Mitä tarkoittaa käytännössä, että "lapsi saa ilmaista tunteitaan"?

hellittää usein siihen, kun kuulen lapsen sanoman - totean että voi, kylläpä kurja juttu ja nyt kyllä harmittaa, uskon sen. Usein se on helpottanut myös uhmakohtauksia ja raivareitakin. Ainakin olemme päässeet nopeammin siihen vaiheeseen missä mietitään harmituksen syitä tai ainakin sitä, miten tästä harmituksesta päästään eteenpäin.



Muistaakseni "kasvatusoppaissa" todetaa, että sensitiivinen vanhempi antaa lapsen osoittaa harmitustaan, pystyy samaistumaan tunteeseen ja jakamaan sitä lapsensa kanssa (empatialla, itse menemättä mukaan tunnetilaan) ja sitten luotsaamaan lasta pois tuosta tunnetilasta. Liian "tunteellinen" vanhempi jää vellomaan lapsen kanssa huonoon oloon pääsemättä siitä irti, liian "järkivanhempi" taas ei pysty jakamaan tunnetta lapsen kanssa vaan yrittää luotsata lapsen siitä pois liian nopeasti kieltämällä tunteen oikeutuksen eikä pysty eläytymään lapsen tunnetilaan, tunne jää jakamatta.



Joka tapauksessa haastavaahan tämä kasvatus on myös vanhemmalle, ihan ainahan aikuinenkaan ei ole ihan sinut tunteidensa kanssa. Sitä oppii itsekin samalla paljon itsestään ja tunteiden säätelystä!

Onko huutaminen yleensäkään väärin, eiväthän aikuisetkaan pyydä lapselle huutamista anteeksi? Jos lapset saavat huutaa kotona, huutavatko he sitten julkisllakin paikoilla ja aikuisina?

kyllä kaikki huusivat kotona vaikka kuinka paljon ja isä sai raivareita milloin mistäkin mitättömästä asiasta, esim. siitä että söin liikaa suklaata. Isukki myös heitteli astioita lattialle aina suutuksissaan, niin että keittiön lattia oli täynnä lasinsirpaleita. Kuitenkin julkisilla paikoilla minä ja siskoni olemme aina olleet aivan rauhallisia, eikä tosiaan metelöidä tai aiheuteta minkäänlaisia hankaluuksia. Eli vaikka lapsi kotona huutaa, voi se silti osata käyttäytyä muiden ihmisten nähden. Perheen kesken huudamme kaikki kyllä toisillemme edelleen, tosin isä on lakannut heittelemästä Arabioita ja muutenkin olemme kai iän myötä rauhoittuneet.

hellittää usein siihen, kun kuulen lapsen sanoman - totean että voi, kylläpä kurja juttu ja nyt kyllä harmittaa, uskon sen. Usein se on helpottanut myös uhmakohtauksia ja raivareitakin. Ainakin olemme päässeet nopeammin siihen vaiheeseen missä mietitään harmituksen syitä tai ainakin sitä, miten tästä harmituksesta päästään eteenpäin.

Muistaakseni "kasvatusoppaissa" todetaa, että sensitiivinen vanhempi antaa lapsen osoittaa harmitustaan, pystyy samaistumaan tunteeseen ja jakamaan sitä lapsensa kanssa (empatialla, itse menemättä mukaan tunnetilaan) ja sitten luotsaamaan lasta pois tuosta tunnetilasta. Liian "tunteellinen" vanhempi jää vellomaan lapsen kanssa huonoon oloon pääsemättä siitä irti, liian "järkivanhempi" taas ei pysty jakamaan tunnetta lapsen kanssa vaan yrittää luotsata lapsen siitä pois liian nopeasti kieltämällä tunteen oikeutuksen eikä pysty eläytymään lapsen tunnetilaan, tunne jää jakamatta.

Joka tapauksessa haastavaahan tämä kasvatus on myös vanhemmalle, ihan ainahan aikuinenkaan ei ole ihan sinut tunteidensa kanssa. Sitä oppii itsekin samalla paljon itsestään ja tunteiden säätelystä!

Lapsen annetaan ilmaista tunteensa ja annetaan sille tunteelle nimi, mutta sen jälkeen ohjataan hänet pois siitä tunnetilasta. Näin lapsi oppii pikku hiljaa, että tunteitaan pystyy hallitsemaan ja että se on toivottavaakin. Ettei sitten tule näitä aikuisia, jotka ihan vakavalla naamalla toteavat, että "mutta kun eihän kukaan tunteilleen mitään voi!"

