Ahdistuneisuushäiriö - Miten selviätte sen kanssa?

Kiva kuulla kokemuksianne! Harmi kun kenelläkään ei ole samaa lääkettä kuin minulla käytössä. Peroxat=Seroxat=Optipar, jossa alussa voimaakkaat sivuvaikutukset. Joita on nyt 5. päivänä vaikea erottaa johtuvat haittavaikutuksista jotka menevät ohi vai eikö lääke sovi.



Jumalaton päivä väsymys, mutt en kuitenkaan saa unta iltaisin. Olen joutunut ottamaan Opamox 15mg ½tbl, koska muuten nukun vain 1h. Miten muilla alussa? Onko tämä oire ettei lääke sovi? lääkärin mukaan kuuluisi alkuu, mutta pelottaa että ei mene ohi ja olen koukussa opamoxiin :( Lisäksi outo olo, joka kai kuuluu myös alkuun. Katsetta ei jaksa kohdistaa oikein kunnolla. Millaisia oireita muilla alussa? Kiitos jos joku jaksaa vielä muistella aloitus aikojaan!



ap

Minulla todettiin ahdistuneisuus-masentuneisuushäiriö kun olin hiukan alle 30v. Onneksi (todella onneksi!) pääsin sellaisen psykiatrin luo (siis ihan yksityisvastaanotolle), joka tajusi puuttua asiaan, ja antoi lääkkeet (seroxat) sekä lähetteen psykoterapiaan. Lääkkeet kyllä alkoivat auttaa noin muutaman viikon käytön jälkeen, mutta ilman terapiaa en olisi parantunut ikinä.



Onnekseni löysin myös ihanan mutta tiukan terapeutin, jonka luona kävin 2 vuotta (1xvk). Terapia auttoi minua muuttamaan vinoutuneita ajatusmalleja ja vahvistamaan itsetuntoani. Terapian aikana myös vähennettiin lääkitystä, kunnes jätin lääkkeet kokonaan pois.



Nyt tästä kaikesta on melkein 10 vuotta, mutta olen parantunut ja pärjännyt oikein hyvin. Minulla on perhe, 2 ihanaa lasta ja olen myös uskaltanut tehdä radikaaleja elämänmuutoksia. Ilman terapiaa en ehkä olisi...



Eli suosittelen terapiaa. Tiedän että sitä on vaikea saada, mutta ole sinnikäs ja vaadi, ja vielä kerran vaadi. Ei ole mitään järkeä syödä lääkkeitä jos voit selvitä ilman niitä. Tietysti ne auttavat pahimman yli, mutta eivät poista perimmäistä ahdistuksesi syytä.



Voimia ja kaikkea hyvää!

utta ei aikoja tähän vaivaan tarjolla :( Ainut toivo olisi tuo lähete kelaan jonka läpi meneminen on epätodennäköistä puhelimessa olleen psykologin mukaan.



ap

Ei minulla ole mitään mukistavaa siitä, jos lääkkeet ovat jollekulle sopiva ratkaisu. On minun rakkaimpien ystävienikin joukossa ihmisiä, jotka ovat turvautuneet lääkitykseen, ja jotka kokevat ahdistuksen ja masennuksen voimakkaasti nimenomaan neurokemiallisena ongelmana, eivät yksilöpsykologisena (puhumattakaan yhteiskunnallisena).



Oma syyni välttää lääkitystä olivat... no, osittain vaistonvaraiset, eli kerta kaikkiaan vain tunne siitä, että lääkkeillä peittäisin jonkin perustavanlaatuisen ongelman, joka todella vaati ratkaisua.



Toisekseen, pelkäsin sivuvaikutuksia. Kolmannekseen, pelkäsin riippuvuutta. Neljännekseen, pelkäsin parantumista lääkkeiden avulla ja sitten tipahtamista uudestaan kuiluun, kun lääkitys täytyisi lopettaa. Viidennekseen, harkitsin perheenlisäystä enkä ollut valmis luopumaan siitä haaveesta lääkityksen aloittaisen takia.



Kuudennekseen, eräs rakas (alle kolmekymppinen) ystäväni on sairaslomalla ahdistuksen ja masennuksen takia jo kolmatta vuotta, eikä lääkitys vain tunnu auttavan - pelkäsin lääkkeiden tehottomuutta.



Seitsemännekseen, pelkään että lapseni perivät tämän taipumukseni, ja halusin ratkaista ongelmani niin että voisin jotenkin... auttaa heitä elämään ahdistuksetonta elämää, muutenkin kuin passittamalla lääkärille reseptin hakuun. Halusin yrittää raivata jonkinlaisen polun heille. Oppia olemaan esimerkki terveestä ihmisestä ja ongelmien kohtaamisesta. Hups, kuulostipas mahtipontiselta.



