En jotenkin jaksa ymmärtää ihmisiä, jotka vannoo, että me ei ikinä ja missään tilanteessa erota

Just miehen kanssa juteltiin kotivinkissä olleesta jutusta rahariidoista.

Meidän mielestä jo se lähtökohta että ollaan sen verran itsekkäitä että on minun rahat ja sinun rahat ja laitetaan tietty prosenttiosuus jollekin yhteiselle tilille. Eihän tällasella tyylillä edes halua jakaa yhteiselämää toisen kanssa. Meillä on KAIKKI yhteistä. toki mulla kyllä on omalla nimelläni tili johon tulee lapsilisät ja äp-raha/kotihoidontuki mutta silti rahat on yhteisiä.

Meillä on halua ja tahtoa elää yhdessä loppuelämä. Ja myös hoitaa suhdetta.

Vaikeitakin aikoja on illut ja niistä selvitty.

Yhteen kun muuttaa niin silloin pitää oppia luopumaan jostakin ja varmaankin saa taas jotakin muuta tilalle.

Meillä on 5 lasta ja nyt tulee keväällä 10v hääpäivä ja tarkotus olisi lähteä jonnekin matkalle ja otetaan vauva mukaan. Muut lapset jää hoitoon.

10v, joista 5v naimisissa. Pari vuotta sitten meillä oli iso kriisi ja avioero oli lähellä. Kuitenkin saatiin asiat selvitettyä ja nyt menee paremmin kuin koskaan. Mies on ollut kerran aiemmin naimisissa ja liitosta on yksi lapsi.

Itse en usko yhteen ainoaan kumppaniin, vaikka miehen kanssa ollaan niin samalla aaltopituudella kuin vain voi olla. Kuitenkin on paljon eroavaisuuksiakin, mutta niistä ei saa antaa tulla suhteen kompastuskiviä. Hankalia aikoja tulee varmasti edessäpäinkin, mutta kummallakin pitää olla halu niistä selviytyä. Ja se parishde kun ei pysy kasassa, jos kumpikin elää vain omaa elämäänsä, vaan sitä suhdetta pitää hoitaa ja ottaa irtiottoja kaksistaan.

haluan kovasti pitää liittoni koossa ja uskonkin sen jatkuvan. Silti ärsyttää ihmiset jotka huutelevat tuota me ei koskaan erota juttua.Anoppi paasaa ettei voi kuvitella lastensa ikinä eroavan mikä tarkoittaa että hän on niin vanhanaikainen ettei suvaitsisi eroa, se olisi häpeä. Tai sitten se ikuisen yhdessäolon hehkuttaminen on jotain ihme kerskailua, isäni löysi uuden vaimon ja niin huudettiin että ollaan loppuikä yhdessä. kaksi vuotta olivat. olisivat voineet pitää vähän matalampaa profiilia aluksi. mutta piti suvulle rehvastella että uusi onni löytyi ja tämä toimii...

ps. ei sen oikean tarvitse silti täydellinen olla...



Liiton kasassa pysymiseen ei tarvita suurempaa tahtoa, kun on ne tunteet.



t: 12 v yhdessä

"katsotaan nyt, toimiiko tää..." Musta tuo ajattelutapa kostautuu siinä vaiheessa, kun tulee isoja kriisejä. Silloin on takaovi auki, koska "nyt tää ei toimi". Ja kuitenkin pariskunta voi selvitä isoistakin kriiseistä, jos on tahtoa pysyä yhdessä. Hyvin pitkissä liitoissa saattaa jopa olla vuosia, jolloin ei ole hirveästi tunnetta mukana. Joku sanoi, että pitäisikö siinä sitten pysyä seuraavat 40 vuotta. Mutta mitä jos sen suhteen saakin vielä toimimaan, jos kriisin jälkeen löytääkin ne tunteet taas? Mitä on parin vuoden tunteettomuus 40 vuoden onnen rinnalla? ;)

edes pystynyt menemään naimisiin mieheni kanssa, ellen ajattelisi että olen hänen kanssaan loppuelämän emmekä eroa koskaan!



Tiedän, että ex-poikaystäväni(ystävieni) kanssa en olisi pystynyt menemään naimisiin, koska syvällä sisimmässäni tiesin, että ero on "vaihtoehto"!