Tätä varmasti tarkoitit sinäkin kirjoituksellasi, vaikka tuo loppuosa olikin siitä hieman epämääräinen.

Tarkoitin nimenomaan sitä, että tunteilleen voi jotakin, ei pelkästään sille, miten niitä käsittelee tai esittää. Niitä voi vahvistaa ja niissä voi alkaa rypeä, mikä onkin hieno juttu, jos ne ovat myönteisiä tunteita kuten ilo tai rakastettuna olemisen tunne. Mutta jos ne ovat kielteisiä tunteita jotka eivät johda pitkittyneinä mihinkään hyvään, kuten häpeä tai viha, ei niissä kannata jäädä makaamaan vaan ne on parempi saattaa mahdollisimman nopeasti pieneen kokoon ja takse. Mutta tietenkin vasta sen jälkeen, kun niiden paljastama asia on hoidettu kuntoon. Esim. viha on usein hyödyllinen tunne,joka kertoo, mitä pitäisi korjata, mutta harvoin se auttaa siinä korjaustyössä vaan pikemminkin haittaa sitä,



Tuota, että tunteilleen ei muka voi mitään, käytetään aivan liian usein tekosyynä moraaliselle laiskuudelle. On muka lupa esimerkiksi hajottaa toimiva avioliitto ja lasten perhe seksuaalisen hullaantumisen takia, koska tunteilleen ei voi mitään. Ihastumisen ja rakastumisen tunteille voi jotakin siinä missä muillekin tunteille. Sitä varten meille on annettu järki ja sielu, että ne ohjaisivat tunteita, joiden pysyvin ominaisuus on se, että ne tulevat ja menevät.

Kaikki tunteet, sekä myönteiset että kielteiset: rakkaus, ilo, pelko, suru, syyllisyys, viha jne. ovat löydettävissä elimistöstä. Joskus ne tulevat esiin hymynä, nauruna tai kyyneleinä, joskus punastumisena, kurkussa tuntuvana palana tai hengitysvaikeuksina, joskus nopeana pulssina, lamautumisena tai väsymyksenä jne.



Elimistö reagoi tunteisiin. Se reagoi silloinkin, kun tunteet tukahdutetaan. Jos tunteista ei välitetä, on odotettavissa ongelmia. Tämä on toinen hyvin tärkeä havainto. Tunteiden vaikutuksen alaisena on kuitenkin mahdollista toimia tyhmästi. Siksi moni pelkää tunteita. Ollaan kuin ei tunnettaisi mitään. Tällainen epärehellisyys on kuitenkin vaarallista.



Elimistöä ei ole luotu selvittämättömien ja tukahdutettujen tunteiden vankilaksi. Terveen tunne-elämän kaksi tärkeintä edellytystä ovatkin rehellisyys ja avoimuus. Omien tunteiden hyväksyminen (rehellisyys) ja niiden jakaminen muiden kanssa (avoimuus) ennalta ehkäisevät psyykkisiä sairauksia.



Terveen tunne-elämän este voi siis olla siinä, millä tavoin käsittelee omia tunteitaan tai mitä jättää ilmaisematta muille. Kaikkien tunteiden jakaminen kaikkien ihmisten kanssa ei tietystikään ole tarkoitus. Kivuliaat tunteet juurtuvat kuitenkin helposti ja syvälle. Ne voivat tehdä elämän hyvin vaikeaksi, ellei niitä pysty ilmaisemaan sanoin.

"Tunteille ei voikaan mitään, mutta sille voi, miten niitä käsitellään ja esitetään.



Tätä varmasti tarkoitit sinäkin kirjoituksellasi, vaikka tuo loppuosa olikin siitä hieman epämääräinen."



->



"Tarkoitin nimenomaan sitä, että tunteilleen voi jotakin, ei pelkästään sille, miten niitä käsittelee tai esittää. Niitä voi vahvistaa ja niissä voi alkaa rypeä..."



En ole kumpikaan edellisistä kirjoittajista, mutta....



Höm, eikös vahvistaminen ja rypeminen juuri ole esimerkkejä tunteiden käsittelystä? :)



Ihme vänkäystä. Samasta asiasta puhutte. Miksi pitää olla periaatteesta eri mieltä? :D



Tunteille ei kyllä voi mitään.... niin se vaan on! Mutta niiden käsittelytapa on oma valinta.

eri tavalla. Minusta tunteelle ei voi mitään - tunne kun tulee, niin ei sitä voi estää tai kieltää tulemasta- mutta idea tosiaan onkin, että itse voi valita miten siihen suhtautuu ja miten tunne vaikuttaa ja miten itse toimii kun jokin tunne tulee.



