vauvakuume -joo, mutta...
Mulla on ollu jonkinasteinen vauvakuume jo pari vuotta, mutta miehellä ei. Olenkin ajatellut koko ajan, et sitten kun nämä 2 ovat vanhempia niin sitten varmaan jaksaisi jo taas valvoa. Nyt sitten mies sanoi että sillekin on tullu pehmenemistä asian suhteen, ja et olis kiva kun olis taas vauva. Mutta;
Molemmilla lapsillamme on erityisvaikeuksia, toisella dysfasia ja toisella lukihäiriö. Hermojen kiristystä on ollu koko aja, lisäksi se että mies yrittäjä ja siis koko ajan töissä. Joudun kaikki kotityöt tekemään yksin, herätän, kuskaan, syötän, siivoan, kuuntelen kiukut ja nukutan. Mies vaan käy joskus kotona ja on ihan vieras lapsilleen, siis vaikka mies kotona niin silti lapset kääntyy aina mun puoleeni.
Lisäksi pelkään että mahdollisella kolmannellakin lapsella olsi jotain tälläsiä ongelmia, suvussa kun kulkevat..
Onko muilla tällasta? Ottaisko riskin? Tiedän kyllä sen et kun se lapsi syntyis niin sehän olis maailman ihanin kaikkine vikoineenkin, ja kun on pakko jaksaa niin sitä jaksaa. Onkohan sitä tullut vanhemmiten niin mukavuudenhaluiseksi et tällästäkin asiaa pitää pohtia niin kauheesti?
Ja onhan se hyvä et ei ole mitään vakavampaa, näiden erityisjuttujen kanssa pystyy kyllä elämään. Olen silti kateellinen niille lapsille jotka ovat jo 5v oppineet lukemaan ja joiden kanssa voi jo keskustella.
Onko teillä kuumeilijoilla ennestään lapsia, siis erityisiä? Auttaako teillä puoliso paljon?
Lyyti (nyt lakkaa jo kirjoittamasta..)
meillä kolme lasta, joista kaksi " erityislasta" (tai ainakin yksi, miten nämä nyt sitten " luokitellaankaan" ;O )
Esikoinen on 15 v tyttö, terve nuori naisenalku.
Keskimmäinen on 3 v 3 kk poika, jolla puheenviivästymä.
Viime viikolla aloitti osastojakson, jolla tutkitaan ja diagnosoidaan tuo vähäinen puhe.
Dysfasia (lieväasteinen) oli foniatrin arvio, ja tuota itsekkin epäilen, mutta varmentunee ensi viikolla, kun osastojakso loppuu.
Pojalla ongelmia puheentuoton kanssa, ei mielestäni niinkään ymmärtämisen puolella.
Huolestuttaa silti, vaikka edistystä askeleittain on tullutkin.
Silti suloinen ja söötti poika ;)
Kuopus on 1 v 8 kk poika, jolla synnynnäinen vika selkärangassa ja kylkiluissa. Todettu 1 vrk:n ikäisenä, joten ollaan jo " sopeuduttu" ajatukseen, ja tiedetty mitä on tulossa.
Viikon päästä menossa isoon ja vaativaan selkäleikkaukseen, ja tulevaisuudessa kenties uusiakin leikkauksia edessä, mahdollisesti.
Tuo leikkaus pelottaa ja mietityttää kovasti meitä vanhempia ;/
Poika kävelee ja liikkuu kuten muutkin lapset, eikä itse asiassa edes ulospäin näy mitään poikkeavaa ;O
Varsin iloinen vipeltelijä, meidän aurinkomme :)
Ja vauvakuumetta täälläkin :)
Yritys aloiteltiin muutama viikko sitten, ja toiveenamme olisi siis neljäs (ja viimeinen) lapsukainen perheeseemme.
Kieltämättä mietityttää asiat näiden poikiemme kohdalla, mutta kuume on niin kova, että sitä ei jarruta mikään ;)
Kuopuksen synnyttyä se 1. vauvavuosi oli kaikkinensa rankka (vauva oli helppo, ei siis lapsista johtuen rankka!), sairastuin itsekkin (reumaan), mies sairastui keuhkokuumeeseen (ja oli todella huonossa kunnossa, jopa hengenlähtö oli lähellä) ja oli muutto yms. " rasittavaa tekijää" .
Sitten vielä huoli noista pojista, keskimmäisen puhe taantui, ja huoli vaivasi tuon kuopuksen osalta ;/
Nämä vastoinkäymiset lähensivät entisestään parisuhdettamme, ja yhdessä toinen toistamme tukien pärjäsimme :)
Mieheni osallistuu todella mittavasti lasten kasvatukseen ja hoitoon, ja auttaa muutoinkin, ja on tukemme ja turvamme.
Lisäksi esikoinen on ottanut veljiensä suhteen todella ihanan isosiskon roolin, ja auttaa arkisissa askareissa.
Itse olen hoitovapaalla, ja kyllä sydämessä ja sylissä olisi paikka vielä yhdelle pienokaiselle ;)
Mietityttää kyllä, että mitä jos mahd. neljännellä olisi jotakin " vielä pahempaa" , mutta en anna pelolle valtaa.
Se otetaan vastaan mitä tarjotaan, ja milloin tarjotaan :)
Tässä omia aatoksiani asiasta.
Toivotan voimia arkeenne, ja hedelmäisiä vauva-aatoksia! :)
Mikäli haluat kirjoitella, voit laittaa viestiä:
muumimamma-04@luukku.com