Elämä heiluttaa
Yritän tässä mahduttaa pieneen tilaan edes pätkän siitä mitä kaikkea haluaisin sanoa. Mieheni on kotoisin Etelä-Euroopasta, tapasimme lähes vuosikymmen sitten ja olemme olleet siitä saakka yhdessä. Alkutaivalkin oli varsin kivikkoista, itseäni vaivasi masennus kausittain ja miehellä oli ja on varsin paha temperamentti joka kuitenkin pysyi silloin visusti ulkopuolisilta piilossa. Olemme asuneet molempien kotimaissa, nyt Suomessa koska minä en jaksanut yksinäisyyttä miehen kotimaassa. Paikallisiin naisiin ei saanut luotua minkäänlaisia kontakteja ja miehen suku piti jonain ihme hirviönä. :(
Jossain vaiheessa mentiin naimisiin ja muutamia vuosia sitten saimme kauan kaivatun lapsen. Raskausaika oli vaikea, oli komplikaatioita ja minulla hirveät mielialanvaihtelut hormoneista. Tai en tiedä olivatko nuo sen kummemmat, siis ne mielialan vaihtelut, kun muillakaan raskaana olevilla naisilla ( ainakin tuttavapiirissä on ollut paljon muitakin raskaana olevia 'lohikäärmeitä'..) mutta mieheni mielestä olin 'hullu' ja taisinpa silloin ensimmäisiä kertoja saada kuulla että hän ottaisi lapsen minulta pois hänen synnyttyään sillä minä en ollut saopiva äidiksi...siis koska olin 'hullu'. Lapsi syntyi terveenä, mutta oli erittäin vaativa vauva. Olin rankasti univelkainen, imetin ja kipuilin. Olimme vauvan kanssa synnytyksen jälkeen yli viikon kuitenkin keltaisuuden vuoksi tarkkailussa sairaalassa ja kotiin tullessamme meitä oli vastassa pesemättömien vaatteiden vuori, tiskit ja tyhjä jääkaappi. Miehellä ei ollut ollut 'aikaa' tehdä kotona mitään koska hän oli ollut 'koko ajan' sairaalassa. Emme siis olleet missään perhehuoneessa, mies tuli paikalle iltapäivällä herättyään. Ei käynyt silloin töissä. Loikkaan nyt tästä muutaman vuoden eteenpäin ja sanon vain että lapsen ensimmäisen vuoden aikana mies kävi esim. ulkona vauvan kanssa ainoastaan kerran, nyt lapsen ollessa kolme vuotias näitä kertoja on ollut kaksi. Mieleen on jäänyt myös kommentti alkuajoilta ' minä en pese yhtään ainoaa tuttipulloa´. Ei kai siinä mitään, onhan sitä miehiä joille lapsen ja kodin hoito on vierasta ja vastenmielistäkin, mutta kun meillä tilanne oli se , että kukaan ulkopuolinen ei tiennyt tilannetta. Jopa omat ystäväni ihastelivat kuinka täydellinen isä mieheni on.
Samaan aikaan sain järjestelmällisesti kuulla kuinka huono äiti olin, kuinka meillä oli leipä aina kuivaa ( ja tämä siis nyt vain esimerkkinä hänen kodinhoitoni arvostelusta...myös mm. ruoka oli kuulemma huonompaa kuin ennen lapsen syntymää), ja kuinka hän aikoi ottaa lapsen minulta pois. Kerran sitten lapsen ollessa mummilassa hoidossa hän räjähti niin että hajotti asuntoa ja minua ja soitin sitten poliisit. Eipä olisi kannattanut. Sain/ saan sitä kuulla vieläkin ja poliisila itse käydessäni sanoi minua jututtanut poliisisetä mm. naureskellen että 'otetaanko me nyt tätä ihan tosissaan' ja että ' anna sen miehes nyt vaikka käydä enemmän baarissa'. Siis oikeasti!!!!! Tämän jälkeen kävimme kaksi kertaa perheterapeutilla (mies lähti kun poliisilta sitten lopulta ehdottivat) joka sanoi ettei näe mitään syytä käynteihin. Miestä jututtanut psykologi/psykiatri?? sanoi että mies on vain väsynyt ja onhan hänen käytöksensä ihan ymmärrettävää kun kantaa niin suurta vastuuta perheestä. En voi sanoin kuvailla omaa olotilaani tuossa vaiheessa, siis mies sai sumutettua jopa ns. ammattilaisia.
No, tästä siis tilanne vain huononi kunnes eräänä torstaina mies ilmoitti että muuttaa maanantaina muualle. Muutti sitten johonin sosiaalitoimen osoittamaan väliaikaisasuntoon, ja kuulutti kaikkialle kuinka haluaa sitten nähdä lastaan vähintään yhtä paljon kuin minä ja osallistua hoitoon yhtä paljon jne jne. Ja lähti heti neljäksi päiväksi kavereidensa luo toiselle paikkakunnalle 'juhlimaan' kun oli kuulemma niin väsynyt että tarvitsi 'lomaa'. No tässä vaiheessa taisi sitten joku sivusta seurannut kummastellakin hieman...
