Lue keskustelun säännöt.
Mitä tehdä, kun miehen käytös lapsia kohtaan toisinaan sietämätöntä?
28.04.2009 |
Minulla on ongelma, joka kärjistyy aika ajoin, hyvin harvakseltaan, niin pahaksi, että mietin onko ero ainoa vaihtoehto.
Mies harjoittaa joskus lapsia kohtaan vallankäyttöä, joka on minusta paitsi väärin myös käsittämätöntä. Joissakin tilanteissa mies ei vain tunnu voivan millään antaa periksi. Esimerkiksi hänen mielestään ruoan "pakkosyöttäminen" on oikein; tästä olen pikku hiljaa pääsemässä eroon, ehdottelen kompromisseja, maistamisia jne. Lisäksi hänen mielestään kaksi kouluikäistä lastamme tietyissä tilanteissa "käyttävät äitiä hyväksi" heittäytymällä surkeiksi ja itkeviksi ja kykenemättömiksi tekemään mikä se sitten onkin mitä miehen mielestä lapsen täytyy tehdä. Ja silloin mies ei anna periksi, ei sitten millään! Esimerkiksi vanhimmalla lapsista, esiteinillä, on vaikeuksia niellä tabletteja. Olemme jonkin aikaa käyttäneet kalaöljykapseleita ja sen nieleminen on tälle lapselle vaikeaa, joskin myönnettäköön, että lapsi "tekee" asian itselleen vaikeaksi hokemalla ettei pysty nielaisemaan sitä, oksettaa jne. jne. Tänään miehellä paloi käämit ja karjui lapselle asiasta pää punaisena. Oli kahteen otteeseen laskemassa 1, 2, 3 nyt sinä nielaiset sen!!! ja jopa laittoi tyrkylle toisen kapselin, että ota sitten kaksi, kun se on niin vaikeaa!! Ja oli aivan raivona. Lapsi itkee ja sanoo ettei pysty. Minä tasapainoilen välissä; periaatteessa tiedän lapsen osaavan taitavasti manipuloida minua enkä halua tehdä tilanteesta sellaista, että lapsi oppii äidin tulevan "pelastamaan" hankalasta tilanteesta. Toisaalta en sulata miehen raivoamista ja vallankäyttöä. Sen verran puutuin, että lapsen ei todellakaan tarvinnut niellä kuin se yksi kapseli enkä antanut miehen laskea vieressä kauanko siinä menee. Jos kyseenalaistan miehen tyylin, hän alkaa isoäänisenä huutaa lasten kuullen kuinka "äiti tulee auttamaan, kun sinä siinä itket" ja kaikkea muuta tyhmää, jota en enää edes muista. Kuitenkin sellaista, että pienimmät pk-ikäiset lapset säikähtävät, ja isommat taitavat oikeasti luulla meidän riitelyn syyn olevan heissä. En siis voi tilanteen ollessa päällä kunnolla puuttua, koska miehen raivostuessa hän syyttää tilanteesta lapsia ja minua ja lapsiparat joutuvat sen kuulemaan. Muutenkaan mies ei ole kovin altis ottamaan vastaan kritiikkiä, vaan joko ryhtyy marttyyriksi (no okei, hoida sitten lapset, minä en puutu mihinkään) tai syyttää minua.
Jos tällaista olisi usein, en varmaan enää katselisi miestä. Mutta, mies on 99 prosenttia ajasta hyvä, läsnäoleva isä, joka huomioi lapset ja minut, osallistuu kotiaskareisiin ja pistää perheen aina etusijalle. Tiedän, että hän ei pystyisi olemaan erossa lapsistaan yhtään sen enempää kuin minä. Lisäksi tiedän, että jos haluaisin erota, hän tekisi asian todella vaikeaksi, koska hän ei sitä halua. Tiedän myös, että kaikissa meissä on vikoja. Itsekään en mikään täydellinen äiti ole. Olen yrittänyt puhua miehen kanssa näistä hankalista asioista rauhallisina hetkinä, kun lapset eivät ole paikalla, mutta tuntuu, että hän ei kerta kaikkiaan voi hyväksyä minun näkemystäni. Hänellä on paljon periaatteita, joista yksi on, että lasten on toteltava vanhempia, aivan sama mistä on kyse.
