Kuinka kauan olit ollut kumppanisi kanssa kun huomasit ettei tämä ole se oikea?

ihminen voi elää illuusioiden vallassa tai sitten hän voi elää reaalimaailmassa. Ei siinä ole minkään osaanoton paikka, että myöntää realiteetit ennen kuin täyttää 70.



t.21

ihminen voi elää illuusioiden vallassa tai sitten hän voi elää reaalimaailmassa. Ei siinä ole minkään osaanoton paikka, että myöntää realiteetit ennen kuin täyttää 70.

t.21

Koska saa vieläkin pöksyt kostumaan pelkällä läsnäolollaan, seksikkäällä äänellään ja kaipaan häntä aina kun on pois silmistä. Me sentään olemme 24/7 yhdessäkin.

Rakastamme toisiamme valtavasti ja kaikista tärkeintä - kunnioitamme.

Exän kanssa olin 12 v, kaikinpuolin sopiva mies, mutta ei se oikea. Kipinä puuttui.

t: 22, 12 v yhdessä

Ehkä noin puoli vuotta yhteenmuutosta, ihmettelin vain että mitä teen ton ihmisen kans (olin jo raskaana ).

Ollaan yhä yhdessä, tapellaan aiavn valtavsti ja mistään suhteesta ei tavallaan voi edes puhua kun meitä ajattelee.

Oon vaan niin saamaton etten saa lähdettyä

ENKÄ kyllä usko että sitä oikeaa edes on, on vaan vääriä ja vähemmän vääriä...

ENKÄ kyllä usko että sitä oikeaa edes on, on vaan vääriä ja vähemmän vääriä...

ja useinkin ollut sitä mieltä, että ihan väärä mies. Mutta tilanteet muuttuu. Tällä hetkellä olen oikein onnellinen, meillä ei mitään maagista yhteyttä ole, mutta mukava pieni elämä. Kaksi lasta ja uusi koti, seksikin on oikein ihanaa. Itse olen enempi sitä mieltä, että omassa itsessäni on ollut joskus muutoksen hetkiä, jolloin on pieni kriisi, ja pohtii onko tämä elämä nyt tässä, ja kun koko elämää on vaikea hetkessä muuttaa, itsestä puhumattakaan, miehen voi lempata niin nopsaan ja laittaa oman pahan olon sen toisen syyksi, mitä se välttämättä (ja minun tapauksessa) ei ole. Jokainenhan on oman onnensa seppä, kuten sanonta kuuluu.



Toki en kiellä sitä, etteikö niitä ihan oikeasti vääriä miehiä olisi... Mutta laittaa koko elämä uusiksi, tuskin sitä kovin laiska on jos siihen hommaan ei halua lähteä, uusi koti, huoltajuusjopimukset, ja mitä kaikkea. Vaikka välillä olen avioeroakin miettinyt, ei se kaikki siihen liittyvä vaan niin kiinnosta, ja minulla nyt ei ole niinkään ollut sitä uuden miehen kaipuuta...



Joten sille joka mietti meneekö mielenmyllerrys ohi ja voiko vielä olla sen nykyisen kanssa onnellinen, niin voi. Jos haluat. Yhteistä aikaa ilman muksuja, villi viikonloppu jossain hotellissa, siellä se yhteys on jossain arjen alle hautautuneena.

Itse olen ihminen, joka ajattelee paljon, pohtii elämän tarkoitusta ja leijailee usein arjen yläpuolella (valitettavasti). Minulle henkinen yhteys mieheen on todella tärkeää. Tullut iän myötä yhä tärkeämmäksi. Ystäväni taas on halunnut jo varhain perheen, oman talon, miehen jonka kanssa arki onnistuu ja kummallakin on paljon omia menoja. Hänelle ei ole tärkeää saada jakaa henkimaailman asioita miehensä kanssa, koska ei itsekään niitä paljon mieti tai tärkeäksi koe. Jokaisella on siis eri tarpeet parisuhteessa. :)



ap

Ongelma on siinä että siinä missä minä analysoin, pohdin jne., mies katsoo minua ja hymyilee. Hänelle riittää "tässä ja nyt".

