Jatkotarina: Rakastu, älä ihastu

OSA 2

Ilonalla ei ollut sinä lauantaina mitään annettavaa, ei sen suurempaa iloa ainakaan. Satu oli lähtenyt Jessensä kanssa jo aikoja sitten. Me Iinan kanssa odotimme taksia ja parilla tyttökielarilla lunastimme itsellemme paikan aivan jonon etupäästä. Miehet ovat kyllä niin vietävissä, kun vain tietää, mistä napista painaa. Taksinkuljettaja ei meinannut löytää navigaattoristaan asuntoni osoitetta, joten liikkeellelähtö kesti aikansa. Myönnetään, että olin jonkun verran humalassa, mutta en niin humalassa, ettenkö olisi tajunnut kuljettajan olevan täysin kuutamolla sen vehkeensä kanssa. Iinan osoite löytyi helpommin ja lähdimme suuntaamaan ensin sinne. Taksi kurvasi Hämeenkadulle ja pomppuinen ajo mukulakivetyksellä sai Iinan voimaan pahoin. Kuljettaja ojensi meille muovipussin, ja Iina ryhtyi tyhjentämään vatsalaukkuaan läpinäkyvään pussukkaan. Pidin Iinan hiuksista kiinni, etteivät nämä sotkeentuisi muovipussin pahalta haisevaan sisältöön. Taksi pysähtyi liikennevaloihin bussipysäkin kohdalla. Iinan hiukset kädessäni katselin sivuikkunasta, kuinka rastapäinen mies puhalteli käsiinsä kylmissään ja odotti bussia. Mies vilkaisi minuun päin ja hymyili nähdessään, mitä takapenkillä tapahtui. Kai se oli huvittavan näköistä, vaikka minulle ja Iinalle se oli lähes jokaviikonloppuinen rituaali. Rastapää käänsi katseensa takanamme tulevaan bussiin ja heilautti kättään, jotta tämä pysähtyisi. Rastapää kapusi bussiin, taksi lähti liikkeelle, ja Iina rykäisi uuden satsin pussiinsa.

Maanantai on ehdottomasti viikon kamalin päivä. Sunnuntain krapula alkaa hellittää kylläkin, mutta mahdollisesta yhden yön jutusta seurannut morkkis jatkuu koko viikon ja maanantaina se on aina huipussaan. Lokakuun ensimmäinen viikko oli oikeastaan virkistävän erilainen, sillä lauantainen hukkareissu Ilonaan säästi minut jokaviikkoiselta ”miks piti taas”-masennukselta. Puhelinmyyjän työ harvemmin vaatii ihmiseltä paljon, sitä voi tehdä ihan missä kunnossa vaan, melkein. En ole kyllä koskaan uskaltanut tulla töihin kännissä, niin pitkälle en ole uskaltanut pomoni kärsivällisyyttä testata. Rahantarve on kuitenkin suuri, ja puhelinmyynti paskaduuneista kiehtovin tällä hetkellä. Meillä on mukava työporukka ja todella joustava esimies ja palkka taas määräytyy suurimmaksi osaksi sen mukaan, minkä verran jaksaa asiakkaita mielistellä ja hommia paiskia. Tavallisella sukankuluttajalla ei ole aavistustakaan siitä, minkälaista sontaa puhelinmyyjät niskaansa saavat. Välillä uhkaillaan suoranaisella väkivallalla ja välillä taas ehdotellaan päiväkahvitreffejä. Yleensä jälkimmäisiä tarjoavat vähintään viisi vuotta sitten eläkkeelle jääneet papparaiset. Herttaisia sinänsä, mutta eivät ihan täytä minun mieskriteerejäni tällä hetkellä. Olihan siellä asiakkaiden joukossa sitten yksi aika ihanakin mies, jonka kanssa juttelin varmaan puoli tuntia enkä saanut lehden lehteä myytyä. Sovin sen miehen kanssa treffitkin, mutten koskaan mennyt paikalle. Tai teknisesti katsoen saavuin. Kurkkasin treffipaikaksi sopimamme kahvilan ikkunasta sisään ja näin vain yli viisikymppisiä miehiä juomassa kahvia. Pakenin paikalta nopeasti ja päätin, etten enää koskaan sortuisi niin epätoivoiseen tekoon.

Asun Tampereen Hervannassa pienehkössä kerrostaloyksiössä. Talo on valmistunut vuonna 1956 ja putkiremontti on tulossa viiden vuoden päästä. En tajua, miten tässä talossa saa kukaan ihminen asua. Jos täällä on käynyt joku tarkastaja, niin taatusti se on jättänyt minun huoneistoni väliin. Putket pitävät talvisin sellaista ääntä, että voisin helposti kuvitella maailmanlopun kuulostavan samalta. Iina asuu parin korttelin päässä eli lähes naapurissa. Iina opiskelee vielä ja yrittää epätoivoisesti valmistua ennen viisi vuotta nuorempaa superlahjakasta veljeään. Mielestäni Iina on hävinnyt sen taiston jo aikoja sitten. Kai se jotain koulujuttuja päivät pitkät kirjoittelee, mutta mitään valmista en ainakaan minä ole nähnyt aikoihin. Minä sentään olin sen verran fiksu, että jätin peruskoulun jälkeen hakematta mihinkään opinahjoon ja lähdin samantein töihin. Totuus on, ettei minulla ollut silloin eikä ole vieläkään minkäänlaista hajua siitä, mitä haluan elämälläni tehdä.

OSA 3

Toistaiseksi minua kiinnostavat vain miehet ja niiden monimutkainen sielunelämä. Haluaisin pyydystää miehen lasipurkkiin ja tarkkailla sen elämää ja kehittymistä ihmiseksi lasin takaa. Voisin ruokkia sitä, rakentaa sille pienen juoksupyörän ja pukea sen vanhan Ken-nukkeni vaatteisiin. Sitten, kun tämä mies olisi niin kiintynyt minuun, ettei enää osaisi elää ilman minua, ostaisin ilmapatjapumpun ja pumppaisin miehestä täysikokoisen. Tämä mies osaisi ajatella, tuntea ja rakastaa kuin nainen, mutta olisi kuitenkin urheilullisen seksikäs, komea ja tietenkin äärettömän viriili. Komeudesta voisin ehkä tinkiä, sillä eihän itsellenikään ole suotu huippumallin vartaloa. Sängyssä miehen tulisi kuitenkin olla kuin villieläin. Minä olen osuuteni huonosta seksistä saanut enkä sitä enää omalta lasipurkkimieheltäni kaipaisi. Sen sijaan, että katson päälläni orgasmin voimasta ähkivää ja puhkivaa lihakasaa, haluan vihdoin vierelleni miehen, joka voi saattaa minut taivaan porteille ja takaisin. Sellaisen lasipurkkimiehen haluaisin. Kummallista, ettei maailmassa, jossa osataan poistaa aivokasvaimia, osata valmistaa miestä, joka pyyteettömästi rakastaisi naistaan koko loppuelämänsä.

Keskiviikkona Iina halusi viedä minut opiskelijaystäviensä kaljabileisiin. Ihan kiva idea Iinalta, joka ei yleensä hengaillut muiden ikinuorten valopäiden seurassa. Kävelimme Iinan kanssa yhdessä asunnolle, jossa bileet olivat. Stereoiden bassojytke kuului ulos asti eikä osoitteesta voinut erehtyä. Pippaloiden keski-ikä lähenteli 25 ikävuotta, ja silti kaikki nämä minunkin verorahoillani elävät ”nuoret” jaksoivat keskustella playstation-peleistä, pussikaljasta ja ysärihiteistä loputtomasti. Olen minäkin lapsellinen, mutta rajansa kaikella. Iina sulautui kasvottomaan opiskeljiamassaan täydellisesti, joten minä sain viettää illan suurimmaksi osaksi yksin sohvalla istuen. Kävihän siinä vieressä jos jonkinlaisia teekkareita vonkumassa ja kertomassa nokkelia sutkautuksia insinöörien olemattomista käytännön taidoista. Tukahduttaakseni kasvavan murhanhimoni jouduin nauttimaan asunnon omistajan valmistamaa boolia kymmeniä annoksia. Epäonnekseni booli oli melkoisen laimeaa ja sisälsi enimmäkseen lonkeroa ja Lidlistä ostettua halpislimsaa. Voltteja oli korkeintaan kaupasta ostettavan limusiiderin verran.

Kun kävi hyvin selväksi, että niissä pirskeissä ei päätään sekaisin saisi, päätin poistua paikalta. Ensin piti kuitenkin löytää Iina ja kertoa tälle juryn päätös. Tilavaan solukolmioon oli ahtautunut noin viisikymmentä ihmistä, suurinta osaa en ollut koko illan aikana edes nähnyt. Löysin Iinan juttelemasta kahden ihan hyvännäköisen miehen kanssa. Ilmoitin olevani lähdössä, mutta Iinalla oli muita suunnitelmia varalleni. Minun oli lähdettävä hänen ja näiden kahden nuorukaisen kanssa baariin, ihan vaan Iinan henkiseksi tueksi. Epäröin, mutta lupauduin seuraksi. Ilta kun oli kuitenkin vielä nuori eikä se siitä enää huonontuakaan voinut.

