En jotenkin jaksa ymmärtää ihmisiä, jotka vannoo, että me ei ikinä ja missään tilanteessa erota

Siis jos vaikka saisin jonkun jättiperinnön (ei kyllä ole näköpiirissä), niin tekisin varmaan siinä vaiheessa avioehdon, koska koskaan ei voi olla varma mitä tapahtuu. Eikä se aina ole itsestä kiinni.



Mutta toisaalta en kyllä oikein osaa ajatella tilannetta, jossa haluaisin erota. Lähinnä tulee mieleen väkivalta, mutta sitäkin on niin vaikea uskoa tuosta omasta miehestä. Kaikissa muissa tilanteissa mentäisiin ainakin terapian kautta. Tietysti jos mies vaan päättäisi lähteä... mutta sitäkin on tällä hetkellä niin vaikea hänestä uskoa. En ole erityisen uskonnollinen, eli siitä ei ole kyse. Virallisesti naimisissa ollaan oltu vasta vuosi, mutta yhdessä kuitenkin lähemmäs kymmenen.

48:n kanssa. Jotkut nyt ei edes "kehtaa" erota. Mitä naapuritkin ajattelee.



Mä pistän kuitenkin paremmaksi. Olen vakaasti tullut sihen tulokseen, että naista ja miestä ei ole edes tarkoitettu elämään yhdessä nykymuodossa. Nämä avio-/avoliitot ym. on vaan yhteiskunnan, uskontojen ym. muotoutuma epäluonnolliselle yhtälölle. Miksi muuten se yhteiselämä olisi niin vaikeaa? 50% eroaa ja turha väittääkään, että ne loput 50% jossain onnen auvoisessa liitoissa elelevät.



Joo ja olen itsekin naimisissa, kohta 10 v. yhdessä kohta 20 v. enkä eroamassa ole. Koskaan ei kuitenkaan voi vannoa omasta saati toisen puolesta.

niin todennäköisyys meidän eroamiselle on noin 1 %. Eli mahdollista, mutta erittäin epätodennäköistä.

Mä olen menettänyt uskoni avioliiton "turvallisuuteen" ja "pysyvyyteen". En usko enää siihen, että mihinkään voi luottaa. Uskottavaa tuo vannominen on ainoastaan jos

1) pari on ollut naimisissa min. 50 vuotta, silloin tuskin enää suuria yllätyksiä tulee ( toki niinkin voi käydä)

2) pari on vastarakastunut, vastanainut ja kirkasotsaisen tosissaan (niinhän sitä pitää silloin ollakin, kuka hullu muuten tähän leikkiin lähtisi?)

3) pari on kokenut jonkun äärimmäisen kriisin (kuten oman lapsen kuolema tai pitkällinen vakava sairaus) ja selvinnyt siitä toistaan tukien

Kuulostaako kyyniseltä?

tietty tunne pitää olla että kyseessä olisi oikea ihminen ja niistä tunteista pitääkin nauttia. Mutta elämä on mitä on ja harva pidempään yhdessä ollut pariskunta varmaan voi sanoa tunteiden kukkineen joka hetki. Niitä vaikeuksia ja väsymystä tulee eteen itse kullekin ja niissä tilanteissa punnitaan se tahto. Jos tahtoa on ja suhteen eteen ollaan valmiita tekemään töitä ihan tosissaan niin eiköhän ne tunteetkin sieltä taas esiin tule. :) Ei se tahto tarkoita mitään hampaat irvessä puurtamista vaan juuri sitä että tehdään töitä jotta ne tunteet tuohon kyseiseen ihmiseen säilyisivät, vaikeuksista huolimatta.



Jos se tahto puuttuu ja seurataan vain tunteita, niin mitä tapahtuu kun eteen tulee vaikeuksia ja ne tunteet viilenevät. Ehkä joku toinen mies/nainen alkaa sillä hetkellä vielä herättää uusia tunteita ja jos pelkästään tunnepohjalla elellään niin silloinhan peli on jo menetetty.



Muutenkin nykyään noita tunteita ylikorostetaan. kaiken pitäisi olla niin upeaa ja ainutlaatuista, suuria tunteita herättävää. En meinaa että elämän pitäisi olla tylsää ja tasaisenpaksua, mutta että tavallaan hyväksyisi että arki voi olla ihan tavallista arkea ja alkaa sitten siitä etsimään niitä pieniä ilontunteita ja silloinhan ne siiremmat ilot ovatkin jo juhlaa! Jos taas kokoajan odotetaan tunteiden käyvän kuumina niin siihenkin turtuu eikä mikäään kohta tunnu miltään.