No niin, jo asian tänne kirjoittaminen auttoi.
Kommentit (69)
[iJos teillä se tabletin nieleminen tuottaa tuskaa, niin sano että saat jotain hyvää sen jälkeen. JOs ei onnistu, niin älkää pakottako! Kaikki ei pysty nieleen tabuja. Hommatkaa liuoksena niitä vitamiineja.
[/quote]
Tuota en saa ukkoa ymmärtämään, en sitten millään! Sen mielestä lapsi vain tekee turhasta ongelman. Hänelle itselleen kun nieleminen ei ole hankalaa, niin miten se nyt muille voisi olla! Mutta tuo nyt oli vain yksi esimerkki...
Meillä taas mies on se ahkera tekijä perheessä, laiskaksi ei voi syyttää ja minä enemmänkin se, jolta asiat jää tekemättä. Siksipä sen kai on vaikea ymmärtää meitä "laiskempia"...
t.ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mieheni on ahkera kotona (tekee kotitöitä enemmän kuin minä vaikka olen kotona ja hän tekee osapäivätöitä. Hän vain ei siedä yhtään leluja lattialla, tiskejä pöydällä etc eli on siivoamassa koko ajan). Hän on myös osallistuva ja rakastava isä.
Mutta
Hän ei esimerkiksi anna pojalle edes maitoa iltapalan jälkeen jos tämä syö puuroa alle 10 lusikallista. Vettäkään ei antaisi mutta sitä en ole hyväksynyt. Mies itse ei suostu syömään malliksi niitä ruokia joista poika kieltäytyy vaan saattaa suoraan sanoa (pojan kuullen) että "pahaan, laita roskiin" ja siiten kehtaa huutaa pojalle kun tämä kieltäytyy samasta ruuasta. Oikeuttaa käytöksensä sillä että pojan pitäisi opetella tottelemaan käskyjä, kompromissit ovat kuulemma lellimistä. Mies saattaa myös nopata poikaa tai ottaa poskista kiinni ja törkätä lusikan väkisin suuhun.
Poika sanoo isäänsä äidiksi (ei osaa sanoa isä, joten yrittää korvata kutsumalla meitä molempia äiti-nimellä), Joskus mies hyväksyy tämän, toisinaan taas tiuskaisee että en ole äiti vaan isä ja sanoo pojalle ettei tämä pääse syliin, he mene pihalle (mitä tahansa poika toivoikaan) ennekuin tämä sanoo isä. Poikahan menee siitä aivan surullisen ja masentuneen oloiseksi ja toistelee sitä äitiä ja mieheni ärsyyntyy lisää. Tällöin pojan äiti-yritykset muuttuvat pikkuhiljaa kitiseväksi itkuksi ja hän katsoo isäänsä ja yrittää ottaa tämän kädestä kiinni ja sitten mieheni ei huomioi häntä enää ollenkaan "koska poika käyttäytyy niin huonosti". Minusta kauheaa, ei kaikki lapset sano tuon ikäisinä edes äitiä ja vaikka sanoisikin niin silti.. Minun syliini poika olisi aivan yhtä tervetullut vaikka kutsuisi homoksi tai ei koskaan alkaisi puhuttelemaan millään nimityksellä... Minusta on kauheaa olla huomioimatta lasta sen takia ettei tämä osaa sanoa vanhemman haluamaa sanaa.
Jos mies on ärtynyt (on aika stressiperse suoraan sanoen, hermot tiukkana heti jos töissä on vähän kiire tai vastaavaa) niin hän huutaa pojalle aivan aiheetta. Esim väsyneenä mieheni ei ole kiinnostunut kauheasti leikimään tai sylittelemään vaan aika tylysti sanoo pojalle että nyt riitti, mene kiusaamaan äitiä. Poika pahoittaa mielensä tästä (siis miehen kireästä äänensävystä) ja kulkee kitisten perässä kerjäten syliin. Mieheni reagoi tähän yleensä huutamalla tai tiuskimalla että joudut pinnariin jäähylle jollet lopeta tuota kitisemistä. Minä yritän purkaa tilanteen sanomalla että ota poika syliin ja avaa televisio. Saat itse levätä ja poika saa olla sylissäsi. Tästä mies vaan ärsyyntyy enemmän ja sanoo että kyllä tuon ikäisen pitäisi jo kestää se ettei aina pääse syliin.
