En jotenkin jaksa ymmärtää ihmisiä, jotka vannoo, että me ei ikinä ja missään tilanteessa erota

tuokin on niin uskomattoman naiivia, että "ollaan oltu jo 12 vuotta naimisissa eikä kertaakaan olla eroa edes ajateltu". Entäs ensi vuonna? Sen jälkeen?



Ihminen kasvaa ja kehittyy kaiken aikaa. Maailma muuttuu. Mikään ei pysy ennallaan, eikä menneestä välttämättä pysty ennustamaan tulevaa.



Kunnioitan kyllä ihmisiä, jotka voivat sanoa olevansa onnellisia nykyisessä suhteessaan ja elämäntilanteessaan, mutta naiivius ei kaunista ketään. Ehkä sellainen pariskunta, jossa mummo on 90 vuotta ja pappa 93 vuotta, voivat melko suurella varmuudella sanoa olevansa yhdessä "loppuun asti"..

en usko siihen, että olisi olemassa yksi ja ainut Se Oikea. Siis jos maailmassa on 6,7 miljardia ihmistä, niin miten voi olla, että niin monella se yksi ja ainut oikea sattuu asumaan samassa maassa ja puhumaan samaa kieltä? Entäs jos se oikea asuukin Ugandassa ja sinä et ole häntä koskaan edes tavannut!

säälittää teidänlaiset ihmiset, jotka ette voi luottaa edes puolisoonne siinä, että hän pysyy vierelläsi aina.

säälittää teidänlaiset ihmiset, jotka ette voi luottaa edes puolisoonne siinä, että hän pysyy vierelläsi aina.

sulla on 50 % prosentin mahdollisuus kuolla syöpään, niin huokaisetko helpotuksesta?

että avioliitossa ei ole kyse tunteista vaan tahdosta, ei ehkä ole vielä koskaan saaneet kokea sitä tunnepuolta... Toki tahtoakin tarvitaan aina, mutta ei kai hampaat irvessä ole järkeä puskea jos miltään ei tunnu?

Mikäs siinä olla jumittaa perusmukavassa pullaelämässä jos ei tiedä paremmasta? Ehkäpä onkin niin että olemassa on myös oikeasti tyydyttäviä parisuhteita? Niistä ei uskalleta edes haaveilla, sillä silloin voisi olla vaarana että joutuu poistumaan mukavuusvyöhykkeeltään...

sulla on 50 % prosentin mahdollisuus kuolla syöpään, niin huokaisetko helpotuksesta?

avioliittoa on kyllä vasta 16 vuotta takana. Mutta mitä sitten.

kuin parilla, jolla eroaminen tulee vähän väliä mieleen!

tuokin on niin uskomattoman naiivia, että "ollaan oltu jo 12 vuotta naimisissa eikä kertaakaan olla eroa edes ajateltu". Entäs ensi vuonna? Sen jälkeen?.

Juostaan jatkuvasti uuden tunteen perässä ja mikään ei enää tunnukaan miltään.

että avioliitossa ei ole kyse tunteista vaan tahdosta, ei ehkä ole vielä koskaan saaneet kokea sitä tunnepuolta... Toki tahtoakin tarvitaan aina, mutta ei kai hampaat irvessä ole järkeä puskea jos miltään ei tunnu?

Mikäs siinä olla jumittaa perusmukavassa pullaelämässä jos ei tiedä paremmasta? Ehkäpä onkin niin että olemassa on myös oikeasti tyydyttäviä parisuhteita? Niistä ei uskalleta edes haaveilla, sillä silloin voisi olla vaarana että joutuu poistumaan mukavuusvyöhykkeeltään...

Joskus luin pariskunnasta joka oli ollut yhdessä 70 vuotta ja erosivat. Ikää kummallakin yli 90v. Kun heiltä kyseltiin eron syytä he ilmoittivat että ovat lasten takia pysyneet yhdessä, mutta nyt on lapset kuolleet, niin ei tarvii enää kärvistellä.



Mikään ei ole pysyvää.

avioliitto on ikuinen kuolemaan asti. Eipä sitä muuta tarvita. Nyt kohta 10v takana ja vanhemmillani 35v ja isovanhemmillani 60v.

ja itse asiassa väitän, että nimenomaan usko siihen "yhteen ja ainoaan oikeaan" on se, joka avioliiton tuhoon viekin. Aina kun jossain vaiheessa kuitenkin paljastuu ettei se puoliso ollutkaan täydellinen ja jostain kävelee vastaan vielä täydellisempi otus.



Tässä vaiheessa tuleekin vastaan tahto, järki ja päättäväisyys. Alusta lähtien pitää PÄÄTTÄÄ, että tämän ihmisen kanssa rakennan elämäni, tätä tahdon ja tässä pysyn vaikka se täydellisyys ensi vuonna kävelisikin vastaan. Pitää päättää omat kriteerinsä: mitä haluan puolisoltani ehdottomasti, mikä on toivottavaa ja mitä ominaisuuksia ei saa missään tapauksessa olla. Sitten kun oikeanlainen ihminen tulee vastaan niin pitää pystyä järkevästi punnitsemaan asiaa myös sen rakkauden ohi ja läpi. Ja kun yhteen päätetään mennä niin siinä samalla sitten pitää järjen tasolla myös luopua "sen oikean" etsimisestä ja päättää että tämän ihmisen kanssa rakennan elämääni vaikka eteen tulisi kuinka täydelliseltä vaikuttavia vaihtoehtoja.