En kuitenkaan usko, että tietyn tunteen heräämistä voi ehkäistä ennalta. Ainakaan muuten kuin ylipäätään analysoimalla itseä, elämäänsä ja tunteitaan ja tämän tiedostamisen kautta pyrkimällä muuttamaan ajatteluaan ja toimintatapojaan.



Mutta tunteeseen voi tosiaan "mennä mukaan" - tai sitten voi päättää, miten sen suhteen toimii - että haluaa sen vaikka vaimenevan. Esimerkiksi tuossa ihastumis- ja rakastumisasiassa olen täsmälleen samaa mieltä. Voi päättää etukäteen että vaikka vähän joskus johonkin ihastuisikin, niin ei anna sen johtaa pidemmälle eikä anna itselle lupaa alkaa edes ajatella asiaa pidemmälle saati toimia tunteen mukaan, niin kyllähän se tunne siitä laantuu.



Eli taidan siis olla sitä mieltä, että tunteiden heräämiselle ei voi mitään, mutta siitä eteenpäin ihmisellä on mahdollisuus valita. Ainakin jos omaa tunnetaitoja.

Kaikillehan niitä ei ole kehittynyt, ja he ovatkin tunteiden vietävissä.

Kyllä, suunnilleen samasta asiasta täällä kait jauhetaan?

tässä ehkä enemmän käytännön "kasvatustoimia" joita meillä harjoitetaan, kuin varsinaista vastausta alkuperäiseen kysymykseen



meillä on myös reilu kaksi vuotias tytär, jonka kanssa haastavia hetkiä on päivittäin :). Vaatteiden pukeminen, ulos lähteminen, sisälle tuleminen jne jne.



Olemme ottaaneet periaatteeksi, että haastavissa tilanteissa (="tyhjästä" kiukuttelu) lapselle tarjotaan kaksi vaihtoehtoa, joista hän voi itse valita. Esimerkiksi jos ollaan menossa sisälle ja tekee stopin, kysyn että "käveletkö itse vai kantaako äiti". Samoin jos vaatteiden kanssa on ongelmia, kysyn "laitetaanko punaiset vai siniset sukat" tai "puetko itse vai pukeeko äiti". Kun lapsi jää miettimään asiaa, ja saa itse valita vaihtoehdon, homma yleensä sujuu sen jälkeen kohtuullisen hyvin. Yksi vaihtoehdoista on myös "...vai menetkö nurkkaan rauhoittumaan".



JOs sanon jotain, pidän siitä myös kiinni. Eli vaikka olisimme "ihmisten ilmoilla" ja tuo edellä kerrottu vaihtoehtojen tarjoaminen ei toimi, niin jos olen sanonut että "käveletkö itse vai kantaako äiti", niin sitten kannan lapsen vaikka kuinka huutaisi ja herättäisi huomiota. Yleensä kyllä sanoo muutaman askeleen jälkeen että kävelen itse....Eli kun tarjoaa vaihtoehtoja niin miettii vaihtoehdot niin että voi ne kanssa toteuttaa.



Meillä saa näyttää tunteita, mutta missään tapauksessa ei saa rikkoa mitään, vahingoittaa ketään (ei myös itseään), tms. Jos on kiukkukohtaus niin joko koetan "hyvällä" (=juttelen ja otan syliin) tai sitten nostan sellaiseen paikkaan missä ei voi vahingoittaa itseään ja olen lähettyvillä ja sanon että tule äidin sylkkyyn kun rauhoitut. Käytän kyllä sanallista selitystä myös paljon, meillä mm. parkkipaikoilla kävely on haasteellista, välillä ei haluaisi olla sylissä tai pitää kädestä kiinni. Selitän silloin että nyt on pidettävä kädestä kiinni tai tultava syliin (heh, taas ne vaihtoehdot joista voi valita mieleisen :) ) ja kerron että täällä on vaarallista kävellä yksin koska auto voi tönäistä ja tulee iso pipi. Sanallinen selitys auttaa joskus.



Niin ja tosiaan, niitä hyviä hetkiä ja päiviä on paljon, mutta kun näistä haastavista hetkistä oli kyse niin siksi vain niistä tässä ketjussa :)

välttämään tilanteita joissa tietynlaiset tunteet syntyvät ja muuttaa ajatuksiaan jotka tunteita ruokkivat- mutta tunteet eivät ole aina hallittavissa- niihin voi tutustua ja ne pitää hyväksyä- mutta se mitä ihminen voi todellakin on se mitä tunteellaan tekee ja miten sen ilmaisee. Ja sivistynyt ihminen kykenee peittämään ei-toivottuja tunteita- toiset niin hyvin etteivät enää tunnista omia tunteitaan.



