Mitä tarkoittaa käytännössä, että "lapsi saa ilmaista tunteitaan"?

vaikka se onkin meidän luuseriperheessä sallittua. Kaksivuotiasta nyt on muutenkin mahdotonta hillitä kovin menestyksekkäästi, ääntä takuulla lähtee, vaikka pennun nappaisikin kainaloon ja mennään vanhemman säännöillä.



Kiukku on sallittua, mutta mikä tahansa sen ilmaisu ei.

Selvää on, että toisten nimittely, tavaroiden tuhoaminen ja tahallinen satuttaminen on väärin. Lisäisin listaan vielä kiroilemisen ja tavareiden viskomisen.



Tunteita saa ilmaista ja niiden tukahduttaminen ei ole hyvästä, mutta mihin se raja vedetään? Pari- kolmevuotiaaksi lapsella ei ole paljon muita keinoja ilmaista pettymystään tai tahtoaan, kimurantimmaksi tilanne tulee sitten vanhempana.



Antaisitteko kuusivuotiaan huutaa kotonaan pettymystään, jos ei saa ottaa kolmatta keksiä? Jos ekaluokkalainen väsyneenä tai nälissään heittelee tavaroita, tarjoatteko vaan tyynesti ruokaa? Mitä on turha kitinä - joku aikuiselle pieni juttu voi olla lapselle sillä hetkellä tärkeä? Onko huutaminen yleensäkään väärin, eiväthän aikuisetkaan pyydä lapselle huutamista anteeksi? Jos lapset saavat huutaa kotona, huutavatko he sitten julkisllakin paikoilla ja aikuisina?

Näyn kirjaantuneen ruokailun aikana ulos palvelusta.

oikeasti sen kiukuttelun takana vaivaa merkitse, että voivotellaan. ikävää, että et osaa erottaa niita toisistaan. Eikä sekään ole lapsen tunneilmaisun latistamista, jos lohduttaa eikä mene mukaan voivottelemaan asioiden surkeutta.

Eli esimerkiksi jos lapsi kiukuttelee ja narisee, kysytään, mikä harmittaa. Äänensävy normaalina, ei kiukustuta marinasta, muttei lähdetä myöskään mukaan narinaan voivottelulla. Jos edellisestä ruokailusta on aikaa, annetaan syötävää ilman sen kummempia uteluita. Voi sanoa, että "ymmärrän, että sinua harmittaa, kun...., mutta nyt toimitaan näin." JOS se märinä jatkuu silti pitkään (meillä ei ainakaan edes jatku, vaan sekin jo helpottaa lapsen oloa, että hänen tunteensa on tunnistettu ja huomioitu!), voi sanoa, että tiedän, että sinua harmittaa, mutta olet jo ilmaissut olevasi pahalla päällä, nyt riittää.

Ihan samalla lailla, kun kiukun ilmaisulle aikuinen panee rajat sen suhteen, miten sitä saa ilmaista (ei väkivaltaa, haukkumista, tuhoamista), sen kestoakin voi aikuinen rajoittaa. Ei kukaan, edes aikuinen itse, saa pahalla tuulellaan terrorisoida muita.

jotain syvällistä. Joissain perheissä tuntuu menevän tämä

"lapsella oikeus tunneilmaisuun" vähän överiksi ja lapset ei muuta

teekään, kun märisee jatkuvasti miten se ja tämä on huonosti ja

"on nälkä" ja "väsyttää" ja "ei mitään tekemistä" ja "en halua" jne.

semmosella kitisevällä äänellä ja äiti sitten hyörii siinä lapsen/lasten

ympärillä ymmärtäväisesti eläytymässä näihin jälkikasvun "tarpeisiin ja

tunneilmaisuihin".

Eli lapset on opetettu siihen, että kommunikaatio on sitä, että he märisee

ja aikuiset "ymmärtää". Mulla on myös yksi lapsi, jolle oikeasti tekee hyvää,

jos joku välillä sanoo, että "sulla ei ole mitään hätää". Kun lapsella voi myös

mennä jutut vähän yli ja lietsoo itsensä hysteriaan. Joka vaan siis pahenee, jos

aikuinen vielä lisää vettä myllyyn ja rupeaa kauheasti setvimään, että "oi voi, voi,

mikä IHME nyt onkaan sulla kulta pieni tässä takana".

Järki kaikessa.

että "ei saa itkeä", "ei sun tule äitiä ikävä" ja muuta vastaavaa, ja tuo just on tunteiden näyttämisen kieltämistä. Ja kaikki nyt on varmaan kuulleet jos ei itse sanoneet että "POJAT EI ITKE". Rajansa tietysti kaikella, ei sitä tuntiakausia kuunnella kiukkuilua eikä ketään tai mitään rikkoa, mutta saa sanoa ja näyttää jos harmittaa.

En ehdi nyt kirjoittaa kovin pitkästi, mutta meillä on siis 2-vuotias lapsi, ja raivarit tietysti jokapäiväistä herkkua. Nyt on kuvioihin tullut myös kitinä ja vinkuna, joka alkaa usein jo aamusta (ilman mitään näkyvää syytä), ja nostattaa minulla karvat pystyyn. Lapsi osaa puhua hyvin, mutta ei useinkaan osaa sanoa, mikä harmittaa - luultavasti vain yleisesti kaksivuotiaana oleminen. :)



Kiinnostavia näkökulmia on tullutkin aiheeseen, ja ihan testaamisen arvoisia käytännön vinkkejäkin. Ei ole meilläkään tarkoitus kasvattaa nujerrettua "kilttiä tyttöä", mutta minä en myöskään halua asua perheessä, jossa lapsi karjuu puolet päivästä niin että korvissa soi, joten jotain kasvatustyötä ;) tässä täytyy tehdä.



Jos jollekin tulee vielä jotain mieleen, niin tulen mielelläni vielä myöhemmin lukemaan lisää vastauksia.



AP

Ja mitä tulee sinun omaan tilanteeseesi, niin kaksivuotiaat OVAT haastavia... eivät osaa kertoa, mikä on sen kitinän taustalla. Eikä toisaalta heille kannata myöskään kiukuttelukohtauksen iskiessä liikaa esitelmöidä tyyliin "nyt olet harmisi ilmaissut, ei ole suotavaa bla-bla-bla-blaa...."



Mutta oikeasti, ei se ole vaikeaa. Lapsi saa olla kiukkuinen ja surullinen, muttei kenenkään tarvitse sietää puolen iltapäivän narinaa. Ja lapsellekin on hyvä opettaa, ettei se ole sallittua eikä sillä saa taivuteltua äitiä pyörtämään kieltoja.



Olen omilleni silloin sanonut, että "älä jankuta. Äiti kuuli jo, että sinua harmittaa."



Kummasti se lapsellekin on olennaisinta, että se kiukku huomioidaan. Ja aika pian lapsi oppii, ettei sen jatkamisella SAAVUTA mitään erityistä.