Päädyimme kilometrin päässä sijaitsevaan baariin, jossa istui vain kolme vaivaista asiakasta, hekin lienivät kuppilan vakikalustoa. Iina oli iskenyt silmänsä siihen vaaleatukkaiseen ja minun tehtäväni oli keksiä sille tummatukkaiselle jotain tekemistä siksi ajaksi, kun Iina tutustui paremmin vaaleatukkaisen nieluun. Sen tummatukkaisen nimi oli Tomi, eikä hänellä ollut hajuakaan siitä, mitä naisen kanssa voisi jutella, jos sellaisen kanssa pääsisi keskustelemaan kahden. Sätin itseäni siitä, että olin lähtenyt mukaan. Nousin pöydästä hetkeksi käydäkseni baaritiskillä hakemassa itselleni uuden siiderin. Tiskin takana hääräili kovin tutunnäköinen mies, mutta en saanut kirveelläkään mieleeni, missä olin hänet tavannut. Lippispäinen komistus antoi minulle siiderini, jonka maksoin pankkikortilla. Jos baarimikko on kiinnostava, maksan aina ostokseni pankkikortilla, koska silloin saan pelattua itselleni hieman lisää aikaa. Tälläkin kertaa jippo toimi, koska baarin pankkikortinlukija oli hitaalla tuulella. ”Sori, en tiä mikä täs on. Kestää vähän aikaa”, baarimikko huikkasi kortinlukijan luota ja loi pikaisen katseen minua kohti. En vain vieläkään saanut päähäni, missä olimme tavanneet aiemmin. Vasta, kun mies otti lippiksen päästään, tajusin, että kyseessä oli se veikeä viimelauantainen rastapää. Kuin tilauksesta pankkikortinlukija alkoi toimia ja sain eteeni kuitin, johon hutaisin nopeasti nimeni. Palasin siiderini kanssa pöytään, jossa Iina laski kielellään vaaleatukan hampaita ja tummatukkainen Tomi pelasi kännykällään. Oli myöhäistä palata takaisin baaritiskille.

OSA 4

Torstaiaamu ei ollut niin miellyttävä kuin yleensä. Suussa oli pikantti paskan maku ja hampaat olivat täynnä epämääräistä töhnää. Vaatteita oli sikin sokin lattialla ja koko kahdenkymmenen neliön kämppä haisi vanhalle viinalle. Varovasti nousin sängystä ja kävelin vessaan. Lämpimän suihkun jälkeen keräsin itsetuntoni rippeet ja aloin kasata sängyn vieressä lojuvia vaatteita kahteen siistiin pinoon. Toisen pinon siirsin suoraan pyykkikoriin ja toisen laitoin tuolin päälle. Jääkaapissa oli avattu tuoremehupurkki, josta kaadoin itselleni lasillisen. Pyyhe ympärilläni istuin nojatuolissa mehulasi kädessäni ja katselin tuolilla olevaa vaatepinoa. Kauniisti viikkaamani haalarit ällöttivät minua ja mehu meinasi tulla samantein ylös.

Olen ihmisenä todella itsekäs ja jääräpäinen. Osaan kyllä tarvittaessa tuoda itsestäni esille ne miellyttävämmät puolet, mutta en pidä teeskentelystä. Torstaiaamusta oli teeskentely kaukana. Heti, kun sain sen verran itseäni hereille, että ylipäänsä tajusin, mitä olin edellisenä iltana tehnyt, aloin pitää asunnossa sellaista mölyä, että sängylläni makaavan teekkarinkin ruususenuni keskeytyi. Halusin saada hänet ulos niin pian kuin suinkin, enkä jaksanut valehdella ja leikkiä kilttiä tyttöä. Siispä ojensin silmiään hierovalle miehelle tämän haalarit, bokserit sekä t-paidan ja näytin ovea. Uusi insinööriystäväni puki ylleen ja lähti katsomatta kertaakaan taakseen. Emme vaihtaneet sanaakaan sen viiden minuutin aikana, jonka Tomi tarvitsi lähteäkseen asunnostani. Huokasin syvään, join toisen lasillisen tuoremehua ja ryhdyin vaihtamaan sänkyyni lakanoita.

Satu ja Jesse muuttavat yhteen. Kyllä, niin se vain on ja olihan se ennustettavissakin. Kuukauden seurustelun jälkeen he uskovat rakkautensa olevan niin syvä, että haluavat jakaa yhteisen kodin. Minä en pystyisi moiseen varmaan koskaan. Luulen, että minun olisi tunnettava elämää suurempaa rakkautta jotakuta miestä kohtaan, jotta kykenisin olemaan tämän kanssa samassa asunnossa 24 tuntia vuorokaudessa. Itseasiassa seurustelu on melko nurinkurinen prosessi. Alussa kaikki on ihanaa ja toisen kasvoja voisi tuijottaa vaikka viikon yhtäjaksoisesti. Sitten tutustutaan, suudellaan, rakastellaan, tavataan vanhemmat ja yhtäkkiä toisen naamaa ei enää kestäkään, päinvastoin, se alkaa ärsyttää. Siinä vaiheessako sitä sitten pitäisi toisen kanssa yhteistä elämää rakentaa? Kukaan ei ole täydellinen ja jokaisessa on vähintään yksi ärsyttävä piirre. Alkuihastuksen vaaleanpunaiset haavekuvat muuttuvat kirkuvanpunaiseksi stop-merkiksi ja suhde kuolee omaan mahdottomuuteensa. Kirottu asia tuo ihastuminen. Se peittää ihmisestä kaiken, mikä tekee hänestä persoonallisen. Ihastuessamme tuijotamme ihmistä silmiin ja punastelemme lähes naurettavuuksiin asti mitä tyhmimmistä asioista. Ihastuksen kohde on täydellinen, ihana, uskomattoman luotettava ja rehellinen eikä kukaan tai mikään voisi hänen hohdokkuuttaan vähentää. Minulla on tästä loistava esimerkki.

Seitsemäntoistavuotiaana olin aivan korviani myöden ihastunut itseäni kymmenen vuotta vanhempaan mieheen, jonka kanssa kävin pari kertaa syömässä ja elokuvissa. Useat kaverini yrittivät kertoa minulle, minkälaisesta kusipäästä oli oikeastaan kyse, mutta minä suljin korvani moiselta parjaukselta. Kantapään kautta sain läksyni oppia ja huomata miehen painivan aivan eri sarjassa. Tuo armas, täydellinen ihastumiseni koki kovan kolauksen, kun näin miehen panevan toista naista autossaan puoli tuntia ennen sovittua tapaamistamme. En haluaisi enää kokea tuota ihastumista, joka sumentaa järjenjuoksuni tyystin. Ihastuminen oli tuonut asuntooni kymmeniä miehiä, järkiintyminen oli ajanut ne kaikki pois. Haluaisin hypätä ihastumisen yli ja siirtyä suoraan rakkauteen, pysyvään, kaikkivoipaiseen rakkauteen, joka vavisuttaisi maailmaani ja tekisi siitä paremman paikan elää.

Vihaan supermarketteja ja suuria ostoskeskuksia. Minua ärsyttävät ne pikkuperheet somine pikkulastenvaunuineen. Mikä ihme tarve ihmisillä on nykyään lähteä viettämään laatuaikaa perheen kesken jonnekin kulutuskulttuurin huipentumaan? Itäkeskus, Sello, Iso omena, Koskikeskus, joku fucking Ideapark. Ei jeesus mitä hysteriaa nuokin laitokset pitävät sisällään näin joulun alla. Pikakäynti Helsingissä sai minut taas palaamaan maan pinnalle. Kyllä Tampere on mukava paikka elää ja kuolla. Sisareni asuu Helsingissä, enkä yksinkertaisesti ymmärrä, miten siellä kykenee pysymään elävien kirjoissa niillä vuokrilla.

Onpa fiktiota..Hervannassa ei ole noin vanhoja kerrostaloja

OSA 5

Siskoni Teija aina puolustelee kaupunkivalintaansa sillä, että ”stadissa” on parhaat palkat ja parhaat etenemismahdollisuudet. Tuolla samaisella argumentilla hän on yrittänyt saada minua muuttamaan pääkaupunkiseudulle. En vain pysty kuvittelemaan kovin pitkää uraputkea puhelinmyyjälle edes Helsingissä. Vai edetäänkö siellä sitten Aku Ankan myyjästä Suosikin myyjäksi, ja sitten kun oikein on ikälisät kohdallaan, niin saattaa päästä myymään hesaria. Tai jos oikein todella hyvä tuuri käy ja sattuu omaamaan suhteita korkeammille tahoille, niin saattaa päästä jopa ihan Suomen Kuvalehteä tuputtamaan ihmisille, joiden kuukausipalkka ei tahdo riittää edes arjen pyörittämiseen. Ei se nyt ihan niin mene, mutta pidän ajatuksesta. Todellisuudessa ylenemisporras etenee kaiketi puhelinmyyjästä asiakaspalveluun tai helpdeskiin, ja sitten, kun sielläkään ei enää pysy teknologian kärryillä, siirretään jonkin 0700-alkuisen numeron huohottavaksi pamelaksi.