Huooh.. Eipä tänne taida tulla vastauksia? Täytynee mennä nukkumaan, että jaksan aamulla nousta virkeänä pojan kanssa ja olla hänelle reilu ja johdonmukainen...
Toivottavatsi mies suostuu palaamaan syksyllä kouluun niin saisin hänet koulupsykologin puheille.. Kävi siellä kun esikoinen oli vauva. En tiedä johtuiko siitä vai muusta, mutta oli pojan ensimmäisen puolivuotisen todella kärsivällinen ja hellä. Muutos on tullut vasta kun keskeytti koulun ja siirtyi töihin. En sitten tiedä johtuiko muutos koulu/työ-erosta, siitä ettei alle puolivuotiaalta voi vaatia mitään taitoja vai jostain ihan muusta. Mies on muuten vuoden sisällä ollut kahdessa työpaikassa, joista jälkimmäisessä viihtynyt loistavasti. Kaikki ongelmammenkin ovat alkaneet tämän jälkimmäisen työpaikan aikana mitä en jaksa käsittää.. Parisuhteemmekin on aika lailla luhistunut tänä aikana ja mies muutunut yleisesti ottaen äreämmäksi.
Aika heikko toivo että kouluun paluu muuttaisi jotain, mutta parempaakaan ei taida olla. Mitä voisi tehdä jos kasvatuksesta täysin eri mieltä? Eihän sen isyyttäkään voi perua ja poistaa sitä lapsen mielestä. ja vaikka voisikin niin ei se nyt niin masentava isä ole että olisi huonompi kuin puuttuva...
Jos meillä on vieraita ja poika kerjää kahvipöydässä keksiä tai jotain muuta herkkua vieraiden lautaselta (istuu aina pöydän päässä syöttötuolissa ja saa muutamia herkkuja kuten viinirypäleitä etc) niin mies mutisee ja tiuskii loppuillan siitä miten poika ei osaa yhtään käyttäytyä.
Käytämme pojalla rangaistuksena syöttötuolijööhyjä, eli poika tuoliin ja muna kello noin 1,5 minuutiksi soimaan. Kellon soitua minusta tilanteen pitäisi olla ohi, mutta mieheni on tästäkin eri mieltä. Hän ärisee ja puhuu pojalle hyvin kireällä ja vihaisella äänellä ja hokee sitä miten tuhma tämä on. Vaikka poika istuu jäähynsä yleensä hyvin hiljaa ja kelloa katsoen, eikä esim huuda ja potki jäähyllä ollessa.
Tai mieheni vetää aivan herneen nenään jos poika ei heti sulje roskiskaapin ovea vaan yrittää kaivaa roskiksestä tavaraa. Poika siis on vähän aikaa sitten oppinut, että jos lattialta löytyy kivi, paperinpala tai muu roska niin hän vie sen roskiskaapille, avaa oven ja laitta roskan roskikseen. Lähes aina hän laittaa oven kiinni ja lähtee pois mutta joskus kiusaus voittaa ja hän yrittää ottaa roskia. Se on kiellettyä ja tuossa tilnteessa minä nostan hänen kätensä ylös roskiksesta, ohjaan kädestä syrjemmälle ja suljen oven itse sanoen "roskikseen saa vain alittaa, sieltä ei saa ottaa". Mielestäni enempi ei ole tarpeen sillä poika on vasta vajaa 1,5 vuotias ja on hienoa että hän osaa lähes aina vastustaa kiusausta ja tulla kiltisti pois roskiksen luota. Miehestäni suhtautumiseni on lepsuilua ja hän nykäisee pojan paidankauluksesta vetämällä pois kaapista ja tiuskii tälle siitä haluaako poikaapinnarijäähylle. Pinnarijäähy on siis mieheni keksintö jossa poika laitettaisiin pinnariin, ovi kiinni ja hänet haetaan pois vasta kun lakkaa itkemästä. (minä en moista hyväksy, ja siksi miehenikin uhkailut jäävät yleensä sanoiksi.)