Jatkan seuraavassa viestissä kun sivu herjaa että teksti on liian pitkä...
Kommentit (6)
tuli todella surku olo lukiessani tuota viestiasi :(
Jos et itse nae enaan jatkoa teidan liitossa,niin mielestani sinun kannattaisi laittaa ero paperit menemaan.
Ensin kuitenkin ehdottaisin etta kavisit yksin puhumassa psygologille tasta asiasta,niin etta miehesi ei ole siina vieressa mitenkaan vaikuttamassa.
Sinun tai kenenkaan ei tarvitse kuulla tai kokea tuollaista alistumista keneltakaan,saatikka pesta ukon pyykit jos asuu muualla.
todella vaikea sanoa mitaan,koska asiat voivat olla hyvinkin vaikeat tilanteessasi,ja sinun ehka vaikea tehda paatoksia vaikka sattuukin.
Mutta muista etta ala jaa yksin murheinesi :)
suuret voimahalit sinulle :x
Kirjoittamasi perusteella mies olisi ansainnut tukevan potkun ahterille jo kauan sitten. Toivottavasti sinulla on voimia hoitaa eroasiat kuntoon. Sinun ei tarvitse välittää ystäviesi mielipiteistä, vaan kuuntele itseäsi. Kysy itseltäsi, oletko onnellinen tällaisessa tilanteessa ja haluatko elämäsi jatkuvan tällaisena.
Jos olette olleet yli kymmenen vuotta yhdessä, miehesi on jo todellisen luontonsa näyttänyt. Tuskinpa hän tulee mihinkään muuttumaan, vaan todennäköisesti ikääntymisen myötä hänen huono ja mielestäni täysin vastuuton, nahjusmainen käytöksensä vain pahenee. Tee siitä johtopäätökset.
Vaikka miehesi sanoisi mitä, kaikki mahdollinen viranomaisapu, jonka vain voit saada, tulee varmasti tarpeeseen. Hoida eropaperit kuntoon ja ota yhteyttä lastenvalvojaan. Kerro tilanteestasi ja miehesi käytöksestä mahdollisimman kiihkottomasti. Valmistaudu tekemällä itsellesi hyvät muistiinpanot avioliitostanne ja elämästänne lapsen syntymän jälkeen.
Nelikonmamma jo hyvin neuvoikin ammattiauttajan pakeille. Tärkeää on, että saat kertoa oman näkökulmasi asiaan ilman, että miehesi on säätämässä kertomusta ja mitätöimässä sinun tuntemuksiasi ja kokemuksiasi.
Sinun on aika ajatella itseäsi ja omaa onneasi. Lisäksi sinulla on lapsi, jonka hyvinvoinnista olet vastuussa. Mietin, millaisen miehen mallin lapsesi saa: isä on täysin vastuuton, ei kunnioita sinua naisena eikä äitinä vaan päinvastoin pyrkii nitistämään itsetuntosi. Miehesi on mielestäni osoittanut, ettei hän kykene seisomaan rinnallasi myötä- eikä vastoinkäymisissä, joten katse on syytä suunnata muualle ja antaa väsyneen "miehen" levätä ihan ylhäisessä yksinäisyydessään.
Kuulostaa todella pahalta manipuloinnilta. Nyt nainen alat ajatella itseäsi ja lastasi! Sillä ei ole mitään väliä, mitä ystäväsi ja tuttavasi ajattelevat sinusta ja miehestä. Suomessa eroon ei haeta syyllistä. Riittää, ettet halua enää olla naimisissa miehesi kanssa. Sinun ei tarvitse mukautua miehen mielen mukaan, olla hänen käskettävänään ja hoitaa hänen asioitaan. Avioliitto ei tarkoita sitä. Molempien puolisoiden pitäisi parisuhteessa joustaa, mutta ei niin, että toinen menettää itsemääräämisoikeutensa.
Jos pelkäät, että mies vie lapsenne, sitä suuremmalla syyllä hae apua nyt. Älä jää odottamaan. Asiat tuskin menevät tästä itsestään parempaan suuntaan. Onko lapsella passi ja jos on, kenen hallussa se on?
Hoida heti asiat kuntoon, voit varata ajan lastenvalvojalle vaikka heti, kyllä he siellä sinua neuvovat.
Osoitetiedoista jo näkyy missä mies asuu ja kerrot siellä miten miehesi lasta "hoitaa" ja kuinka useni.. eli käytännössä sinä olet yh. Älä jätä tätä asiaa hoitamatta. Jos haluat avioeron niin eikun maistraattiin paperit vetämään, kyllä posti sen miehelle toimittaa sinun ei siitä tarvitse huolehtia.
Eikö sinulla ole kenellekkään kelle puhua asioistasi, olisi hyvä että saisit kerrottua jollekkin näitä juttuja ihan vain varmuudeksi. Kirjaa kalenteriin miehen älyttömyyksiä, säästä tekstiviestit jne. Ihan omaksi turvallisuudeksi.
Asutko ap missä päin, täällä olisi tukea tarjolla jos kiinnostaa!!!