Lapset vasta opettelevat tuntemaan itseään ja tunnistamaan tunteita, siksi niitä tunteita ei saa tumpata- vaan lapsen on saatava ilmaista niitä. ja vanhemman tehtävä on pikkuhiljaa, oman taitonsa mukaan autettava lasta tunteiden nimeämisessä ja ymmärtämisessä- hyväksyttävä lapsen kaikki esiinousevat tunteet ja autettava lasta oppimaan soveliaita tapoja käsitellä tunteita. Tätähän uhmaikäinen opettelee ja siksi on niin raskas kun tunteita on paljon, mutta soveliaita tapoja ilmaista niitä on vähän. Viisas vanhempi ottaa myös huomioon lapsen temperamentin- hänelle ei ehkä käy samanlaiset tavat kuin vanhemmalle.

Yksinkertaistettuna;

vanhemman tehtävä on opettaa ne välttämättömät käytöstavat (sisältäen tunteiden ilmaisun rajat!!) ja samalla autettava lasta löytämään persoonalleen ja temperamentilleen sopivat tunteidenilmaisutavat. Siis temperamentikkaan lapsen persoonallisuus nujertuu, jos hän joutuu kutistamaan itsensä esim pilkkua viilaavan kontrollifriikkivanhemman muottiin ja taas rauhallinen lapsi ahdistuu jos ainoa tapa saada itsensä kuuluviin on riehuminen.

kaikki eläinemot jotka huolehtivat poikasistaan vetävät selkeät rajat kaikelle mikä uhkaa poikasten terveyttä tai hekeä- niistä ei käydä minkäänlaista neuvottelua- mun mielestä sama pätee ihmisiin- on olemassa reunaehdot jotka vain yksinkertaisesti ovat, halusi lapsi tai ei- ja niissä ei oo mitään neuvottelu-tai raivovaraa- huutoa maailmaan mahtuu ja sehän ilmaisee näissä tilanteissa pettymystä- ja on erittäin hyvksyttävä tapa purkaa paha olo pois itsestä. MOnet aikuisethan on jääny tähän vaiheeseen kun kukaan ei ole hyväksynyt heidän tunteitaan niin sitä uhma-ikäisen märinää riittää vielä eläkkeelläkin.

Lapsen tasapainoinen kehitys estyy, jos lapsi ei saa tuntea kaikkia tunteitaan ja häneltä kielletään vaikkapa vihan ja suuttumuksen esiintuominen. Siitähän ne tunneristiriidat kumpuavat ja niitä seuraavat ahdistushäiriöt, pakkoneuroosit yms.



Lapsen ei tarvitse antaa riehua, mutta lapsen tulee voida tuoda esille tunteitaan. Pieni lapsi vasta harjoittelee niiden tunnistamista ja käsittelyä, joten joskus taitaa ikävä kyllä jokainen vanhempi joutua sietämään vinkunaa ja vonkunaa, vaikka kuinka ohjaisi lastaan sopivien ilmaisumuotojen käyttöön.

että ne kasvatusmallit ja ensireaktiot lapsen käyttäytymiseen tuppaavat tulemaan sieltä selkäytimestä ja suoraan omasta lapsuudesta. Esim. itse olen juuri sellainen "kiltiksi kasvatettu", meillä ei tunteita juuri esitetty, varottiin suuttumista ja kaikkea aggressiota. Kaikki negatiiviset mielentilat tasoiteltiin näkymättömiin ilman, että niistä tunteista tai etenkään niiden syistä olisi keskusteltu yhtään mitään. Äidin kaikki aika meni ruuanlaittoon ja kotihommiin ja lapset kasvoivat siinä sivussa. Ruoka oli myös hyvä lievityskonsti kaikkiin ongelmiin, kun puhuakaan ei niistä saanut. Naisten tehtävä oli hoitaa, ahkeroida väsymättä ja valittamatta, sietää kaikki.



Osa sisaruksista kasvoi enemmän tai vähemmän ongelmallisiksi, etenkin itsetunnoltaan, mm. masennus- ja ahdistusoireilua, ylipainoa ym. on. Itse kuitenkin jostain syystä olen ilman suuria ongelmia selvinnyt - tai sitten ne ongelmat odottavat esiintuloaan pinnan alla sitten kun tilaisuus tulee, esim. joku suuri kriisi elämässä. En edes lihonut, vaikka tuo ruuan käyttö kaikkeen lohdutukseen olisi ollut niin tyrkyllä koko kasvuiän ajan.