Huutamisen ja tiuskimisen lisäksi mies saattaa nopata poikaa, uhata olevansa jatkossa enemmän töissä ja hän myös käsittelee poikaa äkkipikaisin ja selkeästi vihaisin liikkein. Poika tykkää kovasti "tiskata" tiskipöydällä olevia astioita ja jostain syystä se ärsyttää miestäni valtavasti. Esimerksi tänään mieheni käski pojan pois kun tämä oli työntämässä tuolia tiskipöydän viereen. Poikapa nousi tuolille käskystä huolimatta. Mieheni nappasi poikaa kyljistä kiinni, nosti ilmaan, ravisteli ja huusi ettei jaksa pojan niskoittelua. Laski sitten maahan vihaisesti tömäyttäen. Poikahan pelästyi ja tuli itkien luokseni, miehellä poskilihakset kiristyivät entisestään kun torumisen sijasta otin pojan syliin ja lohdutin ja sanoin että tämä on hieno ja taitava poika että äiti rakastaa häntä ja on ylpeä hänestä.
Miehen mielestä olen lepsu ja toivoton kasvattaja ja tuhoan hänenkin työnsä kun itse pidän löysempää kuria ja lohdutan poikaa jos mies on huutanut tälle. Minusta taas miehelläni on aivan sairaat vaatimukset 1,5 vuotiaalle lapselle enkä voi sietää sitä että mieheni huutaa pojalle jos tämä pyytää syliin silloin miestäni ei kiinnosta tai että hän huutaa pojalle ja pelottelee tätä jos poika tekee jotain mikä ei edes ole tuhmaa eikä kiellettyä mutta isä ei nyt sillä hetkellä satu pitämään asiasta (esim tuo tiskaaminen, joskus mieheni kehuu, joskus haukkuu siitä).
Menetän minäkin hermoni joskus ja tiuskin pojalle, mutta tätä sattuu harvoin ja otan pojan sen jälkeen syliin ja sanon että äiti rakastaa häntä ja äiti on pahoillaan että suuttui. Sanon että poika teki väärin ja se harmitti äitiä, mutta äiti ei olisi saanut huutaa hänelle ja että äiti pitää hänestä ja hän on hieno poika vaikka äiti suuttuikin. Mutta miehelläni kyse on päivittäisestä käytöksestä eikä hän kadu tiuskimisiaan tai huutojaan saati että osoittaisi pojalle olevansa pahoillaan. Vaikka hän joskus näyttäisi itse harmittelevan suuttumistaan niin hän pyytää sitä anteeksi korkeintaan minulta, ei pojalta.
Vieraat aina ihastelevat miten taitava poikamme on ikäisekseen mutta sitä mieheni ei huomaa, vain sen mitä poikamme ei vielä osaa. Minusta hänellä on aivan käsittämättömät vaatimukset pienelle lapsellemme mutta ehkä olen sitten vain itse lepsu... En kyllä millään uskoisi tuota, sillä minäkin pidän kiinni tietyistä säännöistä ja olen huomannut että vieraat seuraavat mieheni komentamista vaikean oloisina ja ilmeisesti haluaisivat sanoa tälle että poikahan toimii hyvin ikäisekseen. Joskus yrittävätkin puoliääneen sanoa jotain tuon suuntaista. Mieheni vain ei koskaan ota ikää huomioon vaan olettaa pojan osaavan jo kaiken.