Kuulostipa tilanteesi pahalta. Ymmarrathan sen, ettei mies voi sinulta laillisesti lastasi vieda, vaan kyseessa olisi lapsikaappaus, joka on rikos. Luulisi hanen itsensakin asian tajuavan. Jotta asia ei paase tuolle tasolle, kay nyt heti kertomassa tilanteesta jollekin viranomaistaholle (aiemmin mainittu lastenvalvoja varmaan oikea taho), jotta heilla on tieto tapauksestasi jo tassa vaiheessa ja osaavat varmaan auttaa, mita varotoimia kannattaa tehda. Miehelle en missaan tapauksessa kertoisi suunnitelmista, koska han saattaisi saada niista kimmokkeen tehda jotain suutuspaissaan. Sitten aloitat eroprosessin kunhan taustat on turvattu. Ja lopetat pyykkaamisen! Voimia!
Tästä tähän päivään on kulunut n. vuosi. Mies asuu edelleen omassa asunnossaan, eroa ei ole haettu vaan olemme virallisesti ns. asumuserossa. Mies on kieltänyt kaikkien viranomais/hoitotahojen mukaan 'vetämisen' . Niiden ei kuulemma tarvitse 'sekaantua' hänen asioihinsa. Mies käy töissä, mutta osallistuu lapsen kuluihin sen verran että saattaa ostaa vaatteen tai lelun tai maksaa kauppaostoksia, joskus saattaa antaa minulle esim. 60e odottaen että olen tästä huomattavan 'kiitollinen'. Ei siis puhettakaan mistään elatuksesta. Itse olen asian ajatellut niin että lapsen on kuitenkin parempi olla isänsäkin kanssa niin paljon kuin mahdollista joten yritän koko ajan järjestää aikataulumme niin että ne sopivat miehen aikatauluihin. Mies saattaa kuitenkin sanoa olevansa liian väsynyt ja että tarvitsee ' lepoa' eikä jaksa leikkivää taaperoa. Edelleenkin kuitenkin ulkopuolisille antaa sellaisen kuvan että on täysin, jollei jopa ylitsekin, tasa-arvoinen lapsenhoidossa. Tilanne on täysin absurdi. Miehen tuttavat eivät edes TIEDÄ että hän on asunut jo kohta vuoden eri asunnossa kuin perheensä. Minun ystäväni tietävät, tuttavani eivät sillä mies ei halua itsestään huhuttavan. Minä hoidan lasta kotona, eli en käy vielä töissä, töihin on tarkoitus palata kun lapsi on kolme eli kuitenkin hyvin pian.
Saattaa kulua useampia päiviä että minä olen lapsen kanssa vuorokauden ympäri, mikäs siinä, yksinhuoltajan arkea kai...mutta mies puolestaan kulkee 'baareissa' ja menoissaan täysin 'perhettään' huomioimatta esittäen kuitenkin kaiken aikaa täydellistä perheenisää. Eikä tämä tässä...mies mm. tuo edelleenkin pyykkinsä minulle pestäväksi, ei kuulemma ole aikaa pestä itse, vaatii minua hoitamaan virastoasioitaan jne jne. Ja minä teen, kun pelkään että hän suuttuu ( eli nykyään tarkoittaa sitä että alkaa kylmäksi, julmaksi ja inhottavaksi ja uhkailemaan että vie lapsen kotimaahansa minulta pois) ja itken sitten itsekseni sitä kuinka helkkarin kynnysmatto olenkaan. Jos sanon yhdenkin vääränlaisen lauseen, on seurauksena yllämainittu, eli tarkkailen siis koko ajan sanomisiani, jopa kasvojeni ilmeitä koska hän saattaa sanoa minulle että minulla on sellainen ilme (????) vaikka olen täysin 'normaali-ilmeinen'.
Miksi sitten kirjoitin tänne? Koska en voi kenellekään ympärilläni olevista ihmisistä oikeastaan kertoa ja puhua tilanteestani. Yhdelle ystävälleni olen kyllä kertonut, mutta ei hänkään oikein osaa ymmärtää tilannetta ja ihmettelee vain että mutta sehän on sinun 'miehesi' niin ihana ja ettei voi kuitenkaan uskoa että se olisi sellainen kun sehän on niin 'täydellinen'....Tähän kirjoitukseen mahtui ehkä vain noin tuhannesosa koko tilanteesta, ja varmaankin monet kirjoittamani asiat voi tästä ymmärtää väärin koska en ole osannut niitä kummemmin kuvailla.
Olen vain niin väsynyt tähän elämään tämmöisenä ja jaksan oikeastaan vain lapsen takia eteenpäin. Hän on minulle kaikki kaikessa, ja siksi pelkäänkin niin suunnattomasti noita mieheni uhkailuja. En kyllä tiedä olisiko hänestä oikeasti niitä toteuttamaan, mutta enpä halua kokeilla.
Tänään on äitienpäivä, lapsi teki kortin, muuten meillä ei juhlita sillä mies pitää kylmää sotaa (erehdyin sanomaan negatiiviseksi tulkittavan kommentin hänen kotimaastaan) eikä hänen mielestään äitienpäivä ole kuulemma muutenkaan mikään juhlapäivä.