Iina ei sitten löytänytkään omaa onnellista loppuaan sen vaaleatukkaisen teekkarin nielurisoista. Viikon se onni oli kestänyt, kunnes Iina oli päätynyt siihen tulokseen, että mies käytti aivan liian halpaa partavettä. Itse epäilen, että käyttikö moinen siloposki partavettä ollenkaan. Jotain perusaxea vaan suihkautetaan joka koloon ja baanalle. Joka tapauksessa tämän murheellisen ”eron” vuoksi olimme jälleen kerran lähteneet Tampereen öiseen sykkeeseen joulukuun toisena lauantaina. Ilta olisi ollut todella lupaava ilman sitä tihkusadetta ja kylmää viimaa. Miksei kukaan hiuskiinnevalmistaja testaa tuotteitaan tällaisissa sääoloissa? Voisivat Tekniikan Maailman pojatkin sitten testailla ja jakaa tähtiä muotoilutuotteille niiden kestävyyden mukaan. Olisi naisihmisen huomattavasti helpompi valita oikea tuote oikeaan keliin. Eihän kukaan aja talvella kesärenkaillakaan. Iinan toive oli käydä ensin ihan pikaisesti Tivolissa moikkaamassa kavereita, mutta kyllä meistä kumpikin tiesi, että sieltä ei poistuttaisi ennen valomerkkiä.

Väkeä oli mukavasti ja musiikki sai minut koputtelemaan kynsiäni baaritiskiä vasten. En tiedä, miksi se ilta tuntui onnistuneelta jo ennen nousuhumalaa, mutta pitkästä aikaa tuntui hyvältä olla baarissa. Liekö sitten positiivinen asenteeni näkynyt ulospäinkin, sillä ympärilläni pyöri aika mukavannäköisiä miehiä koko illan. Tämä luonnollisesti hiveli huonoa itsetuntoani. Iinan maistellessa juomaa toisensa jälkeen baaritiskin luona, minä sain tanssia usean eri partnerin kanssa läpi yön. Tässä oli tietenkin myös huono puolensa, sillä en ehtinyt tutustua yhteenkään kunnolla ja valomerkin jälkeen jouduin poistumaan baarista yksin. Iinakaan ei löytänyt kainaloonsa ketään, joten jaoimme taksin Hervantaan. Huomasimme pikkukuppilan olevan vielä avoinna, joten rynnimme sisään ja suorastaan huusimme tilauksemme baarimikolle. Meitä nauratti niin, ettemme henkeä saaneet.

Baari oli tyhjä ja baarimikko ilmeisen näreissään siitä, että pamahdimme paikalle. Katsahdin tuimailmeisen miehen kasvoja ja tunnistin hänet samaksi rastapääksi, joka oli ollut töissä bileiltanakin. Miehen kasvoilla ei näkynyt merkkiäkään siitä, että hän olisi tunnistanut minut. ”Olin kyl just sulkemas. Kassa on jo kii.” Iina katsoi minua ja kääntyi kohti ovea. Minä en halunnut lähteä. Olin aivan liian hyvällä tuulella mennäkseni nukkumaan. Rastapää ei suostutteluistani huolimatta myöntynyt myymään minulle alkoholia missään muodossa. Riehakkaan oloni johdosta uskaltauduin flirttailemaan melko avoimesti rastansa lippiksen alle kätkeneen baarimikon kanssa, vaikken edes saanut minkäänlaista vastausta tai rohkaisua toimilleni. Siinä sitten nikkasin silmää ja virnuilin kuin mielipuoli hetken, mutta rastapään kasvot eivät vääntyneet edes vienoon hymyyn. Kivikasvo laski päivän myyntiä vakava ilme kasvoillaan. Iina huuteli ovelta, että meidän oli aika lähteä. Minua alkoi ärsyttää baarimikon käytös. Varsinainen palveluammatin ilmentymä, ei minkäänlaisia käytöstapoja. Juuri kun olin antamassa rastapään kuulla kunniansa, Iina tarttui minua takin hihasta ja repi minut ovelle väkisin. Pystyssä pysyminen oli hämmästyttävän vaikeaa ja humalani taso yllätti minut täysin. Kompuroin pubin mattoon ja romahdin lahjakkaasti naamalleni. Kuulin tiskin takaa pienen tirskahduksen, mutta kun käänsin kasvoni rastapäätä kohti, tämä vakavoitui ja toivotti hyvää illan jatkoa. ”Voisitte vähä kattoo miten noita mattoi laitatte lattiaa”, neuvoin sammaltaen ja kävelin Iinan perässä ulos. Ikkunasta näin rastapään pudistelevan päätään nauraen. Oliko minusta tullut todella tullut näin säälittävä?

OSA 6

Sunnuntaina podin krapulaa sohvalla televisiota katsoen. Iina kävi valaisemassa minulle edellisillan tapahtumia. En muistanut ollenkaan meidän käyneen lähipubissa. Humalan pelastava unohdus varjeli minua morkkikselta, sillä eihän sellaista voi katua, mitä ei muista. Krapula on siinä mielessä mielenkiintoinen olotila, että siinä kaikki edellisillan tuntemukset tulevat takaisin täysin päinvastaisina. Mitä riehakkaampi fiilis on ollut edellisenä iltana, sitä hitaammalla aivot käyvät seuraavana päivänä, mitä parempi olo on ollut, sitä kamalampi krapula tulee, mitä enemmän on tullut juotua, sitä enemmän tulee oksennettua. Ääripäiden viikonloppu siis. Illalla olotilani oli kohentunut sen verran, että halusin saada jotain rasvaista ja suolaista syötävää. Iinan kertomus öisestä pubireissusta sai minut uteliaaksi.

Suuntasin lähikuppilaan hikisen viisieuroseni kanssa. Tiskin takana ei näkynyt ketään, joten jäin odottelemaan hetkeksi. Pian näin tutun rastapään kävelevän tiskin taa kantaen paria täyttä tarjotinta mukanaan. Mies vilkaisi minua ja hänen suupieliään alkoi nykiä.

”Naura vaan, ei mua haittaa. Oon tottunu”, totesin virnuillen. ”Joko tsekkasit matot?” rastapää kysyi ja laski olutta hanasta. En tajunnut kysymystä, joten naurahdin vaivautuneesti ja pyysin nähdä tämän Michelin-ravintolan menun. Mies ojensi minulle hieman kärsineen oloisen ja silmin nähden virttyneen A4:n. Listalta löytyi kaikkea porilaisesta turkulaiseen. Halusin kuulla, mitä mausteita näihin gourmet-aterioihin sisältyisi. Suolakurkun, tuoresalaatin ja majoneesin sijaan sain tyytyä sinappiin ja ketsuppiin. ”Jos vaikka toi turkulainen sitte”. Päädyin klassikkoon. Minut yllätettiin kysymyksellä: ”Karvoilla vai ilman?” Olin niin ällistynyt, etten tajunnut heti vastata. Rastapäähän osasi murjaista vitsin. Kyseessä ei siis voinut olla teekkari. ”Siis karvoilla”, mies jatkoi ja hävisi keittiöön.

”ET TUNGE KARVOJA SIIHE TURKULAISEE!” huusin rastapään perään ja herätin kuppilan muissa asiakkaissa hilpeyttä.

Viisi minuuttia myöhemmin odotukseni palkittiin, ja sain upottaa hampaani herkulliseen turkulaiseen, joka ei nimestään huolimatta eronnut mitenkään tavallisesta eineshampurilaisesta. ”Mistä sen turkulaisuuden huomaa?” kysyin rastapäältä, joka pyyhki baaritiskiä oluen värjäämällä rätillä. ”Ei mistää. Sen vaa kuulee”, baarimikko tokaisi ja loi minuun katseen, jonka olisi voinut tulkita jopa ystävälliseksi. Olinko onnistunut rikkomaan jään ja saamaan kontaktin tähän mielenkiintoiseen mieheen, joka vietti aivan liian paljon aikaa juottaen opiskelijoita ja puliukkoja paikallisessa lähiöräkälässä? Itse en ollut aivan varma, kumpaan porukkaan kuuluisin. Sen tiesin, että opiskelija en halunnut olla ja edellisen illan perusteella rastapää kuvitteli minut vähintäänkin alkoholiongelmaiseksi kassialmaksi. Söin hampurilaiseni hyvällä ruokahalulla, maksoin ja lähdin pubista leveä hymy kasvoillani. Tähän "ravintolaan" tulisin taatusti vielä toistekin, oli siellä ainakin kaupungin tällä hetkellä kiinnostavin lihatiski.