..

Olen teidän kanssa aivan samanlaisessa tilanteessa. Helppoa olisi olla, jos tunteita löytyisi, eihän kukaan halua epäonnistua. Mutta ikävä kyllä nyt näyttää siltä, että eroon päädytään. Raskasta tämä on ja surullista, mutta jotenkin tuntuu, ettei halua jatkaa näinkään.

ja syvää yhteyttä toisiin ihmisiin, kun taas suurimmalle osalle tuntuu riittävän ihan tavallinen arkiymmärrys. Mistään en löydä tietoa, ärsyttää.



Onko kellään teoriaa siitä, mistä tällainen tunnetila voi syntyä? Ja millainen ihminen on sille altis?

Olen huomannut tuttavapiirissäni, että useinkaan ei elämä kumppania vaihtamalla parane. Samat ongelmat seuraavat uuteen suhteseen, ensihuuman jälkeen mikään ei muuttunutkaan.



Hyviä miehiä on harvassa. Jos olet sellaisen löytänyt, niin pidä kiinni! Olet kyllästynyt rutiineihisi, siihen elämänmalliin jonka olet rakentanut. Etsi itsellesi uusia ulottuvuuksia, etsikää myös yhdessä uusia mielenkiinnonkohteita.



Ei se rakkaus ole loppunut. Olet vain lopettanut yrittämisen.

et taida nyt yhtään ymmärtää, mistä on kyse.



Ja luuletko todella, ettei tuo ajatus ole itsellänikin päällimmäisen? Se vaan ei valitettavasti välttämättä riitä.

Joten sille joka mietti meneekö mielenmyllerrys ohi ja voiko vielä olla sen nykyisen kanssa onnellinen, niin voi. Jos haluat. Yhteistä aikaa ilman muksuja, villi viikonloppu jossain hotellissa, siellä se yhteys on jossain arjen alle hautautuneena.

En voi ajatellakaan mitään villiä viikonloppua jossain hotellissa tai mitään vastaavaa, koska en HALUA sellaisia asioita mieheni kanssa. Ihan puistattaa.

ei ap

Eikä ss yhteys siellä piilossa ole, kun sitä ei ole alun alkaen niin voimakkaana ollutkaan.

Joten sille joka mietti meneekö mielenmyllerrys ohi ja voiko vielä olla sen nykyisen kanssa onnellinen, niin voi. Jos haluat. Yhteistä aikaa ilman muksuja, villi viikonloppu jossain hotellissa, siellä se yhteys on jossain arjen alle hautautuneena.

En voi ajatellakaan mitään villiä viikonloppua jossain hotellissa tai mitään vastaavaa, koska en HALUA sellaisia asioita mieheni kanssa. Ihan puistattaa.

ei ap

Täällä ihan sama tilanne, yritetty on hampaat irvessä, mies kun haluaisi, mutta ei, musta vaan ei ole siihen. Helpompaahan se olisi, mutta ei vaan löydy minkäänlaista tahtoa yrittää, ei tunteita ei mitään. On vaan tyhjä olo.

Ehkä siksi, että en ole sellaista yhteyttä koskaan kenenkään miehen kanssa kokenut. Meillä on myös kaikki asiat ihan hyvin, ei mitään ongelmia, paitsi liian vähän aikaa kaikkeen...



Mä olen välillä miettinyt, että mitäs sitten, jos joskus sellaisen miehen kohtaisin? No, sen näkee sitten.

35 vastailee.



Olen siis kokenut samanlaisen kriisin. Tai oikeammin kriisejä. Olen oppinut myös, että mieheni ei vastaa minun hyvinvoinnistani, minun tunteistani.



Meillä on takana pitkä liitto, lapsia useampia.