Kahdeksannekseen, koen, että tämä ahdistus & masennus & paniikkihäiriöepidemia on muutakin kuin vain yksilöllinen aivokemian huojahdus. Siinä täytyy olla kulttuurisia, yhteiskunnallisia ja muita syitä takana. Koin että se oli merkki sitä että *en elänyt oikein*, että jotkin taidot puuttuivat, ja että jokin on vinossa koko länsimaisessa yhteiskunnassa kun niin moni ihminen voi niin huonosti. Ja tuntui (huom! vain omalla kohdallani) perverssiltä popsia ratkaisuksi pillereitä.



Ja viimeiseksi... minulla on lievä lääkefobia. :p



Olen siis se joka aiemmin ketjussa mainosti mm. meditointia, vitamiineja, liikuntaa, hengitystekniikkaa ja hyvin tärkeää "ajattelun uudelleenopettelua". Se oli *vaikea* polku, ja hidas, ja takapakkia tuli välillä - mutta lohtuna on tämä tieto mikä minulla on nyt, että mielenterveyteni ei ole pillerin varassa, vaan että olen oikeasti löytänyt vakaan jalansijan.



Joku ehkä halua nähdä tämän nyt niin, etteivät ongelmai varmaan niin kovin suuria sitten alunalkaen olleet. Kuinka vaan. Itse tiedän parhaiten, minkälaista on purskahtaa itkuun monta kertaa päivässä vain siksi, ettei voi tappaa itseään, koska ei voi tehdä sitä läheisilleen. Tai pinnistellä aivan kaikki voimansa saadakseen hillittyä pakonomaisen tarpeen toistella "mantrojaan" siihen saakka että kerkiää paeta koulun vessaan, etteivät lasten luokkakavereiden vanhemmat pidä hulluna. Minkälaista on sellainen jatkuva mykkä ahdistus, ettei pysty syömään mitään päiväkausiin, että koko ajan mahassa kiertää samea tahmea oksetuksen tunne. Miten pelkkä olemassaolo voi tehdä niin pahaa. Ja miten mikä tahansa voi laukaista sellaisen ahdistusreaktion, että kotona vain kiertää olohuoneessa kehää ja pakkotoistaa, ja sitten hakkaa nyrkillä reiteen kun tajuaa olevansa ihan viallinen eikä silti vaan voi lopettaa. Eikä voi kuollakaan, kun se ei ole oikein muita kohtaan, vaikka niin *haluaisi*. Puhumattakaan paniikkikohtauksista, kun ei voinut muuta kuin ulista kuin eläin ja haukkoa henkeä.



Äsh, voisihan tuota listaa jatkaa. Tarkoitan vain sanoa, että aika syvältä on kuitenkin noustu. Ja noilla mainitsemillani "luomukeinoilla". Loppujen lopuksi monet niistä ovat sellaisia, mitä joissakin (lyhyt)terapioissakin ilmeisesti opetellaan (minulla on alaa sivuava koulutus - niinpä niin, oi ironiaa :P). Ammattilaisapu olisi kyllä varmaan tehnyt urakan helpommaksi.

olisi vielä nopeampaa. Sairaudet ei aina pysähdy. Ei ms tautikaan etene koska sitä lääkitään, epilepsia pahene tai dementia pahene vaan ne on sairauksia joiden kuuluukin edetä ja paheta sekä aiheuttaa seurannaissairauksia. On varmasti vaikeaa hyväksyä ympärillään olevien ihmisten lahoavan, mutta niin sen kuuluukin mennä. Niin kauan kuin meillä on vain lääkkeitä hidastamaan tautejen etenemistä eikä parantamaan niin meidän täytyy hyväksyä että kuolemme kaikki syystä tai toisesta. Ja voin sanoa entisenä sairaana ja nykyisenä terveenä, että sairas ei elä, vaan sairas selviää. Oma äitini on harhaluuloisuushäiriöstä kärsivä ja voin sanoa, että sinnittely lääkkeittä on suorannaista typeryyttä ja ajattelematonta läheisten kiusaamista. Sellainen ihminen sairastuttaa muut ympärillään ja rasittaa henkisesti kaikkia leikkimällä sankaria omassa sairaassa mielessään.