OSA 7

Vanhempien kanssa keskustelu on aina ollut minulle vaikeaa. Vaippaikäisenä tulin heidän kanssaan hyvin toimeen, sillä keskustelu liikkui pitkälti ”onko sulla pissahätä? haluatko ruokaa?”-linjalla. Teija on minua kolme vuotta vanhempi ja hän on todellinen enkeli minuun verrattuna. Hän sai kaiken silmiään räpyttämällä. Minulle pidettiin tiukkaa kuria, mikä taas tappoi lähes kaiken luottamuksen ja avoimuuden välillämme. En halunnut kertoa vanhemmilleni enää mitään, sillä he eivät olisi milloinkaan voineet ymmärtää murrosikäisen nuoren naisen ajatuksenjuoksua. Tunnustettava toki on, etten minä itsekään aina ollut perillä siitä, mitä oikein touhusin elämälläni. Kaikkea piti kokeilla ja rajoja rikkoa vaikka väkisin. Jos joku ei uskaltanut hypätä leikkimökin katolta, niin minä hyppäsin, tai jos joku ei uskaltanut varastaa lakritsipötköä kaupan karkkihyllystä, niin minä kyllä uskalsin. Eihän se ollut edes kovin vaikeaa. Iän myötä kokeiltavat asiat saivat hieman vakavamman luonteen, mutta ei siitä sen enempää. Olin kai jonkin asteinen kapinallinen ja halusin tehdä ja kokea kaiken välittömästi. Vanhempieni kärsivällisyys oli koetuksella, ja paskaämpärin sanko katkesi eräänä lauantaina, kun poliisit heittivät minut autollaan kotiin selviämään. Äidin reaktio oli unohtumaton. Hän huusi ja itki samanaikaisesti eikä pystynyt loppujen lopuksi edes katsomaan minua, omaa tytärtään, silmiin. Isä tyytyi vain huutamaan ja antamaan minulle kuukauden kotiarestia, jonka kuitenkin ovelana isintyttönä onnistuin kumoamaan jo viikko tapahtuneen jälkeen.

Peruskoulun jälkeen vanhempani olisivat halunneet minun jatkavan lukioon, kuten Teija ja kaikki kaverini tekivät. Minulla ei ollut aikomustakaan mennä mätänemään kolmeksi vuodeksi laitokseen, jossa kaikki vauhkoavat jonkin autuaaksi tekevän valkolakin takia. Ei, minä lähdin omille teilleni. Äiti ja isä eivät luvanneet tukea päätöstäni olla menemättä kouluun ja he kieltäytyivät elättämästä tällaista turhaketta kotonaan ollessani 16-vuotias. Niinpä suuntasin tätini luo Tampereelle ja tänne myös lopulta asetuin.

Äiti ja isä käyvät luonani melko harvoin. Valitettavasti joulu on juuri sitä aikaa, kun äitikin muistaa omaavansa tyttären ja tulee käymään pyytämättä. Isä tulee sitten mukaan silkasta pakosta, kun kerran on se joulu ja perhettä pitää nähdä ja sukulaisia muistaa. En ole itse enää moneen vuoteen viettänyt joulua vanhempieni kanssa, sillä koen pääseväni paljon helpommalla Tampereella. Äiti ja isä ovat sitten paria päivää ennen aattoa tulleet käymään luonani jonkin turhan verukkeen varjolla. Yleensä he muodon vuoksi jättävät koristellun jukkapalmuni juureen pari pakettia. Näissä paketeissa toistuu joka vuosi sama teema: villasukat ja suklaarasia. Miksi edes vaivautuvat lähtemään näin kauas kahden niin surkean lahjan tähden? Kulkisivat ne paketit postinkin kautta. Tämä vain todistaa näiden vierailuiden todellisen syyn: kyyläys.

Tämä vuosi ei ollut siis mikään poikkeus, sillä aatonaattona kerrostalon pihaan ajoi punainen farmari-Volvo, josta nousi keski-iän ylittänyt pariskunta käsissään kaksi pienen pientä pakettia. Näin ikkunasta, kuinka äidin suu kävi koko ajan. Isä-parka oli joutunut kuuntelemaan äidin jorinoita koko matkan. Napsautin kahvinkeittimen päälle, sillä halusin päästä vieraistani eroon nopeasti. Avasin oven valmiiksi ja jäin eteiseen odottamaan. Ensin ohjelmassa olivat tietenkin pakolliset halaukset, tervehdykset, joulun toivotukset ja sitten, tietenkin, asumukseni läpikotainen tarkastus. En jaksa enää vaivautua vanhempien takia, joten kämppäni oli tasan siinä kunnossa kuin se on muutenkin. ”Miten ihmeessä pystyt elään tämmösessä läävässä? Eikö sua yhtään ahdista tää pöly ja lika?” Äidin valitus meni toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Isä vaikutti epätavallisen poissaolevalta. Töissä on kuulemma kiirettä ja työntekijöitä vähennetään ensi vuoden alussa. Katoin pienelle pöydälleni kolme kahvikuppia ja muutaman viipaleen kaupasta ostamaani pullaa. Äidin katse oli paheksuva. Itsehän jokaisen naisen pitäisi pullansa leipoa. Oli suorastaan häpeällistä ostaa pullaa kaupasta, puhumattakaan mehusta, hilloista tai pikkuleivistä. Kaikki pitää tehdä itse tai sitten olla syömättä. Naurettava periaate nykymaailmassa. Äiti nyt on kyllä muutenkin jämähtänyt pahasti jonnekin 60- ja 70-lukujen välille niin ulkoisen habituksensa kuin arvomaailmansa puolesta.

OSA 8

”No, onkos sulla mitään kivaa poikaa nyt?” Sieltä se kysymys taas tuli yhtä täsmällisenä kuin kymmenen uutiset. ”Ei, ajattelin ruveta lesboksi”, vastasin ja haukkasin suuren palan pullan siivusta. Isä meinasi tukehtua omaan viipaleeseensa, ja äiti jähmettyi patsaaksi ja lorautti vahingossa kahviinsa niin paljon maitoa, että musta kahvi muuttui hetkessä haaleanruskeaksi. Isä kurkkasi silmälasiensa yli ja yritti etsiä kasvoiltani merkkiä pilailusta, turhaan. Olin niin kyllästynyt vanhempieni urkkimiseen, että päätin katkaista tältä visiitiltä siivet heti alkuunsa. Suunnitelmani toimi täydellisesti. Äiti laski maitopurkin pöydälle ja viileän rauhallisena nousi hitaasti tuoliltaan. ”Seppo, me lähdemme nyt.” Isä hörppäsi nopeasti viimeiset kahvitipat kupistaan, nousi ylös ja seurasi äitiä eteiseen.

Illalla päätin lähteä huuhtomaan huoleni siiderilasiin ja soitin Iinan seurakseni. Lähipubi kelpasi hyvin tähän tarkoitukseen, joten suuntasimme sinne pienen kävelylenkin päätteeksi. Moikkasimme tutuksi tullutta rastapäistä baarimikkoa ennen kuin istuuduimme syrjempään juttelemaan. Minä tietenkin varmistin suoran näköyhteyden lihatiskille. Kertasin Iinalle vanhempieni vierailun pääkohdat ensimmäisen siiderituopin aikana. Luonnollisesti hain myös toisen tuopin ihan vain saadakseni vaihtaa muutaman sanan rastapään kanssa. Olin jo usean viikon ajan yrittänyt saada selville lisää miehen henkilöllisyydestä, mutta vailla menestystä. Suoraa nimentiedustelua rastapää vältteli virnuillen, eikä halunnut raottaa salaperäisyyden verhoaan. Tämä sopi minulle hyvin, sillä mikäli miehen nimeksi olisi paljastunut Teuvo tai Kalervo, unelmani täydellisestä miehestä olisi kokenut jälleen pienen kolauksen. Ei, sen täytyi olla Mica, Lorenz, Richard tai jokin muu seksiä ja saippuaoopperaa tihkuva nimi. Normaalisti olen kyllä aika suora ihminen ja esitän asiat niin kuin ne ovat, mutta rastapään tapauksessa en uskalla. Kai minä jollain lailla pelkään täystyrmäystä yhdessä erässä. Hitaasti hyvä tulee. Kerrankin olen samaa mieltä jonkin kuluneen sanonnan kanssa. Jos tarpeeksi näytän naamaani pubissa, ehkä rastapääkin alkaa pitää minua tarpeeksi mielenkiintoisena kertoakseen minulle muutakin kuin siiderin hinnan.

Sain kutsun uudenvuodenaatoksi Satun ja Jessen tupaantulijaisiin. Viehkeää. He lähettivät kutsun oikein postitse kauniissa kuoressa. Mukana oli lahjalista Stockmannille. Helvetti. Eivät he sentään naimisiin menossa ole. Ostin Anttilasta heille samanlaiset possukuvioiset kahvimukit ja kääräisin ne sanomalehteen. Saa luvan kelvata. Koska Jessellä oli suurempi asunto, Satu joutui luopumaan pienestä koirankopistaan Tampereen keskustassa. Jessen asunto sijaitsi Kalevassa, joten kovin suurta muutosta tämä ei Sadun elämään toisi ainakaan sijainnin suhteen. Iina oli löytänyt itselleen deitin, joten minun kohtaloni oli löytää tieni tupareihin omin neuvoin. En halunnut tuppautua kenenkään ”treffeille” kolmanneksi pyöräksi.

Jessen asunto oli suorastaan valtava. Satu esitteli minulle huoneita ja ohjasi herkkuja notkuvan pöydän ääreen. ”Ota siitä, me ite tehtiin tänää kaikki.” Yök. Söpö pikkupari leipomassa ja laittamassa ruokaa esiliinat yllään, hyräillen, toisiaan pyllyistä nipistellen. Mielikuva oli niin vahva, että naamani vääntyi väkinäiseen hymyyn tarttuessani kertakäyttölautaseen ja lautasliinaan. Satu palasi muiden vieraiden pariin, ja minä jäin lastaamaan kertakäyttölautastani pöydän herkuilla. Havaitsin Jessen lähestyvän minua näkökenttäni vasemmassa laidassa. Kai hän tunsi jonkinlaista tarvetta viihdyttää minua sillä aikaa, kun Satu viihdytti muita vieraita. ”Ei sun tartte, kyl mä pärjään”, tokaisin miehelle ja jätin tämän seisomaan yksinään pöydän viereen. Kävelin olohuoneeseen, jossa Satu esitteli asuntoa juuri saapuneille vieraille. Katseeni poimi ihmismassasta tutut kasvot, joiden näkeminen sai adrenaliinin virtaamaan suonissani. Käänsin kasvoni nopeasti poispäin ja säntäsin lähimmästä ovesta sisään huoneeseen, joka osoittautui makuuhuoneeksi. Sadun peilipöydän vieressä järjestelin hiussuortuviani haluamaani järjestykseen aivan kuin sillä olisi ollut jotain merkitystä. Lainasin Sadulta huulipunaa, huulikiiltoa ja poskipunaa. Tällaista tilaisuutta olin odottanut pitkään: Epämuodollinen tilaisuus, jossa minä ja rastapää vihdoinkin olisimme samassa paikassa samaan aikaan eikä välissämme olisi kaljalta haisevaa baaritiskiä.

OSA 9

Viiden minuutin laittautumisen jälkeen palasin takaisin olohuoneeseen. Korkokenkäni kopisivat mukavasti puulattiaa vasten ja paikannettuani rastapään, yritin luonnollisesti kävellä tämän ohi niin seksikkäästi kuin suinkin osasin. Vasemman kengän korko tarttui kiinni maton hapsuihin, ja rojahdin sekunnissa lattialle lyöden leukani lasisen pöydän kulmaan. Hetkessä ympärilläni oli huolestunut ihmisjoukko kyselemässä, kävikö pahasti. Kaatuessani olin puraissut huultani niin, että siitä alkoi vuotaa verta. Neitseellisen valkoinen paimentolaismatto sai muutaman punaisen täplän ennen kuin tajusin siirtyä pois maton päältä. Vieraat alkoivat kadota ympäriltäni. Satu katosi keittiöön hakemaan jääpaloja huultani varten. Istuin jakkaralla ja pidin vessapaperitukkoa kiinni alahuulessani.

Vähän ajan kuluttua huomasin jonkun seisovan vieressäni katsomatta kuitenkaan minua kohti. ”Sä se aina tsekkaat noi matot”, ääni vierestäni kuului. Vilkaisin pitkää miespuolista vierustoveriani paremmin ja tunnistin tämän heti. Otin paperitukon pois suuni edestä ja valmistauduin naljailemaan takaisin: ”Jonkun on sekin homma tehtävä.” Rastapää vilkaisi minua ja naurahti. Hetken siinä juttelimme niitä näitä ennen kuin Satu palasi jääpalat mukanaan. Rastapää lähti samassa juttelemaan Jesselle. Satu selvensi minulle, että rastapää oli Jessen kaveri armeija-ajoilta ja että tämä oli sinkku. Muuta tietoa minä en tarvinnutkaan. Hetkellinen hyvä olo sotki ajatuksenjuoksuani sen verran, että kuvittelin itseni muutaman sekunnin ajan paljon itsevarmemmaksi kuin mitä oikeasti olen. Nousin ylös jakkaralta, ojensin jääpalat ja vessapaperitukon Sadulle ja marssin Jessen ja rastapään luo. ”Haluisitsä lähtee täältä?” kysyin täysin pokkani pitäen rastapäältä. Jesse katsoi minua hämmästyneen näköisenä. Rastapää katsoi minuun, Jesseen ja vilkaisi vielä varmuuden vuoksi ympärilleen. ”Siis mä?” ”No sä sä. Lähetäänkö?” Hetken mies selvästi empi, mutta lopulta ryttäsi oluttölkkinsä roskikseen ja katsoi minua silmiin. ”Oke, sä viet.”

Painoin meille hissin. Sekunnit tuntuivat todella pitkiltä enkä keksinyt mitään sanottavaa. Ei kyllä keksinyt seuralaisenikaan. Siinä sitten seisoimme ja odotimme hissiä saapuvaksi kuudenteen kerrokseen. Hissi taisi pysähtyä lähes joka kerrokseen matkallaan ylös. Hermostuneena heiluttelin käsiäni puolelta toiselle. Rastapää yskähti pariin otteeseen ja selvitti ääntään aivan kuin olisi halunnut sanoa jotain. Mitään puheen tapaista ei kuitenkaan kuulunut. Parin minuutin kuluttua hissi saapui kerrokseemme ja ovi avautui. Astuimme sisään ja rastapää painoi ensimmäisen kerroksen painiketta. Hitaasti hissi lähti liikkeelle ja kaduin mielessäni, etten ollutkaan lähtenyt laskeutumaan alas portaita pitkin. Olisi kuulunut ainakin jotain ääntä tämän painostavan hiljaisuuden sijaan. Tajusin, etten tiennyt mitään tästä ihmisestä, jonka kanssa juuri poistuin juhlista. Joka ikinen pikkusielu Sadun ja Jessen tupareissa kuvitteli nyt, että pokasin rastapään luokseni pikkuyömyssylle, vaikka totuus oli, ettei minulla ollut mitään aikomusta viedä miestä edes kotiovelleni saakka. Tämä oli taas loistoepisodi sarjassani ”fiksuja ideoita, joita en koskaan ajattele loppuun saakka”. Itse asiassa en edes kuvitellut rastapään lähtevän mukaani. Käsittämätöntä, että hän lähti ja vieläpä niin vähällä suostuttelulla.

Hissin saavuttua alimpaan kerrokseen rastapää astui pois hissistä rappukäytävään ja jäi odottamaan minua. Hän seurasi minua kuin koira: sanaakaan sanomatta hiljaa läähättäen. En tiennyt, mitä rastapää kuvitteli minulta saavansa. Ei hän kuitenkaan vaikuttanut laisinkaan samalta, kuin ne tyypit, joita oikeasti kotiini vein kosteiden baari-iltojen päätteeksi. Rastapää vaikutti jotenkin aikuisemmalta ja fiksummalta, ainakin taatusti selvemmältä kuin minun kymmenen edellistä partneriani. Tämän kaverin kanssa ei kannattanut lähteä soitellen sotaan, vaan oli toimittava hitaasti uuvutustaktiikkaa käyttäen. Tästä miehestä saisi vielä todella hyvän valioyksilön, mikäli häntä viitsisi ajan kanssa kouluttaa.

Ulos päästyämme rastapää pysähtyi sytyttämään tupakan. Ahaa, tässäkin miehessä on vikoja. ”Ai sä poltat.. siis röökaat?” Vittu, miten hyvä avausrepliikki. Viisi minuuttia totaalihiljaisuutta ja sitten minä rikoin jään laukomalla jotain noin nerokasta ja älynystyröitä hivelevää. Röökaat… Mitä ihme slangia yritin oikein käyttää ja miksi? Ei nyt oltu missään Helsingissä eikä ollut kyseessä 15-vuotiaiden ensimmäinen savukekokeilu. Ei ihme, ettei rastapää vastannut mitään. ”Eiku sitä mä vaan, ku et yhtää haise röökille.” Mistä helvetistä minä näitä juttuja oikein keksin? Kyllä oli käsittämätöntä verbaalista haparointia tämän ikäiseltä ihmiseltä. Missä välissä minä muka hänen hajunsa olin niin tarkasti ehtinyt nuuskia? Rastapää pysyi vaiti ja puhalteli savupilviä kirpakkaan pakkasilmaan. Onneksi tajusin sulkea liian suuren suuni siinä vaiheessa ja keskityin nyppimään pörrötumpuistani langanpätkiä.

OSA 10

Parin minuutin kuluttua rastapää veteli viimeiset henkoset tumpistaan ja loi minuun kysyvän katseen. Päätin lähteä kävelemään kohti Tullinaukiota. Kai klubilla voisi käydä hörppäämässä parit ylihinnoitellut siiderit. Klubi oli tupaten täynnä väkeä, mutta tiskille oli päästävä nyt kun kerran sisään oli mahduttu. Rastapää oli ollut baarin oven sisäpuolella ehkä puolisen minuuttia, kun joku jo morjesteli hänelle. Rastapäällä vaikutti olevan aika paljon tuttuja kyseisessä baarissa ja hän näyttikin viihtyvän hyvin tuttujensa parissa. En halunnut väkisin tuppautua seuraan, joten siirryin jonottamaan tiskille. Olin juonut varmaan puolet ensimmäisestä siiderituopistani, kun rastapää vihdoin palautui luokseni sanomatta sanaakaan. Hän vain ilmestyi siihen viereeni istumaan baaritiskin luo ja heitteli suuhunsa suolapähkinöitä tiskillä olevasta pähkinäkulhosta.

Hiljaisuus alkoi ärsyttää minua toden teolla, joten silläkin uhalla, että päästelisin suustani mitä sattuu, päätin ottaa riskin ja aloittaa keskustelun: ”Käytsä usein täällä?” Kaduin lausettani välittömästi. Lauseen vaikutus oli kuitenkin yllättävä. Rastapää alkoi nauraa ääneen eikä siitä meinannut tulla loppua millään. ”Sä oot kyl uskomaton! Mistä sä noi replas vedät?” hän sai viimein sanottua naurultaan. ”No vitun kiva, et on hauskaa. Mä oon täs viimesen tunnin ventannu, et sä sanosit jotain.” ”Miks pitäs sanoo? Sä pyysit mua lähtee hyvistä tupareista. Kai sä nyt sit hoidat jotain vastaavaa viihdykettä, hä?” Vastaavaa viihdykettä my ass. Jos tuo mies luuli pääsevänsä pukille tänään, niin sillä oli pahemmat harhat, kuin skitsofreenisellä isoisälläni, joka luuli olevansa Richard Nixonin poika. Rastapää tilasi itselleen oluen ja hörppi sitä tyytyväisenä. Pystyimme jopa keskustelemaan hetken ihan järkevästi, tai no ainakin melkein. Jos en olisi perusluonteeltani pessimisti ja kyynikko, niin sanoisin, että meillä oli jopa hauskaa. Varsinaiselle flirttiastelle emme vielä päässeet, mutta eipä sen niin ollut väliksikään. Mitä kauemmin juttelimme, sitä mielenkiintoisemmalta mieheltä rastapää alkoi vaikuttaa.

Kaikki hyvä loppuu aikanaan ja niin myös tuo ilta. Mitään varsinaista romanttista viritystä tai värinää ei ollut havaittavissa välillämme, mutta huumorintajumme kävivät kyllä yksiin. Jaoimme taksin Hervantaan ja erkanimme omille teillemme taloni edessä. Rastapää kertoi joutuvansa menemään seuraavana päivänä töihin, ja minä lupasin mennä viihdyttämään häntä. Minulla ei ole selvyyttä siitä, olimmeko näin ollen sopineet treffit vai oliko tämä nyt vain jonkinlaista kummallista kaveruutta. Hyvältä se ainakin tuntui. En ainakaan tuntenut tarvetta kellistää tätä miestä sinä iltana, tai muotoiltaisiinko ajatus uudestaan niin, että en tuntenut tarvetta kellistää häntä vielä. Hulluhan minä olisin, ellen tuollaista herkkupalaa katsellessani ajattelisi seksiä. Niin monena iltana olin jo fantasioissani raapinut rastapään lihaksikkaan selän verille nautinnosta. Toistaiseksi olin rastapäätä kuvitellessani saanut tyytyä paristovoimalla värisevän muovimunan tuomaan huumaan, mutta siihen halusin muutosta. Aiemmat partnerini, Tomi Teekkari mukaan lukien, olivat aivotoiminnaltaan sekä tunneälyltään juuri tuon muovimunan tasolla, mutta nyt minulla oli mahdollisuus saada munan sijasta koko mies. Kotiin päästyäni viskoin vaatteet lattialle ja kömmin peiton alle. Uni tuli lähes välittömästi.

Mikähän siinä on, että kun naiset löytävät miehen, he unohtavat naispuoliset ystävänsä joksikin aikaa tyystin. Miehillä ei käsittääkseni tätä ongelmaa ole. Kun mies löytää naisen, hän pitää silti hyvin tiiviisti yhteyttä kavereihinsa ja mahdollisesti jopa vie naisensa mukanaan, kun lähtee tapaamaan muita äijiä. Kun nainen löytää miehen, hän omistautuu tälle täysin, sillä yksikin minuutti erossa voi olla kohtalokas. Nainen kulkee miehen perässä koko ajan ja tekee kaiken tämän eteen: siivoaa, pesee tiskit ja pyykit, hivelee miehen itsetuntoa tarpeettomilla kohteliaisuuksilla ja kaiken kukkuraksi ottaa kunnia-asiakseen pitää miehen seksuaaliset tarpeet tyydytettyinä päivin öin. Se on se kirottu ihastuminen, joka tuon aiheuttaa, sillä jokainen pidemmän aikaa saman miehen kanssa seurustellut nainen tietää, että noista samoista asioista väännetään kättä kyllä myöhemmin hyvinkin kovaäänisesti. Satu löysi Jessen emmekä sen jälkeen ole juuri kahden kesken nähneet edes kahvin merkeissä. Iinallakin on nyt sitten joku Kimi jostain maalta. Todella fantastista. Iinakin on siis järkipuheen tavoittamattomissa seuraavat puoli vuotta mikäli ”hyvin” käy. Siellä Kimin talolla se kai häärää ja laittaa yhteistä huushollia vauhdilla jo viikon seurustelun jälkeen. Tämä mies taitaa olla niitä harvoja, jotka ottavat naisen avosylin vastaan kämpilleen. On sitä nähty niitäkin tapauksia, jotka ovat kavahtaneet jo naisen hammasharjaa kuin ruttoa.

OSA 11

Rastapään kanssa asiat ovat kuten ennenkin. Olen juonut itseni lähes vararikkoon ja maksavaurioon istuessani illasta toiseen lähipubissa juttelemassa ihanan baarimikon kanssa. Mitään vaan ei tapahdu. Tänään on vielä perjantai ja tekisi mieli lähteä ulos. Minulla ei ole hajuakaan rastapään ajatuksista enkä saa Iinalta ja Sadulta kullanarvoisia vinkkejä edes puhelimitse. Sieltä kuuluu aina vain jotain typerää kiherrystä ja ”ei, älä sieltä”-tyyppistä huohotusta. Ällöttävää. Eivät edes puhelun ajaksi lopeta hässimistä. En ole kovin vahvoilla näissä treffi- ja seurusteluasioissa, joten tuki olisi tarpeen. Alennuin jopa ostamaan tänään Cosmopolitanin, koska kannessa luvattiin antaa satavarmat ohjeet ”sen tietyn” hurmaamiseen. Kotona avasin lehden toiveikkaana ja selasin nopeasti juuri tuohon hurmaamiskohtaan. Yksi sivu. Yksi ainoa sivu, josta yli puolet oli tärvätty ylilaihan anorektikkomallin pärstäkuvalle. Ihan niin kuin hänellä olisi vaikeuksia hurmata miehiä. Olihan siellä sitten viisi ohjetta: meikkaa maltilla, huolehdi hygieniastasi, herkuttele hajuvedellä, feel flirty ja - viimeisenä todellinen jymyuutinen – ole oma itsesi. Ei tsiisus, mitä soopaa tuli taas ostettua monta kymmentä sivua. No onhan se hyvä tietää, että tämän alemmas ei voi enää vajota. Täytynee vain luottaa fiilikseen ja naisenvaistoon. Tänä iltana on muuten pubissa karaoke. Siellä kai voisi pistäytyä parilla. Onneksi muistan jopa kännissä ollessani sen tosiasian, että minä en osaa laulaa.