Kyllä meille ainakin oli päivänselvää, että kun alle kolmekymppisinä sitoudutaan, niin on enemmän kuin todennäköistä, että seuraavien 60 vuoden aikana molemmille tulee vastaan vähintään kymmenkunta täydellisempää puolisoehdokasta kuin se alunperin valittu. Mitä sitten? Onko onni sitä että sännätään jokaisen vähänkään kiinnostavan ihmisen perään ja vaihdetaan aina kun tulee vielä täydellisempi vastaan. Edelleenkään en ymmärrä, miksi vaihtaminen toisi pysyvämmän onnen mukanaan. Jokaisesta seuraavastakin löytyisi kuitenkin niitä huonojakin puolia ja taas pitäisi vaihtaa...



t. 9

Sitä mieltä toki olen, ettei missään asiassa pitäisi vannoa "ei koskaan", ellei ymmärrä mitä se oikeasti vaatii ja tarkoittaa.



Eli: uskon täysin, että avioliiton on mahdollista kestää onnellisena kuolemaan asti eli vaikka 80 vuotta. Mutta ei se itsestään tapahdu, elleivät molemmat sitoudu suhteeseen ja tavoittele sille kestävää onnea.



Jos siis sanoo "en aio koskaan erota", niin silloin pitäisi olla myös katetta sanoille: pitää olla valmis tekemään töitä, että suhde toimii jatkossakin. Siitähän se on kiinni.



t. 11 vuotta onnellisesti yhdessä, eikä aikeissa erota

että avioliitossa ei ole kyse tunteista vaan tahdosta, ei ehkä ole vielä koskaan saaneet kokea sitä tunnepuolta... Toki tahtoakin tarvitaan aina, mutta ei kai hampaat irvessä ole järkeä puskea jos miltään ei tunnu?

Mikäs siinä olla jumittaa perusmukavassa pullaelämässä jos ei tiedä paremmasta? Ehkäpä onkin niin että olemassa on myös oikeasti tyydyttäviä parisuhteita? Niistä ei uskalleta edes haaveilla, sillä silloin voisi olla vaarana että joutuu poistumaan mukavuusvyöhykkeeltään...

Mä olen ainakin ollut myös sellaisissa puhtaasti fiilissuhteissa, joissa ei järjellä ollut mitään tekemistä. Ei ne kestä, kun se pohja on niin heikko. Avioliitossa täytyy olla tunne JA tahto. Kumpikaan ei toimi ilman toista.

Jos siis sanoo "en aio koskaan erota", niin silloin pitäisi olla myös katetta sanoille: pitää olla valmis tekemään töitä, että suhde toimii jatkossakin. Siitähän se on kiinni.

t. 11 vuotta onnellisesti yhdessä, eikä aikeissa erota

Vaikka päättäisi, etten koskaan eroa, niin mitä, jos toinen löytää toisen, rakastuu ja haluaa erota? Mitä jos puoliso sekoaa vaikka huumeisiin tai alkoholisoituu, käy väkivaltaiseksi tms. ja elämästä tulee perhehelvettiä. Entä jos kasvetaan erilleen, eikä tunteita tule, edes pakottamalla? Mitä jos huomaa, että tässä sitten ehkä eletään vielä 40 vuotta tuon ihmisen kanssa, jota en enää tunne, enkä haluakaan tuntea...

Siis kaikkea voi tapahtua. Olen nähnyt äärimmäisen tasaisen, toisilleen kaikinpuolin sopivan parin, joilla oli intohimoa/rakkautta/ystävyyttä jne. eroavan monen kymmenen vuoden jälkeen, koska mieheltä vain loppui rakkaus ja tahto, tai itseasiassa ne siirtyivät toiseen ihmiseen. Kukaan ei olisi koskaan uskonut eikä voinut ennustaa, ei varsinkaan pariskunta itse.

...mutta molemmat pidetään sitä aika epätodennäköisenä. Vaikka eihän sitä kyllä ikinä tiedä..



Me ollaan oltu (vasta)8v yhdessä, kestetty monet vaikeudet (ei nyt mitään niin vakavia kuin lapsen kuolema, mutta vaikeuksia kuitenkin..) ja aina niistä nimenomaan yhteistyöllä selvitty. Eihän se suhde aina mitään ilotulitusta ole vaikeiden aikojen keskellä, mutta meillä molemmilla on hyvä kokemus pysyvyydestä lapsuudessa, halutaan myös sellaisen puolesta taistella. Ja loppujenlopuksi kun miettii, ei kukaan toinen ihminen voisi niin hyvin minua ymmärtää kuin mieheni, ja uskon/tiedän vahvasti että hän on samaa mieltä minusta.



Silti, never say never. Toivon kuitenkin ettei me ikinä niin pahaa vastoinkäymistä koeta että se meidät eroon ajaisi. Koska se ei olisi ihan pieni murhe.