noin pääsääntöisesti ihmisen aivoihin vaikuttavien lääkkeiden pitkäaikaisvaikutuksista tiedetään vielä kovin vähän. Tunnen monia erilaisia lääkkeitä syöneitä, jotka lääkkeet aloittaessaan eivät olleet juuri minua hullumpia (eli on lievää masennusta, pahoja pakko-oireita ja vaihtelevia paniikkioireita, jotka näkyvät vaihtelevalle osalle ympäristöä) Kaikista näistä lääkkeet aloittaneista ihmisistä on tullut entistä sairaampia lääkkeitten käytön jatkuttua noin vuosikymmenen tai pari. Joittenkin sairaus on sitä, että oireet ovat selvästi pahetuneet. Yksi on dementoitunut nelikymppisenä. Parilla on selvää lääkkeitten väärinkäyttöä ja niiden yhteisvaikutuksena jotain on rappeutunut keskushermostossa niin että näiden puhe sopertelee ja esim jalat pettää kesken kaiken silloinkin kun mitään ylimääräisiä lääkkeitä ei ole käytetty.

Tunnen myös pari itseni lisäksi, jotka päättivät silloin n. 10 vuotta sitten sinnitellä ilman lääkkeitä. Meillä on edelleen pakko-oireita ja mielialamuutoksia ja yhdellä paniikkikohtauksia, mutta me käymme töissä, puhumme sopertamatta ja elämme - elämää, jossa on paljonkin ongelmia, mutta me elämme kuitenkin.VOin myös sanoa, että esimerkiksi minun oireeni näkyvät sukulaisille ja tuttaville, koska pakko-oireet ovat aika pahoja (minut tunnistaa tarkastajaksi noin 30 sekunnissa, kädet ärtyvät pesusta jne) ja keväiset masennuskaudet näkyvät myös. Samoin yhden kaverini tunnistaa paniikkioireiseksi kun hänen täytyy välillä pyörtää ympäri ja painaa päänsä polviin kun häntä pyörryttää. Mutta mieluummin tuo kuin dementia. Me elämme, toisin kuin se dementoitunut tai ne, jotka on käytännössä koko ajan päissään ja SILTI heilläkin on edelleen ocdnsä ja paniikkokohtauksensa ja välillä pahoja masennuskausia. Sillä dementoituneella ei kyllä enää ole mitään oireita mistään muusta kuin siitä, ettei hän tiedä kuka on... EHkä siihen sitten pitäisi pitkällä tähtäimellä pyrkiä.

Ja joo, tiedän, että virallisesti sen enempää lääkkeitten väärinkäyttö kuin dementiakaan ei johdu cipramilistä. Mutta kyllä siinä silti yhteys on.

Oma äitini on harhaluuloisuushäiriöstä kärsivä ja voin sanoa, että sinnittely lääkkeittä on suorannaista typeryyttä ja ajattelematonta läheisten kiusaamista. Sellainen ihminen sairastuttaa muut ympärillään ja rasittaa henkisesti kaikkia leikkimällä sankaria omassa sairaassa mielessään.

Pakko lisätä tarkennukseksi, että en ikinä suosittelisi "sinnittelemistä lääkkeitä" kenellekään esim. yhtä vakavasti häiriintyneelle kuin oma äitisi kuulostaa olevan. Todellisuudentajun hämärtyminen on viimeistään se raja, jolloin lääkitys lienee se tärkein ratkaisu.

Mutta tämä ketju alkoi nimenomaan ahdistuneisuushäiriöiden pohtimisesta, ja on sivunnut masennusta ja pakko-oireita. Ei psykooseja tai muita, joissa sairaudentunne ja todellisuudentaju on jo kadonnut.

Viesti, jota lainasit, pistää minut myös mietteliääksi. Itse en olisi jatkanut tuon kirjoittajan tilanteessa oireiden kanssa "sinnittelyä" - ainoa syy miksi olen "luomukeinojani" rohjennut tässä ketjussa mainita on se, että olen parantunut huomattavasti a saavuttunut ahdistuksettoman ja oireettoman normaalitilan, joa on osoittautunut pysyväksi myös hankalissa elämäntilanteissa. Jollei se joltakulta onnistu ilman lääkitystä, niin ilman muuta sellainen on saatava. Elämä on liian lyhyt kituutettavaksi kiirastulessa.

eikä se oikeastaan "ahdista enää". Minulla on mielestäni oikeus oireisiini. mieluummin elämä ocd:n kanssa kuin jatkuvasti turrutettuna. Liian lyhyt elämä on jättää kokemattakin!



tervesin se käsiään rikkiasti pesevä tarkastaja...