Lauantaiaamu käynnistyi tavallista kankeammin johtuen edellisen illan juhlinnasta. Se on kyllä kumma, miten pari venyy nopeasti neljäksi ja siitä se määrä sitten nopeasti nousee potenssiin kymmenen. Muusta potenssista ei sitten perjantaina tietoa ollutkaan. Pubi oli karaoken takia täynnä väkeä, etenkin suosikki-ihmisiäni eli teekkareita. Muistan, että jossain vaiheessa iltaa tanssin melko vauhdikkaasti parin teekkarin kanssa, mutta filmi katkesi siinä kohtaa, kun näin Tomin saapuvan jonkun neidon seurassa pubiin. Taisin mennä aukomaan päätäni, nimittäin vähän on sellainen hassu tunne, että tuli töpättyä. Puheeni alas vajoamisesta taisivat muutenkin olla hieman ennenaikaisia, sillä se, mitä eilen tapahtui, menee kyllä kirkkaasti kärkeen noloimpien tekemieni asioiden listalla.

Muistan, että alkuillasta minua sapetti älyttömästi se, että rastapää oli koko ajan niin kiireinen. Eihän se nyt ihme ollut, kun talo oli täynnä maksavia janoisia asiakkaita. Joka tapauksessa kuvittelin tekeväni vaikutuksen laulamalla. Sillä suorituksella tuskin olisi Idolsissa päästy eteenpäin. Perseellehän se meni täydellisesti. Ensimmäinen moka sattui jo biisinvalintavaiheessa, kun päätin käydä esittelemässä laulunlahjojani E-roticin Fred come to bed - kappaleen tahtiin. Se oli uskomatonta musiikillista ilotulitusta. Yleisöllä oli kyllä hauskaa, mutta vilkaisu baaritiskin taa sai minut älyämään, miten tyhmä olin ollut. Rastapää katsoi tuimasti alta kulmien lavalla keikuntaani ja ei ollut edes huomaavinaan minua koko loppuiltana. Voisinpa sanoa, että alkoholilla oli vaikutusta tempaukseeni, mutta totuus on, että siinä vaiheessa iltaa olin ottanut vasta pari hassua siideriä, joten käytännöllisesti katsoen olin lähes selvä. Rastapään reaktion jälkeen alkoi syöksykierre ja aloin kumota tuoppeja melkoisella vauhdilla ja kadotin täysin itsehillintäni siinä kuudennen tuopin kohdalla. Teekkareita riitti ja kovasti tanssijalkaa vipatti, joten unohdin kaikki periaatteeni. Viimeinen muistikuvani oli se, miten kerroin Tomi Teekkarille tämän olevan maailman surkein mies sängyssä. Oli täysi mysteeri, miten pääsin kotiin, ja vielä suurempi kysymysmerkki oli se, että olin kotona yksin. Yleensä moisen totaaliperseilyn jälkeen toin kotiin mitä ihmeellisempiä miehiä. Eräänkin kerran heräsin sellaisen miehen vierestä, jota olin jo pitkään kuvitellut homoksi.

OSA 12

Lauantaipäivä kului siis päänsärkyä ja huonoa oloa parannellessa jälleen kerran. Vaikka filmi olisikin katkennut edellisillan ryyppäjäisissä, osaan aika hyvin krapulan laadusta arvioida, mitä on tullut juotua. Tuona lauantaina olin täysin jumissa ja päänsärky ei lähtenyt edes kolmella buranalla. Tällainen krapula minulla on yleensä vain kerran pari vuodessa, ja se johtui täysin siiderin, oluen ja väkevien sekoittamisesta. Tanssija-teekkarit olivat ilmeisesti tarjonneet minulle pitkin iltaa mitä milloinkin. Ja minä olen kyllä aina sen verran janoinen, että kaikki promilleja nostattava laskee kurkusta alas tietyssä vaiheessa iltaa. Siinä mielettömässä darrassa ja tärinässä en tietenkään sen suuremmin tutkiskellut asuntoani. Lähinnä kävelin kalpeana kuin kummitus sohvan ja vessan väliä. Ruokaa en voinut edes ajatella.

Kun sitten illansuussa kävelin keittiöön viemään tyhjää buranalaatikkoa roskikseen, huomasin, että edellisenä iltana oli tainnut sittenkin tapahtua jotain muistamisen arvoista. Tiskipöydällä oli kaksi tyhjää lasia. Avasin kaapin, jossa roskis sijaitsi, ja juuri kun olin sulkemassa kaapin ovea, näin vilahduksen jostain, joka sai kylmän hien otsalleni välittömästi. Parin rypistetyn talouspaperin palan alta pilkisti mustavalkoinen kondomin kuori. Säpsähdin ja löin kaapin oven kiinni. "Ei helvetissä!" Taas oli tullut tyrittyä oikein huolella. Tällä kertaa en edes muistanut, kenen kanssa olin edellisiltana peuhannut. Kuinka idiootti sitä oikein saa olla, että menee siinä kunnossa jotakuta nusaisemaan? Minä olen varmasti ollut täysin edesvastuuttomassa tilassa, joten kuka sitten onkaan käyttänyt tilaisuutta hyväkseen, niin minä en ole siinä touhussa mukana ollut... vai olenko? Välähdyksenomaiset muistikuvat alkoivat tulvia mieleeni. Kiihkeää suutelua hätäpainikkeella pysäytetyssä hississä, minä vasten seinää, joku vasten minua. Vilunväreet nostattivat ihokarvani pystyyn. Yritin epätoivoisesti muistaa lisää, mutta jouduin tyytymään intohimoiseen hissihässintään. Sen on täytynyt olla erityisen ihanaa, koska reilun parin promillen humalanikaan ei ole sitä muistista pyyhkinyt. No, olipa sen illan jälkeen taas yksi paikka, jonka voi pyyhkiä "50 paikkaa, joissa haluan harrastaa seksiä ennen kuolemaani"-listalta. Otin kännykkäni ja lähetin Iinalle viestin: "Noni,nysse paljon pelätty tapahtu.Ei mitää hajuu,kuka oli.Vie mut hoitoon."

Maanantaina oli töissä omituisen hiljaista. Kuukauden tarvittavat kiintiöpuhelut oli soitettu ja minullakin oli vain pari kolme numeroa, joihin lehtiä tuputtaa. Kaksi niistä löi luurin samantein korvaan ja yksi kyseli, kuinka paljon Jallun vuosikerta maksaa markoissa. Hauskaa. Jostain syystä minua ei moinen sutkaus kuitenkaan hymyilyttänyt, sillä olin edelleen täysin tietämätön siitä, kenen kanssa olin sekoillut perjantaina. Iina ei ollut kommentoinut viestiäni mitenkään. Oloni oli vähintäänkin orpo, sillä tuntui, kuin kukaan ei olisi halunnut kuulla tilanteestani eikä ketään kiinnostanut pätkän vertaa minun elämäni.

Työpäivän jälkeen kävelin kotiin. Noin tuhat ajatusta kilpaili huomiostani ja kuin vanhasta muistista astuin matkan varrella olevan lähipubin ovesta sisään. Rastapää ei ollut töissä. Join mustan kahvin ja jatkoin matkaa kotiin. Postiluukusta oli ahdettu kasallinen mainoksia, jotka löysivät itsensä pian paperinkeräyslaatikostani. Kun pää on täynnä ajatuksia, ihminen menee ikään kuin automaattiohjaukselle ja toistaa robottimaisesti kaikista automatisoituneimpia toimintojaan. Takin ripustus naulakkoon. Pikainen wc-käynti. Televisio auki. Jääkaapille. Lasillinen vettä. Lösähdin sohvalle ja katselin kattoa, jossa kaksi kärpästä paritteli niin, että koko huone kaikui omituista pörinää. Nuokaan hyväkkäät eivät tajunneet, miten onnekkaita olivat. Lisääntyvät vauhdilla täysin tietämättöminä siitä, että muut lajitoverit ovat kuolleet jo kuukausia sitten. Minun asunnossani elää lähes joka vuosi muutama talvikärpänen, joille jätän tahallani välillä sokeria pöydälle. Joskus kaadoin jopa limsaa pöydälle lähtiessäni parin päivän reissulle Teijan luo Helsinkiin. Pitäähän sitä lemmikeistään huolehtia.

OSA 13

Perjantain mystinen pano pyöri mielessäni koko maanantai-illan. Mitenköhän tätä mysteeriä voisi oikein ruveta ratkomaan? Pitäisikö lähteä liikkeelle lehti-ilmoituksesta: "Hei sinä (toivottavasti) nuori mies, joka harrastit ihan hyvää seksiä kanssani Hervannassa sijaitsevan talon hississä viime perjantaina. Valaise muistiani ja ota yhteyttä tämän lehden konttoriin.Nimim.Nainen, jonka sukkahousut rikoit (teko)hampaillasi". Vai pitäisikö sittenkin vain lähteä itse lähialueen baareihin etsimään ja kiinnittää huomiota etenkin niihin miehiin, jotka eivät katso lainkaan kohti. Tai ehkä pitäisi laajentaa aluetta koko Tampereeseen ja kiertää talosta taloon kuin tuhkimoaan etsivä prinssi konsanaan. Siellä sitä sitten voisi sovitella, että onkohan tämän miehen heppi mahdollisesti sopiva tämän prinsessan koloon. Etsintää helpottaisi tietenkin, mikäli perjantaisen intohimon huumassa olisi huomattu tämän mystisen miehen kanssa tehdä hänen peniksestään kipsivedos. Olisi helpompaa ja nopeampaa vain verrata miesten peniksiä tähän kipsiseen versioon eikä tarvitsisi ihan joka Kullervon ja Viljon kanssa pelehtiä viagran voimalla. Ja kun se täydellinen heppi ja sen omistaja vihdoin löytyisivät, saisin minä sekä miehen että puolet tasavaltaa.