Olisin varmaan karannut viimeistään kirkon rappusilta, jos olisin hänen kanssaan siihen tilanteeseen asti "joutunut":). Olisi ollut jotenkin niin noloa käydä siellä sukulaisten ja ystävien edessä lupailemassa mitä sattuu;)



En myöskään ymmärrä tuota "kaikki on tahdosta kiinni" - juttua.. Niin, olisin minäkin varmaan kestänyt ex:ääni (kai ihminen kestää aika paljon kaikkea jos on pakko), mutta onneksi lähdin siitä turhasta suhteesta ja nyt olen aivan aidosti onnellinen!

ja sitä kannattaa käyttää jos on suhteessa jossa molemmilla on enimmäkseen hyvä ja turvallinen olla. Mutta entä sitten kun avioparille ei ole muuta yhteistä kuin vuokrakämppä? Kannattaako senkin tähden kitkuttaa tahdon asialla? Kai nyt joku määrä tunnettakin tarvitaan...

Vaikka päättäisi, etten koskaan eroa, niin mitä, jos toinen löytää toisen, rakastuu ja haluaa erota? Mitä jos puoliso sekoaa vaikka huumeisiin tai alkoholisoituu, käy väkivaltaiseksi tms. ja elämästä tulee perhehelvettiä. Entä jos kasvetaan erilleen, eikä tunteita tule, edes pakottamalla? Mitä jos huomaa, että tässä sitten ehkä eletään vielä 40 vuotta tuon ihmisen kanssa, jota en enää tunne, enkä haluakaan tuntea...

Siis kaikkea voi tapahtua. Olen nähnyt äärimmäisen tasaisen, toisilleen kaikinpuolin sopivan parin, joilla oli intohimoa/rakkautta/ystävyyttä jne. eroavan monen kymmenen vuoden jälkeen, koska mieheltä vain loppui rakkaus ja tahto, tai itseasiassa ne siirtyivät toiseen ihmiseen. Kukaan ei olisi koskaan uskonut eikä voinut ennustaa, ei varsinkaan pariskunta itse.

"katsotaan nyt, toimiiko tää..." Musta tuo ajattelutapa kostautuu siinä vaiheessa, kun tulee isoja kriisejä. Silloin on takaovi auki, koska "nyt tää ei toimi". )

On paljon parempi pitää suhteen lähtökohtana sitä, että laitetaan tämä kestämään. Minusta vihkikysymyksissä ollaan asian ytimessä: "tahdotko osoittaa rakkautta ja uskollisuutta hyvinä ja pahoina päivinä?" Ja minusta tuohon voisi vielä lisätä "tahdotko osoittaa kunnioitusta?".

Ei siinä kysellä, että oletko rakastunut ja miltäs nyt tuntuu ja lupaatko katsella tiukan paikan tullen, tuleeko tästä enää mitään vai ei.

Ydinasiat siis ovat rakkaus, kunnioitus ja uskollisuus kaikissa muodoissaan. Jos molemmat elävät jokaisen päivänsä muistaen nämä asiat, niin ei se ero kovin helposti ovelle kolkuta! Rakkaus synnyttää rakkautta, kunnioitus kunnioitusta. Hyvää pitää ruokkia eikä vain odotella, pysyykö liitto itsestään kasassa.

25

ikuinen avioliitto ei ole mikään itseisarvo. Juuri että uskonnon tai periaatteiden vuoksi pysytään yhdessä, koska ei saa enää vaihtaakaan ja vaikka toisen naama kuinka vituttaisi aamusta iltaan niin yhdessä pysytään, koska erotakaan ei voi. Ei minusta mitään ihailtavaa tai kadehdittavaa ole sellaisessa liitossa, vaikka se sitten olisi kestänyt 50 vuotta. Säälittäväähän se vain on.

Mut jos ei usko avioliiton pysyvyyteen, voiko sen saada kestämään? Jotenkin tuntuu, että uskon myötä menee pohja yrittämisellekin. Ja mistä sitten tietää, milloin kannattaa lähteä ja milloin jäädä?

vissiin ole sun ymmärryksestä kiinni mihin ihmiset uskoo ja mihin suuntaan haluavat elämäänsä viedä...

mihin sitä täällä maailmassa pitäisi sitten uskoa jos ei rakkauteen ja yhdessä oloon.. Egoismiin ja kyynisyyteen??

Itse en toki vannoisi asian puolesta, mutta en heti osaisi kuvitella tilannetta, jossa ottaisin eron miehestäni. Kaikenlaista voisi tietenkin tapahtua, mutta näin 16 yhteisen vuoden jälkeen ja samoja arvoja puolustavina uskoisin, ettei sellaista tilannetta tule eteen.



Kun olen lueskellut täällä esim. ihmisistä, joiden mielestä on ihan ok, että strippari tai sylitanssija esiintyy polttareissa, ollaan jo mielestäni aika pitkällä uskottomuuden sallimisen tiellä. