi lapsettomuudesta kun näin nopeasti tärppäsi.
Kävimme neuvolassa, josta meidät lähetettiin alkuraskauden ultraan, sillä tarkkaa ovulaatiopäivää emme tienneet. Sikiö oli elossa, mutta pienempi mitä lasketun ajan mukaan olisi pitänyt olla. Päivämäärää siirrettiin parisen viikkoa eteenpäin, joulukuun 27:lle päivälle.
Minulla oli pahoinvointia ja turvotusta. Kaikki tuntui olevan kunnossa. Mieheni lähti toukokuun lopulla Amerikkaan kesäksi töihin, minä jäin valmistautumaan yliopiston pääsykokeeseen, joka pidettiin kesäkuun puolivälissä. Tarkoitukseni oli mennä juhannuksena perässä.
Viikko ennen pääsykoetta alkoi tulla ruskeaa tuhrua. Raskausviikkoja oli silloin 11+. Kokeilin tampoonia sisääni, ja se värjäytyi kirkkaan punaiseksi. Tärisin. Yritin soittaa itkuisena miehelleni, joka ei vastannut. Ystäväkään ei vastannut. Itkin itseni uneen. Seuraavana päivänä tuhrua tuli taas. Puhuin mieheni kanssa puhelimessa, hän rauhoitteli, sanoi että älä nuku vatsallasi. Ajattelin, että kyllä tämä tästä, punaista verta ei tule ulos asti, se on hyvä merkki se.
Kolmannen tuhrupäivän iltana alkoi tulla punaista verta pyyhittäessä. Soitin kaverille, joka lähti kanssani sairaalaan. Siellä vastaanotossa minut tutkittiin (" eihän sulla tule edes verta" .) ja lähetettiin kotiin takaisin. Kaverikin päätti lähteä kotiin. Yksikseni odottelin, yritin soittaa miehelle, turhaa. Verta tuli enemmän, soitin kälylle joka haki minut kotiinsa. Appivanhemmatkin sattuivat olemaan siellä. Itkeskelin koko illan, ajattelin että tämä on nyt tässä. Tiesin.
Lähellä puoltayötä verta suihkusi jo niin paljon, että käly ajoi minut sairaalaan. Siellä kysyttiin, voisinko odottaa aamuun, -En voi. Verta valui kaikkialle, ja kun gynekologi ultrasi lopulta oli kohtu jo lähes tyhjentynyt. Sikiö vastasi rv8+. Olin aivan shokissa siinä yksin, en saanut miestäni vieläkään kiinni. Käly tuli hakemaan, sitten mieheni soitti. Kerroin miten oli käynyt ja itkimme pitkään. Tuntui niin yksinäiseltä, olin jäänyt ihan yksin.
Päätin osallistua pääsykokeeseen. Haastattelussa minulta kysyttiin haluanko todella kasvatusalalle vai onko minulla vain vauvakuume. Vastasin että luultavasti molempia.
Aikaistin lähtöni Usa:han niin että pääsin lähtemään heti pääsykokeiden jälkeen. Oli omituista nähdä jälleen mieheni. Tuntui ettemme osanneet enää surra yhdessä. Olin kokenut kauheita yksin. Yhä vieläkin keskenmenokokemus on minun oma suruni, kauhuni.
Pääsin opiskelemaan. Palasimme syksyllä Suomeen. Uutta raskautta ei kuulunut. Yritimme sinnikkäästi, olihan viimeksikin raskaus alkanut niin helposti. Joka kuukausi petyin miinustestiin, itkin yksin vessassa. Keväällä 2005 luin PCO:sta, jonka yksityislääkäri vahvisti. Aloitettin clomit ilman tulosta. Syksyllä menin metformiinitutkimukseen mukaan. Samalla löydettiin munasarjoista suklaakystat, eli endometrioosi. Marraskuussa oli laparoskopia. IVF-hoitoihin pääsimme pikaisesti tammikuussa 06. Hoito meni hyvin, saimme 10 alkiota pakkaseen. Yksi siirrettiin. Jälleen toivo eli reilun viikon, kunnes yhtenä iltana tuli punaista verta. Olin ihan maassa, miksi tämäkin epäonnistui?! Odotettavat 3 kuukautta tuntuivat kamalan pitkiltä. Mutta eihän muu auttanut.
Toukokuussa 2006 kuukautiset olivat myöhässä. Tein testin joka näytti miinusta. Viikkoa myöhemmin testasin uudelleen illalla miehen ollessa jääkiekkoharkoissa: plussa!! Oltiin onnessamme, luomuplussa kaiken tämän jälkeen.
Menimme ultraan. Lääkäri näytti sikiön, sanoi kaikki kunnossa. Katselimme pikkuista. Lääkäri alkoi varmistaa että oli nähnyt sydämen lyövän. Ei löytynytkään sykettä vaikka kuinka etsi. -" Pahoittelen. Pääsette tutkimuksiin, miksi raskautenne epäonnistuvat. Tässä nämä lääkkeet, joilla keskenmeno käynnistetään." Kysyin, eikö voitaisi ultrata myöhemmin uudestaan. -" Voidaan tarkistaa vielä kolmen päivän päästä, mutta kyllä sykkeen olisi todellakin pitänyt jo näkyä."
Kolmen päivän päästä ultrassa oli ihan erinäköinen sikiö, kasvanut ja sykekin oli ilmaantunut. Pikkuinen olikin kunnossa. En tuntenutkaan riemua, vaan pelkoa: kyllä tälle vielä jotain tapahtuu!
Ei tapahtunut. Tyttö syntyi tammikuussa 2007.
Osaanottoni menettämäsi vauvan johdosta. Varhainenkin keskenmeno on kipeä asia. Ja mielestäni meillä keskemenon kokeneilla on oikeus surra menetettyä lasta ei pelkkää keskenmenoa. Plussaamiseen liittyy aina myös unelma tulevasta lapsesta. Itselläni oli kaksi keskenmenoa ennen kuin 9. hoito toi pikkuprinsessan kotiin saakka.Koska hoitorumba oli niin kesken ja sitä aika hektisellä aikataululla toteutettiin ikäni vuoksi, niin en jotenkin osannut surra keskenmenojani silloin riittävästi.Nyt vasta kun esikoinen on 1,7v. olen pystynyt suremaan lapsettomuutta ja keskenmenoja paremmin. Ehkäpä siksi että viimeiset pakkasukot ja akat on tarkoitus syksyllä siirtää. Eli pelkään miinusta tikussa ja jos + niin keskenmenoa.Yllättäen haluaisin vielä yhden IVF hoidon mutta se ei ole taloudellisesti mahdollista. Esikoisen raskaus oli alussa vaikea ja vuotoa ja kivuliaita supistuksia oli viikoille 11 saakka. Mutta itse ajattelen ettei sekundäärinen lapsettomuus tai uusi keskenmenokaan ole niin kamalaa nyt kun yhden aarteen on jo saanut. Kuitenkin on lupa surra sitä syntymätöntä vauvaa jota ei sitten saanutkaan syliinsä asti,varsinkin kun uuden raskauden mahdollisuus on pieni.Jaksamista sinulle.
T:Tyynetuulia