Ylihuolestunut mamma täälläkin-nou hätä!

Hei!



Vaikutat juuri kaltaiseltani stressi-erkiltä kuin minäkin ja itse olen liioin työstänyt omaa lapsuuttani omien lasteni kautta ja luen psykologiaa niin en voi välttyä "raa´lta faktalta" esim. kiusaamisesta. Mutta.



Älä huoli. Niin typerältä ja kliseiseltä se kuulostaakin, asioilla on tapana järjestyä. Meidän vanhin tyttö 6v. aloitti syksyllä eskarin, eikä ollut koko päiväkerhovuosinaan IKINÄ leikkinyt kenenkään kanssa. Oli yksin kerhossa, pelasi ohjaajan kanssa yms. muttei mennyt leikkeihin muiden kanssa. On sellainen hitaasti lämpiävä ja ujo luonne, niin kyllä minä liioin öitä valvoin kun mietin häntä murrosikäisenä, viiltelevänä syömishäiriö-potilaana.... vielä kun on todella isokokoinenkin....



Eskari alkoi ja alku oli todella vaikeaa, mutta ennen joulua kaikki muuttui! Hän sai ystävän: ja vielä ihan samanluontoisen, rauhallisen tytön.Sen jälkeen toisen ja kolmannenkin. Oli siinä pientä kiusaamista (häntä sanottiin "liian painavaksi") mutta onneksi hän kertoi minulle ja juttelimme siitä, miten joitakin harmittaa itseään ja sitten ne rupeaa kiusaamaan muita... Kun juttelimme ja ope puuttui omalta osaltaan asian, tyttö jopa oppi puolustamaan itseään!! Kyllä minun teki monta kertaa kun näin sen tytön, joka häntä kiusasi, muuttua itsekin lapseksi ja sanoa että "meidän tyttöä et mutten sitten enää hauku", mutta sitten mietin että minkä mallin minä siinä lapsilleni tarjoan, ja olin hiljaa..Siinähän minä taas puuttuisin asiaan joka hänen itsensä tulisi opetella hoitamaan.. Harjoiteltiin kotona niitä tilanteita, että "sinä et määrää missä minä saan olla" ja "meillähän on sääntö, että kaikki otetaan leikkiin".



Ja viimein hän rupesi ensimmäistä kertaa päästä ryhmään sisälle ja iloitsemaan siitä että saa olla muiden kanssa ja LEIKKIÄ niiden kanssa. Silloin käsitin: Vaikka minä murehdin pääni harmaaksi ja puhki, en elä hänen elämäänsä ja hänen ongelmiaan (eli samaa kuin nuo kaksi edellistä viestiä ehdottivat!) Voin olla apuna, tukena ja lohtuna, mutten voi silottaa hänen tietään, sillä silloin teen karhunpalveluksen.



Lapset ovat fiksuja ja sitkeitä. En minäkään hänen tielleen mitä suuria esteitä toivo, mutta esimerkiksi viime talven luistelut ja hiihdot oli tosi vaikeita kun on luokan kömpelöin, mutta kunnialla niistä selvittiin!



Eli, alkakaa elää ja nauttia elämästä! Pettymyksiä, vastoinkäymisiä ja negatiivisia asioita tulee, se on varmaa. Mutta se, miten niihin asennoituu, on ratkaisevaa: onko ne aina maailmanloppuja (huomaa oma reagointisi äitinä) vai ovatko ne vain harmittomia pikku töyssyjä?Ja muista huumori, se laukaisee monen tilanteen! ei elämää saa ruveta pelkäämään vaan ottamaan vastaan avosylin kaikki mitä tarjotaan: vain niin voi elää onnellisen elämän..... saatan kuulostaa yltiöpositiiviselta,ja etten elämästä mitään tiedä, mutta pienten lasten äitinä ja mielenterveysongelmaisten lapsena, olen kokenut jos jonkinmoista! Ja ihan normaaliksi itseni koen...... :p