pään selvitystä parisuhteen ongelmiin...
En oikein tiedä mistä pitäisi aloittaa...
Olen 6 vuotta ollut naimisissa meillä on 5v, 2v, ja vauva tulossa. On ollut luottamuspulia miehen pettämistä ja pariin kerran eroamis piste, kertaalleen olen muuttanut pois. Jotenkin aina vaan palaamme yteen ja en sano etten rakastaisi miestäni mutta jo jonkin aikaan olen miettinyt rakastanko lapsieni isänä. Mies on härkäpää isolla H.lla ja aina päävastuu perheestä on ollut minulla. Unelmamme olemme toteuttaneet ja siksi joutuneet pahoihin rahahuoliin... siksikin ajoittain kriisejä. On ollut ikäkriisejä yms... Joskus mies on ihana huolehtiva isä ja ajoittain tuntuu kun olisikin yksi iso lapsi lisää. silloin kunnitoitus tuntuu olevan vain haave. Välillä mietin kauanko pitää jaksaa etäisyyttä, vaadinko liikaa jos haluan että välittäminen näytetään... en vaadi kynttiläillallisia vaan halauksia ajoittain. Taistelenko yksin ja lasten takia... en tiedä. Kirjoitin tänne kun ystävilläni ei ole aikaa/ kiinnostusta kuunnella. Pikkiriikkisen on pää sekaisin ja asiaa ei helpota kun elämääni on palannut mies jota olen rakastanut tietämättäni lähes koko elämäni... tietysti hänenkin piti sanoa tunteen olleen aina molemminpuolisia. Onko kohtalon johdatusta että mies palasi elämääni... En kaipaa moraalisaarnoja koska asia on muutenkin vaikea, kunhan vain kerään ajatuksia jotten ihan kohta ole hesperia valmis :). Jos olet itse kokenut saman niin voit kommentoida ja kertoa miten itse toimit... vertaistukea tarvitseva!!!
Kommentit (5)
Mietin päivät pitkät sitä kuinka kauan pitää "jaksaa". Pelkään itse että alan jossainvälissä voimaan pahoin koska en jaksa enään miettiä olenko parisuhteessa lasten takia. Osittain miehen kanssa nyt hyvä tilanne mutta entä sitten kun kolmas vauva syntyy... onko sitten helvetti taas valloillaan?!? Sitä en tiedä mutta en tiedä jaksanko enään pähkäillä tuleeko näin käymään. Koska pitäisi herätä??? Kaikki ystäväni sanovat että pitäisi ajatella tseään mutta miksi en osaa... olenko vain elänyt tässä tilanteessa niin kauan etten osaa enään ajatella itse järkevästi... Ken viisas sen tietäisi...
Taas hetkittäin menee hyvinkin, mutta sitten taas välillä ahdistaa kauheasti ja mikään ei tunnu miltään. Pelkään välillä etten enää jaksa rämpiä tässä. Ja sitten mietin etten selviäis ilman miestäni ja pelkään kuinka hankalaa ois erota ja miten hankalaksi mies tekis kaiken, jos eroaisin. Mullekin on sanottu, että mun kannattais erota jo lastenkin takia, mutta vaikeeta on.. Ja tuntuu nykyään etten saa juuri mitään kontaktia mieheeni ja hän vaan lataa kaiken syyllisyyden mun niskaan.
Aloin tuossa yhtenä iltana lueskella netin kautta aiheesta mielenterveys... aiheella narsismi huomasin lukevani kuin kirjaa mieheni käyttäytymisestä. Sain siitä paljon lohtua kun huomasin että ehkä kaikella onkin selitys ja en olekkaan kaikkeen niin syyllinen kun luulin... Käyn nyt isoa prosessia läpi sillä olemme eronneet mutta mies asuu edelleen luonamme. En tiedä tekeekö hän sen tahattomasti vai tahallaan muuta vihjailee kokoajan että olisi uusi tyttöystävä ja paljon ottajia mutta ei muuta pois koska ei muka saa asuntoa. Kerran suututin hänet todella viemällä häneltä auton ja kiitoksena hän yritti satuttaa minua henkisesti kaikin keinoin... haukkumalla ulkonäköäni, asuntomme siisteyttä, lutkaksi tyttömme kuullen, katuvan että ikinä tapasimme ja kuinka tulin hänen ja exänsä väliin yms... ja viimeiseksi kun ei muu tehonnut niin uhkasi viedä vanhimman lapsemme kun aiemmin oli jo kertonut katuvansa muita lapsiamme. Jopa kysyi lapselta muuttaako hän isin kanssa... silloin päätin että sotahan siitä tulee. mutta seuraavana päivä kaikki oli taas toisin. MITÄ VOIN TEHDÄ??? Niin ja suhde toisen miehen kanssa loppui ennen kun alkoikaan koska huomasin etten jaksa toista miestä kun edellinenkin on niin vaikia.
Mielenkiintoista lukea omia tekstejä pitkän ajan jälkeen. Voin vain olla kiitollinen ettei tilanne ole enään tuo mikä on ollut aiemmin. Nyt olen lopullisesti päässyt eroon miehestäni ja lähes kokonaan henkisestäkin pahanteosta kun lapsien myötä tulee pitää yhteyttä. Eli siis erosimme ja asumme 100km päästä toisistamme... Elämässäni on uusi rakastava, hellyyttä osoittava, kunnioittava mies joka saa ihan pienilläkin teoilla minut huomaamaan miten tärkeää yhdessä tekeminen ja välittäminen on. En olisi ikinä uskovani olevani näin onnellinen mitä nyt olen/ olemme tyttöjen kanssa. Kesää odotellessa. Raha-asioiden kanssa painin edelleen mutta pahin kierre on sentään katkennut kun asiat ovat taas omissa käsissäni. Kirjoitin tämän tekstin tänne siksi että tiedän monien olevan samassa tilanteessa kun itse olen ollut ja haluan sanoa jokaiselle että parempaakin voi siis saada vaikka siltä ei sillä hetkellä tuntuisikaan. Voimia kaikille niille ja minulle saa laittaa viestiä jos haluaa vertaistukea vaikeissa tilanteissa.
En osaa neuvoja antaa, mutta hiukan samanlaisessa tilanteessa itse tällä hetkellä. Mieheni ei ole tiettävästi käynyt vieraissa, mutta muuten tekee minun ja lasten elämän aika "ahtaaksi" omilla kommenteillaan ja kiukunpuuskillaan. Meillä on 6- ja 2-vuotiaat tytöt ja hänen on kommentoitava jokaista asiaa ja hän lopulta lähes pakottaa toimimaan omien halujensa mukaisesti. Käy töissä ja saa hyvää palkkaa, kodinhoidan ja suurimmaksi osaksi lapset minä. Ollaan kymmenisen vuotta oltu yhdessä ja nyt viimeinen puoli vuotta olen alkanut voimaan huonosti henkisesti, ja osittain ehkä tästä perhetilanteesta. Ja alkanut myös miettimään eroa. Miettiä millaista olisi elää pelkästään lasten kanssa saaden päättää ite asioista, ilman että joku on heti korvan juuressa kyseenalaistamassa. Puhua olen yrittänyt, mutta tuloksetta, riidat lakaistaan maton alle. Meillä myöskään kunnollista läheisyyttä ei juuri koskaan.