Mutta aiheesta. En menisi itse vannomaan ettei ikinä erota vaikka liki 10 yhteistä vuotta ja joitain tosi kovia paikkoja (lapsen vammaisuus, todella läheisten ihmisetn kuolemat, isot taloudelliset ongelmat...) ollaan läpikäytykin. Mutta sen voin vannoa että tahdon yrittää viimeiseen asti ja olen valmis todella tekemään töitä meidän eteen. Tähän mennessä tuo on riittänyt ja sitonutkin meitä tiukemmmin yhteen, tulevaisuus taas on auki.

että ihmisen pitää erota kasvaakseen ihmisenä



Eli ihminen elää 3 liittoa

1. nuoruuden rakkauden ja hurman

2. tasaisen liiton, mihin tehdään lapset

3 kun haluaa kasvaa (suom. kyllästyy) aikuisten ihmisten liitto



Tätähän tuputettiin jossain vaiheessa jokaisen ihmissuhdekouluttajan jutuissa naistenlehdissä. Pitkässä liitossa olevat leimattiin tylsiksi arkajaloiksi, jotka eivät uskalla etsiä sisäistä kasvuaan vaan jäävät liittoonsa.



Ei ihme, että ihmiset eroavat kun pelkäävät leimautuvansa. Pitkiä liittoja leimataan tylsiksi ja vain tavan vuoksi yhdessä olemiseksi.



Minusta nämä jutut ovat lähteneet siitä, että nykyajan "hetimullekaikkinyt" tyypit voisivat puolustella erojaan ja sitä, että halutaan vaihtelua kun juostaan sen rakastumisen tunteen perässä.

Eroaa kun pelkää leimautuvansa?



Kuule kyllä siellä ihan todellisessa elämässä erotaan miljoonista syistä jotka elämään liittyy.

Toiset uskovat utopiseen täydelliseen rakkauteen ja toiset kumppanuuteen ja ystävyyteen.

Kaikki ihmiset on erillaisia ja niin on jokainen ihmissuhdekkin.

Ihminen voi vannoa vaikka mitä koska juuri silloin tuntuu siltä.



Kyllä minustakin tuntui naimisiin mennessä ja -tahdon- sanoessa että olemme yhdessä aina. Jopa erittäin kurjina ja kovina aikoina TUNSIN että kyllä tästä selvitään ja pysymme yhdessä.

Vuosia meni eteenpäin ja asiat muuttuivat. Elämä muuttui, ihmiset muuttui ja löysivät toisensa ihan eri spektristä.

mulla ei ainakaan ole aikomustakaan miehestäni erota..

mulla ei ainakaan ole aikomustakaan miehestäni erota..

Yhdessä ollaan ja pysytään kunnes kuolema erottaa.

Mutta mun käsittääkseni (ja toivoakseni) ne voi läpikäydä sen saman liiton sisällä. Tulee kriisikausia ja parempia aikoja ja kumpikin puolisoista kypsyy ja muuttuu. Pitää tutustua puolisoonsa uudestaan ja taas uudestaan ja oppia nauttimaan liiton seuraavasta vaiheesta. On myös ymmärrettävä, että nuo muutokset eivät tapahdu puolisoissa yhtä aikaa: toisella voi olla menossa tasaantuneen liiton tyytyväisyys, kun toinen (yleensä se neli-viisikymppinen nainen) alkaa etsiä itseään ja elämäänsä. Tai toinen elää vielä sitä huumasuhdetta ja toisella on alkamassa jo se tasaisen tyytyväisyyden ja kiintymyksen vaihe. Se uusi elämä ja uusi suhde on aivan mahdollista löytää siitä omasta liitosta, kunhan asioista keskustellaan ja ymmärretään se, että sekä yksilöt että se liitto eivät ole mikään fiksoitunut lopputulos vaan muuttuva, elävä, kehittyvä olio ja että ne muutosvaiheet käydään läpi sekä yksilön että liiton sisällä ja niille on annettava aikaa. Jos muutama kuukausi tai parikin vuotta menee etäisenä ja "kriisissä" on silti mahdollista, että työtä tekemällä ja aikaa antamalla se suhde nousee uuteen kasvuun ja edessä on vuosia tai vuosikymmeniä yhteistä aikaa. Kärsimättömyys ja "nyttääeiooenääkivaamähaluunhetiparemman" -asenne johtaa etenkin lasten kärsimykseen ja lisäksi siihen, että ne samat kriisit ja suot ovat edessä siinä seuraavassa liitossa, nyt vaan tuhannesti komplisoidumpina, kun mukana ovat exät ja nyxät ja entiset ja uudet apet ja anopit ja omat ja toisten lapset jne. jne.