En tiedä tilanteeseen mitään ratkaisua. Olen ehdottanut että laittaisimme pojan osapäiväisesti päivähoitoon (jotta hoitajat osaisivat suhtautua poikaan tämän iän mukaisesti ja osoittaa meille mitä tältä voi kohtuudella vaatia). Mies ei hyväksy päivähoitoa ennen kuin poika täyttää kolme. Meille on tulossa toinen lapsi minkä vuoksi en itsekään halua poikaa enää hoitoon. Huolettaa vain että paljonko tilanne kärjistyy kun toinen lapsi syntyy ja vauva-ajan valvomiset kiristävät mielialaa entisestään. Mieheni on jo muun muassa snonut että hänen isyyslomansa aikana esikoista eisitten saa huomioda sinä aikana kun minä olen vauvan kanssa. Pojan pitäisi kuulemma heti oppia odottamaan itsekseen kun hoidan vauvaa.. Onneksi luopui moisesta ajatuksesta kun sanoin ettei se käy. Jos isä voi kerran olla kotona ensimmäiset viikot niin miksi ihmeessä esikoisen täytyisi joutua olemaan yksin? Mielestäni pitäisi ottaa mahdollisimman pehmeä alku ja poika joutuisi ensin opettelemaan että toinen vanhemmista antaa huomion vauvalle ja toinen hänelle. Sitten vasta että hän joutuu olemaan omillaan vaipanvaihdon ajan kun olen lasten kanssa kolmistaan.
Voisin kirjoittaa vaikka kuinka paljon lisää, mutta kukaan ei varmaan viitsi lukea tätäkään litaniaa.. Jos joku lukee niin kaipaisin kommentteja. Olenko liian lepsu vai onko oikein että yritän tasoittaa miehen vaatimuksia. Miten onnistun siinä vastustamatta miehen kasvatusta suoraan = antamalla pojalle ristiriitaisen tilanteen ja tekemällä hänen olonsa entistä epävarmemmaksi. Jos poika on jo pelästynyt isänsä suuttumista, niin vanhempien riitely tuskin parantaa tilannetta..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun viesteihin ei porukka paljoa vastaile... Onko juttuni niin tyhmiä ettei mammat viitsi kommentoida, niin pitkiä ja sekavia ettei viitsitä lukea loppuun vai onko asiani jotenkin vaikeita, ettei osata vastata?
Meillä ei miehen kanssa mitenkään ihannaliitto ja joskus (usein!!) tuntuu että eroaminen helpottaisi tilannetta. Poika on kuitenkin erittäin kiintynyt isäänsä ja selkeästi suree kun tämä lähtee töihin. Myöskään isä ei ole valmis eroamaan pojastaan vaan huoltajuudesta tulisi taistelu minkä aiheuttaminen olisi mielestäni lähes pahinta mitä voisin tehdä pojalleni. Ero ei siis ole käypä ratkaisu, ainakaan vielä.
Sanoisitte jotain...
Epäilen että ongelmien syyt ovat ennemminkin avioliitossamme ja ne näkyvät suhtautumisessamme poikaan. Mieheni nimittäin rakastaa poikaa ja on tälle myös läheinen ja hellä, poikakin on selkeän kiintynyt isäänsä. Isä kun ei vain siedä yhtään ärsykkeitä ja väsyneenä ei osaa joustaa vaan keskittyy vain omaan kurjuuteensa.. Eli hänen käytöksensä ja mielialansa vaihtelee sekunneissa. Eli heillä on niin todella hyviä kuin todella huonoja hetkiä. Uskon että jos isä itse jaksaisi paremmin niin kärsivällisyys palaisi. Joko hän on masentunut (minkä kieltää jos yritän kysyä) tai sitten ärtyneisyys johtuu liittomme heikkenemisestä (mies kieltää myös että liitossa olisi ongelmia...). Mutta kun en saa häntä psykologille, en parisuhdeterapiaan. Ilmeisesti hän jollain asteella tiedostaa että ongelmia on, muttei niin selkeästi että suostuisi hakemaan niihin ratkaisuja.
Ilmeisesti hän toistaa pojan kanssa omaa saamaansa kasvatusta. Ennen pojan syntymää aina puhui siitä millaisia hänen vanhempansa olivat ja miltä se tuntui ja miten osaa sen takia olla itse parempi isä. Eipäs vaan osaakaan... Vanhempien virheistä oppimisen sijaan taitaa olla jopa epäjohdonmukaisempi, syyllistävämpi ja ankarampi kuin he olivat ja on alkanut puhumaan miten ei itse ole antanut vanhemmileen riittävästi tilaa olla epätäydellisiä ihmisiä. Voi olla, en tiedä hänen lapsuudestaan. Mutta olivat sitten täydellisiä tai paskoja vanhempia, mieheni on kaikkea muuta kuin lempeä, kärsivällinen ja kannustava isä joka ennen puhui olevansa (ja olikin). Eikä hänen lapsuutensa oikeuta mitään poikaamme kohtaan. Selittää ehkä, muttei oikeuta.