Kasvattajana huomaan nyt juuri sen, että en yhtään siedä kitinää ja narinaa ja valitusta, siis sisälläni. Väkisinkin tulee huono omatunto siitä, että myös omat lapseni saavat varmaan kokemuksen siitä, että vain kiltteinä, rauhallisina, hyvin käyttäytyvinä heitä rakastetaan. Yritän kuitenkin antaa lapsille mahdollisuuden ilmaista myös negatiivisia tunteita ja mielipahaa mutta se on VAIKEAA.... olen kyllä lukenut paljon kasvatuskirjallisuutta ja yrittänyt sieltä sisäistää niitä parempia käyttäytymismalleja mutta ei se helppoa ole. Etenkin tuon esikoisen kanssa on tullut paljon harjoiteltua ja hakattua päätä seinään (siis kuvainnollisesti ja vain omaa päätä ; ) ). En tiedä, muutkin on sanoneet, että esikoisparka on nimenomaan se harjoituskappale, joka kärsii ne epävarmojen vanhempien kasvatuskokeilut ja harharetket. Nyt uhmaikää aloitteleva kuopus tuntuu olevan nyt aivan eri puusta tehty, varmaan on temperamentiltaankin erilainen -ei kylläkään oikeasti helpompi- mutta luulen, että oma kehittyminen ja omien tunteiden ymmärtäminen ja sen toisen pahan olon SIETÄMINEN ilman ylitsevuotavaa ahdistusta ja kiukustumista on tässä muutaman vuoden aikana kehittynyt huomattavasti.

Osa sisaruksista kasvoi enemmän tai vähemmän ongelmallisiksi, etenkin itsetunnoltaan, mm. masennus- ja ahdistusoireilua, ylipainoa ym. on. Itse kuitenkin jostain syystä olen ilman suuria ongelmia selvinnyt - tai sitten ne ongelmat odottavat esiintuloaan pinnan alla sitten kun tilaisuus tulee, esim. joku suuri kriisi elämässä.

sisaruusparvessa, tms. esikoinen, keskimmäinen, kuopus?

Meillä neljä sisarusta, kaksi vanhempaa veljeä, sitten minä ja nuorempi sisareni. Eniten ongelmia vanhimmalla veljellä ja nuoremmalla siskolla, ei mitään maata järisyttävää heilläkään, ihan työssä käyvää, itsensä elättävää, keskiasteisesti koulutettua normaaliväkeä, joilla kuitenkin ainakin näin heidät paremmin tuntien on ongelmia itsensä kanssa (masennusta, ahdistuneistuutta, huono itsetunto, katkeruus). Me välilapset olemme ainakin näin päällepäin selvinneet elämässä paremmin.

Meillä neljä sisarusta, kaksi vanhempaa veljeä, sitten minä ja nuorempi sisareni. Eniten ongelmia vanhimmalla veljellä ja nuoremmalla siskolla, ei mitään maata järisyttävää heilläkään, ihan työssä käyvää, itsensä elättävää, keskiasteisesti koulutettua normaaliväkeä, joilla kuitenkin ainakin näin heidät paremmin tuntien on ongelmia itsensä kanssa (masennusta, ahdistuneistuutta, huono itsetunto, katkeruus). Me välilapset olemme ainakin näin päällepäin selvinneet elämässä paremmin.

Vanhin kärsinyt eniten, seuraavaksi nuorin ja keskimmäinen on melko lailla ok.

narinaa, se ilmeisesti ahdistutti heitä suunnattomasta - että joku ei ollut tyytyväinen oloonsa.



Myöskään mistään epäoikeudenmukaisuudesta ei saanut valittaa tai olla poikkiteloin aikuisen tahtoa ja "kasvatusta" vastaan. Kaikki piti hyväksyä ja kun aikuinen sanoi, että ei sinulla ole mitään hätää, ei tuo ole itkun arvoinen asia eli pikkujuttu yms. niin niin sitten piti olla - aikuiset tiesivät, mitä lapsi saa tuntea ja miten hän kokee asiat.



Kesti kauan, ennenkuin saimme itsemme aikuisiällä takaisin "kasaan".

Ehkä kannattaa opetella sietämään vastarintaa ja vähän huutoa ja itkuakin omilta lapsiltaan.

jotain. Keskustelemalla lapsen kanssa esim että "miksi silloin alkoi riehumaan...?" Oliko syynä että ei tiennyt kuinka toimia? Vai väsymys? Tylsistyminen? Ja seuraavalla kerralla odotetaan, että lapsi huomioisi paremmin toisia ihmisiä ja voisi odottaa hetken ennen omien tarpeidensa tyydyttämistä.