Minkälaisen äidin tytär pitää äitiään ns. parhaana ystävänään aikuisena?

että äiti olisi ollut aikoinaan "kaveriäiti". Minulla on äitini kanssa hyvät välit. Kysyn häneltä neuvoa tarvittaessa ja voin kertoa hänelle aika monenlaisista asioista. Äitini ei ollut lapsuudessani kaveriäiti, mutta hän välitti minulle kokemuksen siitä, että häneen voi luottaa ja hänellä on minulle aikaa. Koin lapsena, että äitini huolehtii minusta ja laittaa minut itsensä edelle, mikäli tiukka paikka tulisi. Häneen siis voi luottaa. Ei hän niinkään leikkinyt kanssani, isä enemmänkin leikki, mutta äiti teki ruokaa, laittoi hiuksiani, jutteli jne. Hän hoiti oman äidin tehtävänsä ja välitti kokemuksen siitä, että hän rakastaa minua. Mutta sen vielä sanon, että äitini ei koskaan ole ollut omistushaluinen minua kohtaan. Hän ei ole pistänyt nenäänsä turhanaikuisiin asioihini eikä nyt aikuisenakaan ole tuppautunut vasten tahtoani reviirilleni. Hän ei ole ollut väkisin kaverini, vaan osoittautunut luottamukseni arvoiseksi.

Joistain asioista pystyy puhumaan tosi avoimesti, mutta...Vaikka äiti oli esim. murrosiässäni aina kyselemässä kavereistani ja menoistani, en kokenut sitä välttämättä aitona kiinnostuksena, vaan enemmän kontrolloinnin tarpeena. Äiti ei koskaan puhunut avoimesti omista asioistaan, vaikka minä kasvoin. Puhuu esim. puolitutuille ihmisille ihan samat asiat kuin minulle. Jossain vaiheessa lakkasin kertomasta äidille asioita, kun huomasin että hän puhui minusta muille ihmisille ihan eri sävyyn kuin antoi minun ymmärtää. Vähättelevästi ja ihan kuin olisin sittenkin hänelle kauhea pettymys.



Tiedän nykyään että äidillä on mielenterveysongelmia, on ollut aina, mutta mitään ei niistä keskustele kanssani eikä kerro mitään. Aina olen saanut arvailla ja olla varuillani, kun en vieläkään tiedä mistä tarkalleen on kyse. En viitsi esitellä ystäviäni äidille, kun en koskaan tiedä mitä hän heille puhuu ja miten selitän sen näille, kun en itsekään oikein tiedä mikä äitiä vaivaa.



Äidin kanssa pystyy keskustelemaan kaikesta, vaikka ajankohtaisesta kirjallisuudesta vaipanvaihtoon, mutta pinnaksi se jää. Olisin jotenkin toivonut että äiti olisi aidosti pystynyt olemaan tukenani, mutta hänen pääongelmiensa takia se ei ole mahdollista. Muita sukulaisia ei ole, isää käytettiin lapsuudessani lähinnä pelotteluun. Joten arvostaisin yli kaiken jos minulla olisi sellainen äiti, johon voisi olla aidosti läheiset välit.



Ahdistun hirveän helposti äitini seurassa, mistä seuraa aina sama tiuskiminen, kuinka "sä olet aina niin vihainen", "sua ei saa arvostella", "mä en osaa mitään", "mä olen niin tyhmä". Miten sellaisen äidin kanssa voi olla läheinen? Joudun koko ajan kontrolloimaan käytöstäni, ilmeitäni ja kaikkea ettei äiti vaan taas kilahda.



Aika pieniltä tuntuu ihmisten äitisuhteen ongelmat, jos joutuu miettimään vaan jotain shoppaamista ja juoruilua...





Mitä se voisi olla, että meilläkin olisi paremmat välit? Mt-ongelmille ei oikein voi mitään, mutta muuten:



1. Tue lastasi siinä missä hän on hyvä. Älä kehu aiheettomasti, mitätöit vain oikeat onnistumiset.



2. Hyväksy lapsesi sellaisena kuin hän on. Älä yritä korjata hänen elämällään oman elämäsi ongelmia. Jos et itse päässyt ylioppilaaksi, se ei ole syy miksi lapsesi on pakko päästä.



3. Jos haluat että lapsesi antaa sinulle osan elämästään ja on sinulle avoin, sinunkin pitää olla avoin hänelle. Et voi olettaa että lapsesi avautuu sinulle että voit päivitellä hänen tyhmyyttään pitkin kyliä, etkä anna itsestäsi mitään.