Työviikko hurahti hetkessä enkä ollut vieläkään saanut selvyyttä edellisen perjantain toilailuihin. Päätin lopulta antaa asian olla, sillä ei tehtyä saanut enää tekemättömäksi. Lauantaina lähdimme parin työkaverin kanssa istumaan iltaa keskustaan. Koska me kaikki asuimme Hervannassa, päätimme aloittaa illanistujaisemme parilla tuopposella lähipubissa. Tiskin takana hääräili tuttu naama, joten päätin käydä tervehtimässä baarimikkoa ennen parkkeerausta ikkunan viereiseen pöytään. Rastapää vaikutti kiireisemmältä kuin hän todella oli. Pubissa istui minun ja työkavereideni lisäksi vain muutama hassu asiakas, joista jokaisella näytti jo olevan juomaa. Yritin saada katsekontaktia rastapäähän, turhaan. Jouduin tyytymään siihen, että näin vain hänen takaraivonsa. Mieleeni hiipi väistämättä ajatus siitä, että rastapää oli kyrpiintynyt edellisperjantaiseen karaoketoilailuuni, josta itse en muistanut mitään. Hyvä on, myönnetään, että ehkä en ole sellainen nainen, jonka joka mies haluaisi viedä kotiin äidin luo leipomaan tämän kanssa rusinapullaa. En muutenkaan osaa kuvitella itseäni sellaisena hehkeänä itseään hoitavana pullantuoksuisena kotirouvana, joka pitää sekä kodin siistinä, lapset puhtaissa vaatteissa että miehen ruokittuna. Oma äitini on juuri tuollainen, enkä halua päätyä samanlaiseksi katkeroituneeksi, ylihuolehtivaksi ja nenänsä joka asiaan pistäväksi keski-ikäiseksi naiseksi.

Seisoskelin baaritiskin vieressä hetken tuijottamassa rastapään takaraivoa. Tämä vain jatkoi tuoppien kuivaamista liinalla. Ehkä hän ei vain huomannut, tai jos huomasi, niin ei vain keksinyt mitään sanottavaa. Päätin aloittaa keskustelun itse, sillä mitään ei saa, jollei itse tee jotain asian eteen. Aloitin sanomalla pirtsakasti "Moi". Huomasin, miten rastapään käsi teki pienen pysähdyksen kuivausliikkeessä. Hän siis taatusti kuuli tervehdykseni. Mitään muuta vaikutusta sanomallani ei sitten ollutkaan. Päätin yrittää uudelleen ja korotin tällä kertaa ääntäni hieman. Nyt baarimikko ei enää kehdannut olla reagoimatta, vaan kääntyi ympäri. "Ai moro, mitäs sulle?" "No laita ny vaikka kolmet siiderit tähä hätään", vastasin ja jäin odottamaan tilaustani. Kaivoin lompakostani jo pankkikortin esiin. Viivytystaktiikalle oli nyt käyttöä. Toivottavasti pankkikortinlukija olisi tänään yhtä hitaalla päällä. Rastapää nosteli siiderit tiskille yksi toisensa jälkeen ja naputteli kassakoneeseen hinnat. "Kuustoist viiskyt." "Laitetaas tolla", sanoin ja ojensin kortin rastapäälle. Pankkikortinlukija oli erittäin nopealla tuulella, joten en ehtinyt keksiä mitään nasevaa kommenttia ennen kuin kortti oli jo takaisin kädessäni.

OSA 14

Rastapää vältteli katsettani koko palvelutapahtuman ajan. Minua ärsytti sanoinkuvaamattomasti. En ollut tehnyt mitään väärää eikä meidän välillämme ollut ainakaan vielä mitään sellaista, mikä olisi oikeuttanut hänet murjottamaan viime perjantaisten teekkaritanssiaisteni takia. Toisaalta rastapään suhtautuminen sai minut melko huolestuneeksi sen suhteen, mitä todella oli perjantaina tapahtunut ja kuinka moni sen oli nähnyt. Yleensä suosikkibaarimikkoni oli laskenut leikkiä kännihölmöilyistäni, mutta tämä oli kyllä aikaslailla erilaista. Pitäisi varmaankin harkita hypnoosia, jotta sen illan kuviot selviäisivät minullekin. Yritin kuumeisesti miettiä, ketä baarissa oli tuona iltana, jotta olisin voinut soittaa jollekulle ja kysyä tapahtumista. Kuin tilauksesta kuppilan ovi avautui ja sisään astui suosikkiteekkarini, kaikkien janoisten sankari, Tomi.

Vein siiderit pöytään ja sanoin työkavereilleni käyväni pikaisesti vessassa. Seurasin Tomia tämän vakinurkkaukseen ja huomasin hänen ilmeensä vakavoituvan hetkessä, kun huomasi minun lähenevän. Kasvoilta oli helppo lukea, miten Tomi selvästi mietti, miten voisi välttää kohtaamisemme. Välimatka pieneni ja pikkuruisen teekkaripojan kasvot kalpenivat hetki hetkeltä. Olin tainnut todella tehdä vaikutuksen viime kerralla. Lupaa kysymättä istuin hänen seuraansa ja siirryin suoraan asiaan. "Moi. Mä tarviin sun apua. Sä olit selvä viime perjantaina. Mitä mä tein täällä?" Tomi helpottui silmin nähden. Kai hän oli odottanut toista luentoa hänen petitaitojensa huonoudesta. "Täällä? No mistä vitusta mä tiedän. Ainaki avauduit mulle mun muijan edessä." "Ai nii se juttu, joo, sori. Mut mitä muuta?" jatkoin tenttaamista. Tomi ei selvästikään ollut halukas kertaamaan sen illan kulkua. Toisaalta hän varmaankin nautti tilanteesta, jossa hän oli vallankahvassa. "Tajuuksä et se mun muija ei oo sen jälkee vastannu puheluihi?" Tomi jatkoi tilitystään eikä pysynyt ollenkaan asiassa. "No voi saatana sentää, pitäskö surulippu vetää salkoo? Ei oo mun vika, jos sä et tajuu naisista mitää. Mut sano ny helvetissä, mitä mä sähläsin jos kerran tiät!" En jaksanut enkä edes halunnut olla kohtelias. Ehkä olisi pitänyt, sillä Tomi nousi ylös ja lähti kuppilasta. Jäin hetkeksi istumaan tyhmän näköisenä, mutta lopulta päätin, että tämä ei jäänyt tähän.

Juoksin Tomin perään ja tavoitin tämän heti pubin ulkopuolella. "Tomi, venaa. Sori. Paska homma, et sun muija oli siinä. Mun ois pitäny miettii kenen eessä avaudun. Pliis, auta nyt." Tomi tyytyi surkeaan anteeksipyyntöä muistuttavaan lauseeseeni ja kertoi perjantai-illan kulun omasta näkökulmastaan. Olin todella ryöpyttänyt häntä kunnolla. Häpeän puna levisi kasvoilleni sitä mukaa, kun Tomi kertasi sen illan kulkua. Siinä vaiheessa, kun olin laulun sijasta ryhtynyt tanssimaan ja strippaamaan Frederikin Titanic-kappaleen tahdissa pyysin Tomia lopettamaan kerrontansa. En halunnut tietää enkä muistaa enempää. Halusin vetää muovipussin päähäni ja kuolla. Vaivautuneena kiitin Tomia ja lähdin kävelemään takaisin pubiin. "Hei, sä kuitenki pääsit kotii sit hyvi?" Tomi huusi vielä perääni. "Mitä?" kysyin ja käännyin vielä Tomia kohti. "Nii siis et toi baarimikko sit kai tiesi, mis sä asut, jos kerra pääsit kotii", Tomi lisäsi ja sai leukani putoamaan. Palaset loksahtivat kohdalleen ja samassa näin sarjan välähdyksenomaisia muistikuvia tapahtumista hississä ja myöhemmin asunnossani. Minua alkoi pyörryttää.

OSA 15

Vittu mitä paskaa, ajattelin kun luin Vauva-palstalle copypastatun surkean harlekiinitarinan. Mieheni Timo ja Mika makasivat molemmilla kyljilläni kun käännyin miestäni Jaria kohti ja huusin: VITTU, SULJE KONE!

Hei mä haluun tietää miten tää päättyy :(