Oletko päässyt "hyväksymällä" eroon ahdistusoireista?

En.

Olen. 

Mun kohdallani tämä on tarkoittanut (eri aikoina) lamauttavaa esiintymisjännitystä, unetttomuutta, huimausta aiheuttanutta lihasjännitystä ja nivelkipuja. Niin, ja nokkosrokkoa.

ja joo, se alkaa siitä, että sanoo itselleen hyväksyvänsä oman ahdituksensa. Useampaan kertaan, joka päivä. Mutta sen jälkeen pitää vielä viedä tämä käytäntöön. Se tarkoittaa, että vaikka ahdistaa, teet ne asiat silti, mitkä ahdistaa. Et tappele ahdistusta vastaan, etkä myöskään jää siihen vellomaan vaan kävelet läpi ja ohi, keskisttyen siihen, mitä haluat tehdä. Älä oleta, että ahdistuksen täytyy lakata, jotta voit tehdä mitä haluat, vaan hyväksyt sen, että ahdistus on sun elämässä, ja sä teet haluamiasi asioita silti, sen kanssaaja siitä huolimatta. Tässä on toki apuvälineitä, voi kuunnella musiikkia, tehdä rentoutusharjoituksia ja lihasvenytyksiä, Ripustaa näkyviin  inspiraatiokuvia tms.  

Tottakai ahdistusta aiheuttavia asioita on hyvä pyrkiä vähentämään, mutta aina se ei käy päinsä ja aina niin ei hakua tehdä. Mulla esim on sairas lapsi, eikä se mun elämästÄ mihinkään häivy, vaikka kuinka downshiftaisin - ei vaan ole mahdollista sitä muuksi muuttaa. Mulla on myös erittäin kompetitiivinen työ, joka aiheuttaa pitkäaikaista ahdistusta säännöllisesti noin parin vuoden välein, mutta toisaalta väliaikoina se antaa mulle voimaa. Siitä en halua luopua. Niinpä mun on tultava toimeen ahdistuksen kanssa, tehtävä asioita siitä huolimatta ja vielä nautittava siitä.  Elämä ei ole täydellistä, eikä siitä kookaan tule sellaista. Mutta se voi silti olla välillä oikein kivaa ja suurimman osan ajasta ihan ok, ahdistuksen kanssakin.

Mulla ahdistusta aiheuttaa tällä hetkellä ainoastaan se, että olen kärsinyt fyysisistä ahdistusoireista jo niin pitkään ja tuntuu että ne ei koskaan katoa kokonaan. Oireet on pieniä mutta pelottavia (kunpa olisikin esim. vatsaoireita, ne olisi helpompi ymmärtää ja hyväksyä psykosomaattisiksi ahdistusoireiksi).

Välillä ne oireeni onneksi jo katoavat jopa päiviksi, mutta sitten iskevät kuin salama kirkkaalta taivaalta takaisin ja silloin turhauttaa tosi paljon.

Koetan parhaani mukaan hyväksyä oireet, mutta vaikeaa on...

ap.

Joo, niin se menee. Lakataan tappelemasta vastaan. Mun mielestä se vertaus on hyvä että kun ennen räpiköitiin kauhuissaan ahdistuksen virrassa, niin nyt osa itsestä asettuu virran partaalle katselemaan sitä räpiköintiä. Toisin sanoen ajattelu muuttuu niin että kun ennen ajattelin että "minä kärsin", nyt ajatelen että jokin minussa kärsii. Silti tunteet eivät ole vaarallisia vaikka usein ne siltä tuntuvat, ja ne menevät ohi. Tunteet eivät myöskään ole vääriä vaan tunne on aina oikeassa, teot sen sijaan voivat olla vääriä. 

Pahasti traumatisoituneella ihmisellä tämä ei ole mikään helppo tie kuitenkaan vaan hyväksyntä nostaa pintaan traumat niinkuin kuuluukin, ja silloin on otettava vastaan se kipu joka on aikanaan syväjäädytetty mieleen liian tuskallisena. Se sama tuska tulee sieltä tuoreena eteen ja usein tällaista tietoista hyväksyntää harjoittaessani tuntui siltä että NYT mä todella tulen hulluksi. Vaati todella uskoa prosessiin etten yrittänyt taas tukahduttaa jollain konstilla vaan hyväksyin sen kivun esiin tulon. Sitten kun trauma tavallaan laukesi kivun ollessa pahimmillaan, helpotus oli todellinen ja vaikutus elämään usein ihan selvästi havaittavissa. Olo oli erilainen kun pääsi traumasta eroon ja tilanne pysyi samana jatkossakin. Yhden tällaisen trauman esiintulon jälkeen tunsin ihan konkrettisesti että nyt mulla on henkisesti maata  jalkojen alla enkä polje 24/7 paniikissa suossa ilman mitään kovaa jalkojen alla. Nämä on melkoisia kokemuksia, koska se suossa räpiköivä ei ymmärrä omaa tilaansa ennenkuin kova maa ilmestyy jalkojen alle ja voi levähtää sillä tarvittaessa elämän ponnistelujen keskellä.

tarkoitatko paradoksaalista intentiota?

[quote author="Vierailija" time="16.07.2015 klo 15:22"]

tarkoitatko paradoksaalista intentiota?

[/quote]Tässä varmaan tarkoitetaan hyväksymis- ja omistautumisterapiaa. Ja kyllä, siitä on ollut minulle paljon apua. Se ei ole poistanut ahdistusreaktiota sinänsä: olen edelleen herkkä stressaantumaan eri asioista. Se on kuitenkin vähentynyt sitä sekundaarista ahdistusta, kamppailustressiä, "ahdistusta ahdistumisesta", joka saa aikaan ikävän noidankehän. En enää syyttele itseäni siitä, että olen ahdistunut, vaan ymmärrän ahdistuksen olevan vain mieleni temppuja. Suhtaudun itseeni myötätuntoisesti. Tämä vähentää ahdistusreaktion voimakkuutta ja kestoa. Kyse ei ole enää niin kamalan vakavasta asiasta.