Meidän niin aurinkoinen ja sosiaalinen ilopillerimme on mielestäni muuttunut viimekuukausien aikana varautuneemmaksi ja epävarmemmaksi. En usko isän olevan fyysinen uhka pojallemme, mutta pelkään että pojan itsetunto ja kyky luottaa kärsii jollei tilanne korjaannu nopeasti.
Neuvolasta voisi olla apua tai sitten miehen oma mieliala ja itseluottamus pahenee entisestään jolloin isä-lapsi-suhdekaan tuskin paranee. Miehelläni on ollut koko ikänsä masennustaipumusta. Ja jos neuvolatäti kauheasti lyttää niin tilanne ei varmasti parane. Se kun on semmoinen täti ettei edes puhu miehelleni neuvolassa tai kuuntele mitä tämä sanoo vaan suhtautuu kuin vain äiti voisi olla lapsen hoidon ja kasvatuksen kannalta merkittävä. Vaikea kuvitella että tällainen henkilö voisi tukea tilanteessamme...
Välissä epäilenkin että jostain syystä joko mieheni luottamus itseensä isänä on heikentynyt tai hän kokee ettei saa tilaa olla isä. Ollaan sovittu että hän saa jäädä kotiin seuraava äitiyslomani jälkeen, mutta jos tilanne ei parane, enhän voi jättää häntä koko päiväksi lapsien kanssa. Hänellä siis olisi tahtoa olla hyvä isä, mutta mielestäni täysin väärät keinot. Hän uskoo että kurilla saa lapsia jotka hyväksytään yhteisössä ja tulevat siten onnellisiksi. Ja uskon että kahdenkeskeinen aika pojan kanssa ilman työmietteitä parantaisi hänen luottamustaan itseensä isänä jolloin hän voisi olla lempeämpi myös pojalle. Käsittäkseni he tulevat nyttenkin parhaiten toimeen jos ovat viettäneet aikaa yhdessä. Siis kuin minun paikalla oloni aiheuttaisi hänen ankaruutensa ja suvaistemattomuutensa. Minuun viittaa tuo käsittämätön vaatimus siitä ettei poika saisi kutsua häntä äidiksi.. Mutta siihen asti en tahdo jättää poikaa pitkäksi aikaa hänelle, vaan tahdon olla "turvana" kun poika suree isänsä suuttumusta ja "hylkäämistä". Pattitilanne.
Pääseekö isä perhe- tai äitiysneuvolan kautta psykologille? Jos pääsee, täytyykö neuvolatädin kanssa puhua ensin ongelmista vai riittäkö vain pyyntö että antaa lähetteen? Luulen että mies menisi mielummin täysin minusta riippumattomiin palavereihin. Parisuhdeterapiat hän on meinaan hylännyt, mutta opiskeluaikana kävi mielellään kerran kuussa koulupsykologilla ja oli käyntien jälken paremmalla mielellä ja sanoi käyntien auttavan (hän kokeili psykologillakäyntiä myös armeija-aikana mutta tuolloin sanoi käyntien vain pahentavan mielialaa ja sekoittavan ajatuksia). Koulupsykologilla käynnit ilmeisesti selvittivät ajatuksia ja auttoivat hahmottamaan missä varsinaiset ongelmakohdat ovat. Nyt tarvittaisiin kiperästi juuri sitä että mies löytäisi ne oikeat ongelmakohtansa ja saisi käsiteltyä harmin aiheensa ettei poika joutuisi sijaiskärsijäksi.