4. Älä estä lapseltasi muita ihmissuhteita siinä toivossa, että saat hänet kokonaan itsellesi. Näin toimimalla teet hänet vain katkeraksi ja entistä etäisemmäksi itseäsi kohtaan. Viimeistään aikuisena menetät hänet lopulta kokonaan.

mutta sitten lapseni sanoi yhtenä päivänä "äiti, haluan äidin enkä kaveria. Ystävät ovat ystäviä, mutta vain yksi voi olla äiti."

Tämä kirpaisi, vaikka ei olisi pitänyt. Sillä hänhän vain toivoi, että yhä, vaikka nyt aikuisena, voisi luottaa minun rakkauteeni ÄITINÄ, voida kääntyä puoleeni, kun maailma murjoo tai tarvitessaan neuvoja, apua tai muuten vain äidin lämpöä.

Mutta hän myös viisaana, kypsänä ihmisenä tajusi, että me äidit emme koskaan pysty täyttämään parhaan ystävättären tai parhaimpien ystävättärien "virkaa". Miksikö emme? Siksi, ettemme koskaan kykenisi äiteinä suhtautumaan lastemme ongelmiin ja pettymyksiin, tarpeisiin ja toiveisiin tarpeeksi objektiivisesti. Niinkuin vain parhaat ystävät voivat. Meille lapsi on aina lapsi ja hänen hyvinvointinsa pyrkimyksenämme ja päämääränämme.

Se, että olemme äitejä ja kenties myöhemmin mummeja ei estä meitä olemaan läheisiä lapsillemme; kenties lapsemme haluavat viettä aikaa kanssamme, matkustella ja kulkemalla niin luonnossa kuin kaupungissa, rupatellen ja huoliakin kertoen, mutta parhaaksi ystäväksi en edes haluaisi pyrkiä - iloitsen siitä, että hänellä on sellaiset. Minä haluan olla ÄITI

paras kaveri.



Äitini kanssa minulla on tosi hyvät välit. Mutta tämä paraskaveri tuli ongelmaksi kun isä kuoli. Äiti ei ollut hommannut omaa elämää, ei omia kavereita kun mies ja tytär olivat ne bestikset.



Minun olisi pitänyt luopua elämästäni, että äiti jaksaa elää. Minun olisi pitänyt olla häen ympärivuorokautginen tukensa. Hänellä ei ollut muita, kenen kanssa olisi aikaa viettänyt jne...



Eli äidit, hommatkaa oma elämä, älkääkä alkako tyttärienne parhaaksi kaveriksi. Se on pahinta, mitä voitte lapsillenne tehdä. Olkaa hyvissä väleissä, mutta antakaa tyttärenne luoda oma elämä ja itse oma elämänne.

Ei niin että tytär korvaa puuttuvat kaverit äidillä ta äiti roikkuu lapsessa mustasukkaisesti kuten aijemmin kirjoitettiin.



Mä olen siinä mielessä outo etten puhu edes parhaalle ystävälleni seksielämästäni muuta kuin yleisellä tasolla. Se mitä teen sängyssä on mun ja mieheni välinen asia ei muiden.

En halua myöskään uulla parhaan kaverini seksiakteista varsinkin kun hänen miehensä on myös hyvä ystäväni.



Outoa sellainen käsitys että ihan kaikesta pitää puhua ystävän kanssa. Kyllä ystävyys mitataan niinä vaikeina aikoina eikä sillä tietääkö toinen detaljeet orgasmeistani tai tussuni kudoskoostumuksen.

Luin viestiketjun ja tunsin suurta kateutta niitä kohtaan, joilla on äitinsä kanssa hyvät välit. Minulla on äitini kanssa kummalliset välit, eikä hän oikeastaan koskaan ole ollut minulle läsnä. Tulin itse hiljattain äidiksi uudelleen. Edellinen lapsemme menehtyi kohtuun ihan loppu metreillä. Äitini on tämän kahden kuukauden aikana käynyt meillä kahdesti, vaikka asuu kahden kilsan päässä. Aikaisemmin hän puhui ja puhui, että tulee meitä auttamaan, kun aloittaa eläkepäivänsä. Eläke on alkanut, mutta rouvaa ei ole täällä näkynyt. On kuulemma kiire siivota asunto, pestä seinät ja kiillottaa kristallikruunut, järjestää vinttikomerot yms. Ei ole aikaa.