Eri asia on, jos suhteessa on mukana alkoholi, huumeet, väkivaltaa jne. Silloin ei voi keskustella ja kehittyä sen todellisen yksilön kanssa vaan ensin on hoidettava se perussairaus tai -ongelma pois alta, vasta sitten voi keskittyä ehkä siihen suhteeseen. Ja jos sillä alko-, huumeongelmaisella tai pers.häiriöisellä puolisolla ei ole halua tai kykyä parantua, ei omaa ja etenkään omien lasten elämää kannata uhrata.

miksi täällä halutaan niin kiihkeästi mustamaalata eronneita. Onko kyse siitä, että oma turvallisuudentunne ei kestä sitä että jotkut eroaa? Kaikilla elämä ei vaan oikeasti ole yhtään helppoa. Siis en nyt tarkoita sellaista arkivaikeutta, jota kaikissa suhteissa on, vaan ihan oikeita ja isoja ongelmia. Ei silloin välttämättä riitä se, että tahtoo. Itseään ja omaa suhtautumistaan voi muuttaa, mutta toisen muuttaminen onkin sitten hankalampi juttu. Koossapysyvä perhe on todella hieno arvo sinänsä, mutta en silti lähtisi syyllistämään niitä, jotka eivät siinä onnistu.

olemme toistemme puolisot loppuiän. Mutta ei sekään mun maailmaa hetkauta vaikka ero joskus tulisikin.

Siitä alkaa sitten toisenlainen elämä.

Silti paljon saa tapahtua, jotta eroamme, siksi uskallan jopa vannoa.



t: se 12 v ollut, jolla on Se Oikea, numeroa en enää muista

että ero ei ole vaihtoehto, ei mahdollisuus ei kä sallittua. Että lupaukset on pidettävä tuli mitä tuli. Ei se onnea takaa, mutta liiton pysyvyyden ;)



Meillä on uskonnollinen vakaumus, joka kieltää eron. Eli kun ukko ärsyttää, toivon hänen kuolemaansa, en eroa :D

Onks se todella sen arvoista? Esim. narsistinen persoonallisuushäiriö ja vaikka sairaalloinen mustasukkaisuus ei näy välttämättä ennen häitä tai niitä ei halua nähdä... Onko ainoa vaihtoehto oma tai toisen kuolema? Ainoa vapautus?

että ero ei ole vaihtoehto, ei mahdollisuus ei kä sallittua. Että lupaukset on pidettävä tuli mitä tuli. Ei se onnea takaa, mutta liiton pysyvyyden ;)

Meillä on uskonnollinen vakaumus, joka kieltää eron. Eli kun ukko ärsyttää, toivon hänen kuolemaansa, en eroa :D

Noin monta kohtaa jossa uskot.

Me ollaan 14 v yhdessä ja kaikenlaista koettu. Edelleen yhdessä. Katkeroitunut tavallaan olen, mutta samanlaisia ne ukot aidan toisella puolen on, ei sen parempia.

Aina se vanha koirakin voi oppia uusia temppuja, joten yhdellä vessapaperirullan asennolla ei ole mitään väliä. Ja vasta vastoinkäymiset opettaa elämää.

En toisaalta usko, että avioliitto on se juttu, vaan voisin erota jos siltä tuntuisi, mutta ei se nyt tunnu siltä, edes pahana hetkenä en pysty eroamaan, aina on jotain mikä pelastaa. Ymmärrän myös nyt jo eläkeläispariskuntia, jotka on lähinnä kavereita keskenään enää. Sairauksien ja lasten syntymien kautta, ei se rakkaus ole se tärkein, vaan välittäminen, tai oikeastaan se "huuma" ei ole se oikea rakkaus, vaan se välittäminen ja kiintymys nimenomaan.

Uskottomuus periaatteessa antaisi luvan eroon. Mutta uskonnollinen vakaumushan kieltää senkin :) Siis ei ole luultavaa että toinen pettää, koska hän ei ole pettämättä minun takiani vaan oman ikuisen elämänsä takia. Sen varaan ei kannata ollenkaan laskea että voisi päästä toisesta eroon hänen pettämisensä johdosta, vaan täytyy varautua elämään koko elämän toisen kanssa ja tekemään siitä elämästä niin hyvää kuin mahdollista.