Ongelmaa vaikeuttaa vielä se, että mielestäni minä liityn ongelmiin. On aika suoria osoituksia esimerkiksi se, että tulevat paremmin toimeen jollen ole paikalla ja että äidiksi sanominen on miehestäni sietämätöntä. Omasta mielestäni en ole mitenkään omiva äiti vaan kasvatamme yhdessä. Itseä kun on vain niin vaikea arvioida. Poika turvautuu minuun ja haluaa minut esim nukuttajaksi mikä selkeästi harmittaa miestä. Minusta hän on vain itse aiheuttanut sen tilanteen... Olen yrittänyt puhua mieheni kanssa, mutta hän järjestelmällisesti kieltää kaikki vakavammat ongelmat ja kuittaa yksittäiset asiat työväsymyksellä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Menkää ihmeessä johonkin perheneuvolaan saamaan apua. Ei 1,5 vuotiaan voi olettaa tottelevan käskyjä. Pienet lapset ei vaan tottele niin, saman asian joutuu toistaan ainakin sata kertaa. Olen todella järkyttynyt kirjoituksestasi ja surullinen poikasi puolesta.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Lapsen_kaltoinkohtelu
en jaksanut lukea ihan kaikkea, enkä jaksa alkaa määrittämään mikä persoonallisuushäiriö miestäsi vaivaa ;-) mutta jotain hänellä on pielessä. Aika ankara on pojalle, jotenkin menee sadistisuuden puolelle joissain kohtaa. Mutta en muuta osaa sanoa kuin, että jospa keskustelisitte oikein olan takaa ja vaadit miestä osallistumaan keskusteluun! Vaadit selityksiä hänen käytökselleen ja kerrot kuinka sitä olet poikki kaikkien näiden takia tai kuinka et tiedä miten suhtautua hänen käytökseensä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mutta kirjoitampa kuitenkin, jos hän vaikka palaa vielä.
Luin kaikki tekstisi. Luepa itsekin vielä kertaalleen. Huomaatko että kerrot lapseen kohdistuvasta väkivallasta. Kerrot ravistelusta ja luunapeista. Kerrot (minun mielestäni) kovasta henkisestä väkivallasta, kun se suhteutetaan lapsen ikään.
Tämä tietysti kuulostaa kovalta, mutta sinä äitinä sallit sen tapahtua. Syy ei ole sinun, mutta sinä sallit sen tapahtua. Miksi? Sinun velvollisuutesi vanhempana on suojella lasta tuollaiselta toiminnalta. Sinun on tehtävä siitä loppu, HETI!
Nyt sinun on vietävä asia eteenpäin. Perheneuvola esimerkiksi voisi auttaa. Jos mies ei lähde sinne, teidän on erottava. Olkoon miehellä vaikka mitä ongelmia, se ei oikeuta väkivaltaan lasta kohtaan.
Ja tämän vielä sanon: Miehesi ei ole hyvä isä ja hän on fyysinen ja psyykkinen uhka lapsellesi. Nyt pitää toimia!
ja sitten ette vielä uskalla puolustaa lastanne.
Olen itse tuollaisen ailahtelevan raivohullun isän tyttö. Äiti vikisi vain selän takana tai huusi välillä, mutta ei kuitenkaan tehnyt mitään.
Arvatkaapa, onko mennyt aikaa siihen, että olen saanut itsetuntoni takaisin ja oppinut elämään niin, että en kulje varpaillani ja pelkää ihmisiä ja huutoa.
Ja sitten te väännätte vielä lisää kakaroita tuollaisille miehille ja jatkatte sitä surkeana vikinää ja yritätte miettiä, miten auttaisitte miestänne. Voi helvetti, auttakaa niitä lapsianne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja aplle samat sanat kuin äskeisessä neloselle. Ja lisäksi: kyseenalaista nyt vähän tuota ehdotonta vaatimusta auktoriteettien kunnioittamisesta, ei se ole viisasta! Parempi opettaa ajattelemaan itse.
Olitkohan 4-7? Sinun on tehtävä jotain jotta lapsesi kiusaaminen loppuisi. Ehkä olet liian lähellä tilannetta etkä näe selkeästi, mutta miehesi on sadisti. Lapsesasi tulee minävaurioinen aivan varmasti jos hän joutuu elämään raivohullun miehesi vaikutuspiirssä. Tee jotain, pian!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
4: Hyvä nainen, sinä et ole liian lepsu, paitsi miehesi suhteen. Miksi annat hänen kohdella lastasi noin julmasti? Sääliksi käy pikkupoikaa. Pistä nyt ajoissa rajat sille ukolle! Mikä teitä naisia vaivaa? Kova kovaa vastaan vain miehelles ja yritä saada se tajuamaan, että kyseessä on pieni lapsi, joka kasvaa väärään tuolla tavalla!
