Olisiko elämä helpompaa jos aina antaisi periksi lapselle?
EI vaatisi että opettelee itse pukemaan, vaan pukisi lasta aina. Lapsi saisi vaihtaa vaatteita aina kun haluaa.
"Haluan siniset housut!" okei, laitetaan siniset ja vartin päästä "Eiku haluan punaiset" niin vaihdetaan ja viiden minuutin päästä laitetaan ne vihreät...
Lapsi saisi syödä vain herkkuruokiaan ja valitsemiaan asioita joka aterialla.
Valvoisi kunnes sammuu mihin sattuu, heräisi kun hän jaksaa.
kaupassa saisi kaiken mitä keksii haluta.
Olisiko se helpompaa kuin nykytilane? Lapsi haluaa vettä, saa sinisen mukin mutta ei pysty sitten juomaan kun pitäisi olla keltainen muki ja minä onneton ilmoitan että jos on jano niin mukin värillä ei ole väliä, jos muki ei kelpaa niin voi olla juomatta. Kuunnellaan siis huutoa...
Kysyn kummat housut laitetaan, lapsi valitsee, puetaan, lapsi päättää että haluaakin toiset... sorry, no can do, kuunellaan sis huutoa.
Pyydän lasta pukemaan sukat/housut/paidan itse, eiku äitin pitää auttaa. PAska mutsi sanoo lapselle että jos haluaa ulos, pukee nyt (osaa kyllä, ei vain aina jaksa).
Lapset 2v. ja 2v, se vanhempi aloitti rajojen kokeilemista jo parivuotiaana ja jatkaa edelleen, nuorempi just aloittanut....
En tiedä kauanko tuo vanhempi aikoo tätä jatkaa, milloin hänen pitäisi ymmärtää että hän ei ole se joka päättää täällä?
Pitäisikö vain vaihtaa tyyliä, ja antaa lapsen/lasten päättää.....
Kommentit (5)
Tuskin olisi vanhemmallekaan helppoa, koska lapsi venkoilisi niin kauan haluamistensa kanssa, että se viimeinen raja tulisi vastaan. Lapsi etsii ja haluaa rajat. Ja toki ehkä haluaa vaan kiukutella ja testata.
Mun tuttuni ja miehensä eivät pidä ainoalla pojallaan mitään rajoja tai kuria, antavat aina periksi kaikessa. Pojan kieltäminen on selittelevää lässytystä. Äiti hemmottelee, koska potee huonoa omaatuntoa siitä, että oli mielestään huono äiti kun pojan vauva-aikana hänellä oli synnytyksenjälkeinen masennus. Ollaan juteltu hänen kanssaan tuosta, mutta vanhemmat näyttävät menevän siitä, missä aita on matalin. Inhottava pikku-Hitleri pojasta kasvamassa. Vasta 6v ja kiljuu kuin hyeena jollei saa mitä haluaa. Varmasti tulossa ongelmia, niin tarhassa, koulussa kuin yhteiskunnassakin.
Minä kyllä kiellän ja kovaa sitä jannua ja näyttää siltä, että poika kunnioittaa. Silti menee äitinsä helmoihin lällättämään tai mulkoilemaan, jos minä kiellän silloin kun äitinsä on läsnä. (Äitinsä ei kiellä mitään kunnolla)
Ei se tyttöjen tai vähän erityisten poikien kanssakaan toimi, kun ne ei osaa päättää, tai miettiä että "jano juonpa tämän veden ja menen jatkamaan leikkiä" vaan jäävät keittiöön nylkyttämään äitinsä koipea mieluummin loppupäiväksi.
Lapsi tosiaan menee uhmassaan juuri niin pitkälle kuin pääsee. On paljon helpompi asettaa ne rajat sellaiseen kohtaan, jota pystyy itse valvomaan. Jatkuvaan housujen vaihtamiseen puuttuminen on vähän eri kaliiperin juttu kuin myöhemmin muiden kiusaamiseen tai opettajalle haistetteluun puuttuminen.
t. vela
Hetkellisesti helpompaa, mutta pitemmässä juoksussa kaivat itsellesi syvää kuoppaa.
Minä en lapsien kasvattamisesta juurikaan stressaa, mutta kaksi periaatetta minulla on, joista en jousta.
1. Se mitä lupaan, myös pidän
2. Jos jotain uhkaan, sen myös toteutan.
Näitä esimerkkejä on monia; jos et syö, ruoka menee roskiin ja uutta ei tule ennen seuraavaa ruoka-aikaa, jos ei mene vaatteet päälle, lähdetään vaikka alasti (ja pari kertaa olen vienyt alkkareissa lapset hoitoon - siellä on sitten puettu, onneksi ei ole ollut kova pakkanen), jos leluja ei kerätä niin ne menee takavarikkoon ainakin viikoksi.
Minua ei metrin mittaiset määräile.
Vois olla sulle mutta ei välttämättä loppupeleissä sille lapselle.
Mulla tuttava on antanut lähes kaiken periksi lapselle ja koulussa on ollutkin vaikeaa kun kaikki ei pyörikään tämän ympärillä. Kamalaa seurattavaa vielä teini-iässäkin.