Jos toinen nyt olisi aivan hullu tai hakkaaja niin se antaisi luvan asumuseroon, mutta ei uuden kumppanin etsimiseen. Sitten pitäisi olla loppuelämä selibaatissa, mikä ei olisi mukavaa... ei siis kannata myöskään hakata tai tulee kuiva loppuelämä.

Onks se todella sen arvoista? Esim. narsistinen persoonallisuushäiriö ja vaikka sairaalloinen mustasukkaisuus ei näy välttämättä ennen häitä tai niitä ei halua nähdä... Onko ainoa vaihtoehto oma tai toisen kuolema? Ainoa vapautus?

että ero ei ole vaihtoehto, ei mahdollisuus ei kä sallittua. Että lupaukset on pidettävä tuli mitä tuli. Ei se onnea takaa, mutta liiton pysyvyyden ;)

Meillä on uskonnollinen vakaumus, joka kieltää eron. Eli kun ukko ärsyttää, toivon hänen kuolemaansa, en eroa :D

Mun vanhemmat on kuin paita ja perse. En todellakaan voisi kuvitella heidän eroavan. Ajatus on täysin mahdoton. He ovat vain kuin yksikkö. Aina yhdessä ja viihtyvät erinomaisesti. Tottakai kränääkin on joskus mutta se on lähinnä kuin oikea käsi riitelisi vasemman kanssa.



Ehkä siksi mullakin on ollut niin kovat odotukset liiton suhteen ja sitten kun se kariutui oli tosi kova paikka vaikka tiesi että niin on oltava.

..mutta sielunkumppanistani minut erottaisi vain ja ainoastaan joku sellaisen mittakaavan ongelma, joka aiheuttaisi haittaa muille kuin minulle itselleni. Ja ei, mieheni ei todellakaan pahoinpitele tms. minua, mutta riitelemme paljon. Monille riitely on kauhistus; yksikin ystäväpariskunta kertoi että eivät ole koskaan riidelleet niin paljon kuin me teimme yhden visiitin aikana. Minulla ei ole muistikuvaa riitelystä, vain kevyestä väittelystä yhtä asiaa koskien...no, tuo pari erosikin 2kk häistä sillä "ei niitä riitoja jaksa hullukaan".

Lähinnä tuo "en usko, että mihinkään voi luottaa" -kohta.



Itse kyllä olen sitä mieltä, että saattaa se ero tulla. Vaikeat tilanteet voi elämässä kuluttaa liittoa niin, ettei siinä sitten jaksa enää venyä minä tai mies. Ollaankin mieheni kanssa juteltu alusta asti siitä, että jos joskus eroajatukset tulevat, koitetaan kuitenkin muistaa olla ystävällisiä toisillemme eikä lähdetä hirveän riitaisaan eroon. En tiedä vaikuttaako semmoinen ajattelu, mutta on ainakin yritetty.



Ystäväni mielestä ollaan sekaisin, hänestä eroja ei pidä ajatella, jottei se sitten vahingossa tapahdu juuri siksi. Mutta minusta on ihan tervettä jutella siitä mikä saattaa tapahtua: eihän me todellakaan nyt osata nähdä mikä voisi olla semmoinen asia joka meidät erilleen ajaisi. Niin kuitenkin käy puolelle avioliitoista, että millä tavoin me muka oltaisiin niin erinomaisen erilaisia ettei semmoista _voi_ koskaan tapahtua?



Minusta eroja on ihan hyvä ajatella, ja valmistautua siihen tavallaan. Siis ei olettaa eron tapahtuvan ehottomasti, vaan miettiä selviämiskeinoja siihenkin tilanteeseen. Mutta ihmiset on erilaisia, toisen mielestä koko homma on turhaa. :)

Me emme täytä mitään noista kolmesta esittämästäsi vaatimuksesta. 12 vuotta vasta yhdessä, ei olla vastarakastuneitakaan siis, eikä mitään isoja kriisejä koettu. Ihan varmoja ollaan kuitenkin, että emme eroa.



Miksi emme olisi? Loppu elämän ajaksi tämä liitto on solmittu (8 vuotta sitten). Luotamme kumpikin siihen, että toinen on tosissaan ja yhtä suurella vakavuudella mukana. Näin ollen emme siis eroa :)



Helppoa, kun sen oikein oivaltaa...