Järkyttävää käytöstä :-( Ja varsinkin noin pientä kohtaan!!! Nyt stoppi samantien, ei paljon auta jos mies on muun aikaa hellä ja huolehtiva, jos on niin ailahteleva, että milloin tahansa saattaa tulla tuollaista kidutusta. Apua nopeasti koko perheelle!
Siihenkin voisi vedota, että jos ei ole ikinä aiheesta lukenut mitään, niin ei voi pitää itseään kaikkitietävänä mestarina. Lukeminen voisi vähän avartaa silmiä.
ja olen täysin samaa mieltä kanssasi!
Karmeaa luettavaa. En enää ihmettele, mistä niitä tunnevammaisia ressukoita ja koulukiusaajia tulee. Miksi ette puolusta lastanne? Tuohan on ihan järkyttävää touhua ja tekee takuulla lapsen tunnekehitykselle korjaamatonta vahinkoa.
Jos koiraa kasvattaisi noin, siitä tulisi sekopää aranvihainen pelkopurija, joka pelkää kättä ja kyyristyy äkillisistä liikkeistä lähellään kun ei luota keneenkään.
En pysytnyt lukemaan koko tekstiäsi, ei siksi että oli niin pitkä, vaan siksi koska se oli niin kamalaa luettavaa. Voi sitä pientä poikaa.
Sanon lyhyesti että et ole ainoa jolla on tollanen ukko. Muuten menee hyvin mutta kun muksujen huone on leikin jälkeen sekasin niin johan alkaa huuto että siivoatte itse sen ja hän ei siivoa. Ja sitten kun koitan sanoa että siivotaanko yhdessä niin ei käy. Yleensä meillä loppuu kun sanon että hus minähoidan tän homman. Ja siivoan yhdessä lasten kanssa. Joistain asioista muistakin mun mies on tollanen tyhmä raivohärkä, joka karjuu suotta. Minä otan asian haltuun ja sanon että hei nyt lopetat tuon huutamisen, mei olla kuuroja ja äiti ei pelasta mitään. Ota ite ja mene peseen vessanpönttö ku sinne oot taas kussu koko viikon! Ja kun tiedän ettei se sitä tee mielellään niin se lopettaa sen. Tajuaa että jaa ei kannata vaatia liikoja lapselta ku ei itekään kaikkeen suostu jos pakotetaan.
Meillä myös toista lasta kohtaan isukki käyttäytyy jotenkin sättivästi. Tää lapsi ei ole yhtä ahkera luonteeltaan kuin vanhempi lapsemme, ja tietysti mies vertaa siihen koko ajan. Ja sit haukkuu laiskaksi jne. Tuohon olen puuttunut ja sanonut että se pitää loppua. Ja mikä tästä tekee mielenkiintoisen on se että tuo toinen lapsemme, laiskempi, on kuin klooni isästään! Joten kai se näkee sen itsekin ja siksi on kovempi sille. Ei ole oikein kuitenkaan, ja siitä nyt viimeksi keskusteltiin. Lupas isukki parantaa tapansa ja pyysi anteeksi lapselta. Pahoitteli että vertaa aina vanhempaan lapseen ja odottaa samaa vaikkei se mitenkään osaa samoja.
Ollaan miehen kanssa niin erilaisista perheistä että sellasta rauhallisuutta on pitänyt tosiaan opettaa miehelle. Mutta uskon että se on oppimaan päin. Me kuitenkin voidaan puhua näistä. Lapset tottelee paremmin jos ne asiat esittää hyvin ja pistää pienen innoittajan.
Jos teillä se tabletin nieleminen tuottaa tuskaa, niin sano että saat jotain hyvää sen jälkeen. JOs ei onnistu, niin älkää pakottako! Kaikki ei pysty nieleen tabuja. Hommatkaa liuoksena niitä vitamiineja.