Koin jossain vaiheessa, että olen liitossamme yksin. Ei ollut henkistä yhteyttä. Seksikään ei maistunut. En oikein pitänyt edes itsestäni. Ajattelin, että tässäkö tämä elämä nyt sitten oli.



Sen jälkeen on paljon muuttunut. Kun aloin välittää enemmän itsestäni alkoi myös elämä maistumaan paremmalle.Mieheni on nykyisin paras ystäväni. Hän on edelleenkin se loistava keskustelija ja upea rakastaja johon hurahdin vuosikausia sitten. Tuppasi asia vain unohtumaan vaipparallin ja asuntovelkojen keskellä.



Mutta niin vain olisin päästänyt upean miehen käsistäni jos en olisi havahtunut ottamaan vastuutta omasta hyvinvoinnistani, parisuhteestamme.



Me juttelemme joka päivä nykyisin puhelimessa kerran tai pari. Me juttelemme joka päivä 30 min - tunnin (joskus enemmänkin) kahdestaan päivän tapahtumista, suunnitelmista, unelmista, muistoista, lapsuudesta... Mistä milloinkin. Mïes saa varpaankynnet kippuralle, kun hän pitelee minua sylissään. Joka päivä sanomme toisillemme hyviä ja kauniita, kannustavia asioita.



Olemme jättäneet vähemmälle torailun laskuista, pyykeistä, tiskeistä. Vietämme paljon aikaa lasten kanssa. Yritämme keskittyä siihen mikä on oleellista. Kun olemme kymmenen vuoden kuluttua kodissamme kahden, niin ei tarvitse enää kotitöistäkään niin stressata.



Minulle on ollut tärkeää muistella niitä seurustelumme ensimmäisiä vuosia. Sillon aina muistan miksi tähän ihmiseen rakastuin. Muistelemme usein yhdessä. Ja koko ajan tulee muistoja lisää

sunnuntailounaalla mies päräytti totuuden julki.

10 vuotta,Mies muuttui vähän oudoksi, mut en tajunnut mitään, koska miehellä oli vasta paljon kamalia elämänmuutoksia ja ajattelin että johtuu niistä. Eräänä kauniina iltana istuttiin lasten ja miehen kanssa ruokapöydän ääressä ja mies kertoi, että hällä on ollut suhde toiseen naiseen jo vuoden ja muuttaa hänen kanssaan asumaan.

Tosin oikeastaan mä olin tajunnut alitajuisesti sen jo aika varhain suhteen alussa, mutta nuoruuden hölmöyksissäni se ei vaan päässyt tajunnan pinnalle asti ennen kuin suhteen vedellessä viimeisiään. nyt istun sit odottamassa sitä varsinaista oikeaa :-)

Olen sinulle kyllä kateellinen, sillä en ole koskaan kokenut/saanut henkistä yhteyttä tyttökavereihini. Siksi harvat ystäväni ovatkin miehiä ja aviomieheni paras ystäväni.



En vain osaa olla naisten kanssa. En ymmärrä mitä siellä päässä liikkuu. Huomaan että tyttökaverit suuttuvat ja kimpaantuvat, jokin menee pieleen. Minussa on nähtävästi vika, mutta en koskaan ymmärrä mitä olen möhlinyt. Miesten kanssa tällaisia ongelmia ei ole tullut.

Kuulostaa siltä, että sinulla on asiat hyvin ja että olette löytäneet taas toisenne - voin vain kateellisena onnitella. Mutta en silti usko, että ymmärrät.



Miten voi löytää yhteyden, jos sellaista ei alunperin ollutkaan sillä tasolla, millä sitä kaipaa? Jos toinen on hyvä, hellä, ihana ja kiva, kuuntelee ja ns. ymmärtää, mutta ymmärtää sinusta vain osan? Ratkaistavana kysymyksenä ei silloin ole se, miten löytää taas yhteys vaan se, voiko ilman sellaista yhteyttä elää.