Mitä tahansa kerronkin vauvan hoitamisesta, hän keksii aina jonkin epäkohdan ja alkaa arvostella. Hän on minun yläpuolellani. Kärsin siitä todella paljon, ettei äitini välitä meistä. Sisareni lapsia hän kyllä hoitaa, ovat kyllä jo aika isoja. Meillä ei ole keskusteluyhteyttä, hän ymmärtää kaiken aina väärin, vaikka kuinka yrittäisin selittää selkosanoin. Lisäksi äiti vertaa minua muihin sisaruksiin ja kertoo miten he kunnioittavat häntä ja eivät muutenkaan ole niin vaikeita ihmisiä kuin minä.



Vatsaani sattuu kun puhun äidin kanssa puhelimessa. Mistä hän seuraavaksi keksii läksyttää minua, aina jotain löytyy.

Olen kohtalotoverisi ja haluan vain sanoa, että tee itsesi kanssa asia selväksi. Haluatko kotiisi avuksi ihmisen, joka ymmärtää kaiken väärin, vertailee, arvostelee ja muutenkin aiheuttaa Sinulle pahan mielen..? Et.

Hyväksy asia (se että pärjäät paremmin ilman äitiäsi) ja opit elämään sen kanssa. Niin minäkin olen oppinut, enkä ole katkera. Pärjään ihan hyvin.

Voit luoda muita tärkeitä ihmissuhteita elämäänne itsellesi ja lapsillesi kuin biologisen äitisi. Ei sinun silti tarvitse äitisi olemassaoloa kieltää.



Itse tapaan äitiäni lähinnä sisarusteni ja heidän lastensa synttäreillä jne. pari kertaa vuodessa. Välimme ovat melko neutraalit, ei kyräilyä tms. Meidän vain ei ole terveellistä olla fyysisesti samassa paikassa.

Soittelemme pari kertaa kuussa, ja se on ihan ok.

En kutsunut häntä esim häihini tai lasten kastajaisiin, koska en halunnut ottaa riskiä oman mieleni pahoittamisesta. Lasten synttäreille olen muutaman kerran kutsunut, se on ihan ok kun en ole itse "juhlakalu".

Äiti on aina äiti, mutta ei minun tarvitse aikuisena ihmisenä pitää hänen elämäntavastaan ja valinnoistaan (eli hänestä) biologisen yhteytemme vuoksi.

Hän on äitini, enkä vaihtaisi häntä muuksi, mutta olen kasvanut ulos pesästä ajat sitten. Elämäni on paljon helpompaa näin.

joita varmasti moni kadehtii, kun itsellä huono lapsi/ äiti suhde. On ihanaa olla hyvissä väleissä äidin kanssa.

Minun äitini on ollut ikänsä marttyyri. Hänen kanssaan ei ole ikinä saanut puhdistettua ilmaa ja puhuttua asioita halki, koska hän "ei riitele". Mykkäkoulua hän kyllä saattoi pitää kaksikin viikkoa ja sitten jatkettiin taas ilman että mikään oli muuttunut. Hän ei koskaan meitä lapsia kehunut, ettemme ylpistyisi suotta. Hän huomautti minulle jatkuvasti painostani - 168/56 ja urheilin päivittäin - ja muisti aina ennen kuin lähdin ulos jostain välistä luikauttaa jotakin, joka masensi mieleni. Niin suuria huolia ei lapsella voinut ollakaan, ettei äidin huolet niitä voittaisi. Hän vahti kaiket illat, miten pitkälle valvoin ja jos olin kavereiden kanssa ulkona, milloin tulin kotiin. Lisäksi hän tietenkin luki päiväkirjani ja kirjeeni.



Isän kuoltua hän vaati meitä lapsia maksamaan perintöveronsa (heillä oli isän kanssa omistusoikeuden siirtävä testamentti), koska "tehän ne kuitenkin lopulta saatte" ja vielä ihmetteli, kun kieltäydyimme.



Arvaapa, olemmeko kuinkakin läheiset aikuisiällä?

Hän oli hyvä kasvattaja. Hän oli syli, turva, rajat ja rakkaus. Hän piti/pitää puoliamme viimeieen pisaraan.



Äitini on business-nainen ja hyvin elämässään menestynyt. Pitää huolta itsestään.



Se, että äiti on paras ystävä aikuisiässä lapselleen, ei tarkoita, että olisi ollut lepsu kasvattaja ja tällainen kaverivanhempi lapselle vielä hänen ollessa alaikäinen. Minun äitini oli tarkka säännöistä ja siitä, että niitä noudatettiin. Käytöstavat piti aina muistaa ja olen siitä todella kiitollinen nyt aikuisena.

Äitini on kuitenkin heimolaiseni ja siksi paras ystäväni :)