Se oli *vaikea* polku, ja hidas, ja takapakkia tuli välillä - mutta lohtuna on tämä tieto mikä minulla on nyt, että mielenterveyteni ei ole pillerin varassa, vaan että olen oikeasti löytänyt vakaan jalansijan.

Minulla tuli ihan konkrettisesti paranemisen alussa sellainen tunne, että nyt minun mielen kaaoksessa on jalansija, joku tukeva maa millä seisoa. En edes tiennyt että olin sellaista vailla. Itse asiassa koko paranemisprosessissa on ollut kyse siitä, että olen tullut tietoiseksi asioista totaalisen uudella tavalla.

Mistä tullaan siihen miksi kirjoitan, nimittäin terapian sudenkuoppiin. Varmastikaan ongelmat ei kaikilla kumpua samoista asioista, mutta ehkä jollakulla voi olla sama ongelma. Onnistuin nimittäin käymään terapiassa pitkän jakson josta ei ollut mitään hyötyä, ja nyt näen mistä se johtui. Minulla oli yhteys tunteisiin lähes kokonaan kadonnut. Tunteethan on ihmisen kompassi, joiden avulla ihminen suunnistaa elämässä (järjen ohella, tietysti). Tästä pidän, tästä en, tästä tulen kiukkuiseksi, tästä tulen onnelliseksi, tätä lisää, tätä ei. Terve tunne-elämä syntyy lapsuudessa kun lapsen kaikki tunteet saavat tulla näkyviksi, myös kielteiset.

Normaalisti prosessi etenee niin, että tunne viriää, ihminen tulee siitä tietoiseksi, "omistaa" tunteensa (owns, mikähän olisi hyvä käännös), säätää käytöstään tarvittaessa sen perusteella. Primääreillä tunteilla on erilaisia toimintayllykkeitä. Pelolla on tietty funtio ja ilolla, rakkauden tunteella jne. Tämä prosessi voi häiriintyä eri vaiheissa. Jos yhteys tunteisiin on kadonnut, tunteen sisältö ei viriämisen jälkeen koskaan tule tietoisuuteen, koska sisäiset opitut puolustusmekanismit estävät sen "vaarallisena". Tunne-energia ei kuitenkaan katoa mihinkään, vaan se menee ikäänkuin suodattimen läpi ja muuntuu ahdistukseksi ja masennuksen tunteiksi.

Nyt kun tällainen ihminen menee terapiaan, on vaarana että ihminen luulee "käsittelevänsä tunteitaan". Hän ei itse tiedä tunneongelmastaan, mutta on lukenut kirjoista, kuinka tunteita käsitellään. Niinpä hän muistelee lapsuuden vaikeita kokemuksia, tai nykyhetken vaikeita kokemuksia terapiassa. Ne saavat istunnon aikaana aikaan tunteen viriämisen, mikä kokijalle näkyy tuttuna epämääräisen ahdistuksen tunteena. Nyt sitten terapeutti voisi kysyä vaikkapa että miltä sinusta tuntui kun...? Tässä vaiheessa terapoitavan aivot skannaavat että mitäköhän kaiken järjen mukaan tunsin silloin? No varmaankin tunsin häpeää? Joo, tunsin häpeää. Se on surkeaa, ja terapoitavaa itkettää väsymyksensä, ahdistuksensa, toivottomuutensa... Mutta tässä on se jippo, kaikki tämä tapahtuu _älyn tasolla_. Terapoitava _luulee_ käsittelevänsä häpeän tunnetta, mutta todellisuudessa hän ajattelee häpeän tunnetta järjellään, oikeasti kokematta sitä itse munaskuidensa kautta. Äh, vaikea selittää niin että kuulostaa tippaakaan uskottavalta. Mutta tälla lailla siis onnistuin simuloimaan terapiaa vuoden ilman että siitä oli MITÄÄN apua. Luulin oikeasti että tämä on nyt sitä mitä terapiassa kuuluu tehdä. En tiedä mitä terapeutti luuli, mutta uskon että hänkin oli siinä uskossa että tässä asiakas käsittelee tunteitaan. Hän kertoo asioita, puhuu tunteista, itkee...

Sitten kun oikeasti pääsin niiden puolustusmekanismien taakse, se oli järisyttävä muutos, eikä tarvinnut enää miettiä että auttaako tämä vai ei. Sen todellakin tunsi, että AUTTAA ja se tuntui siltä kuin olisi tullut kotiin.

masentuneilla ja ahdistuneilla. Riippuu ihan ihmisen koulutus ja sivistystasosta sekä omasta älykkyydestä nähdä oman toimintansa sairaalloisuus ja irrationaalisuus. Kun älykäs ja kouluttautunut ihminen tajuaa, että nyt ei ole kaikki ihan ok ja nämä minun tuntemukseni ei ole aitoja niin hän hankkiutuu viimeistään silloin lääkärille. Samassa tilanteessa joku kouluttamattomampi tilaa postimyynnistä jotain kukkapillereitä ja uskoo niiden parantavan kaiken.

Viimeinen ryhmä on vapaata riistaa huuhaahoidoille ja rahastaville ihmisille.



Aika moni lääkitsemätön masentunut ja ahdistuneisuushäiriöinen on ympärilläni ajautunut narkomaaneiksi, alkoholisteiksi tai lopettanut elämänsä mitä julmemmilla ja mielikuvitustakin vaativilla tavoilla ja kaikki vain siksi kun lääkäriin ei voi mennä kun voi saada jonkun pillerin joka saattaa olla jokin johon voi jäädä koukkuun.



Ja kaikkihan tietää, että masennuslääkkeisiin ei voi jäädä koukkuun ja lyhytaikainen bentsodiatsepiinien käyttäminen voi aiheuttaa ehkä lievää riippuvuutta, mutta se korjaantuu sillä, että ei uusi reseptiä tai jos paketti on kotona niin ei ota niitä pillereitä. Turha ruokkia itsessään ajatusta, että minusta tulee narkomaani kun näitä käytän. Hyvin harvasta sellainen tulee ja varmasti olisi löytänyt lääkeriippuvuuden sitten kuitenkin jossain vaiheessa elämäänsä.



Sairauden keskelläkin pitäisi pystyä ajattelemaan, että ei ole yksin. Jos on lapsia niin vanhemmilla on velvollisuus hoitaa itsensä kuntoon ja velvollisuus turvata lastensa mielenterveys. Huuhaa voi olla mukava lisä oikealle terapialle ja lääkitykselle ja antaa jotain ekstraa elämään, mutta se ei ole sairauden hoitamista, koska kukaan ei silloin valvo sairautta. Päinvastoin se on ilmeisen kieltämistä ja pakenemista ehkä kohti jotain pahempaa mielenterveyden häiriötä.

lääkitys auttaa jonninverran ja kykenen menemään viemään roskat yms.

Oman, pitkäaikaisen kokemuksen mukaan lääkkeet vaan turruttaa ahdistusta ja samalla latistaa kaiken muunkin. Ahdistuneisuushäiriöstä paraneminen tapahtuu menemällä tuskaa päin, ei siitä poispäin. Se sattuu, mutta hyvä uutinen on se, että prosessin toisessa päässä odottaa uusi, erilainen ja paljon parempi elämä.

Minulla ilmeisesti tämä sairaus, johon aloitettiin paroxetin. Haluaisin kuulla kokemuksianne!

Itselläni ollut teini iästä lähtien, väliin mahtuu hyviä seesteisiäkin vuosi, mutta aina välillä menee yli. Terapia olisi ok, jos sinne vain pääsisi.



ap

jonka laukaisi pelko sairastumisesta. Kaikki oireet oli, joten olin satavarma että tauti on. Mutta, erinäiset seikat selittivät oireet ja loput oireista meni ahdistneisuuden piikkiin. Mulla auttoi lääke, Cipramil, enkä mitenkään koe että muuta tunteet olisivat turtuneet. Päinvastoin, nyt kun lääkkeen aloittamisesta on 3 kk olen jo pitkään ollut oma itseni :)

Katsohan, jos tulisi uusintana. saattaisit saada jotain vinkkejä kenties.

On toiminut loistavasti.

Millaisia oireita teillä on ollut? Olen jo pitkään miettinyt hakevani ammattiapua mutta kynnys on kovin korkea :(



Tuntuu että elämä on yhtä painajaista, kaikki ahdistaa, masentaa, tuntuu liian rankalta. Lisäksi saan paniikkikohtuaksia.

Kävin joskus terapiassa muutaman kerran mutta koska ne ajat oli aina kesken päivää niin piti aina töissä selitellä jne. Voi sitä kyttäyksen määrää, missä se käy??? Ja vielä monta kertaa, herranjestas sentään. Siitä tuli enemmän haittaa kuin hyötyä.



Pitäisi olla työttömänä että pystyisi sitoutumaan parikin kertaa viikossa olevaan terapiaan tai sitten käydä illalla yksityisellä ja maksaa ihan hirveästi.

vai seuraako se perässää lopun elämää? eli joutuuko syömään jotain nappeja ikuisesti?

Up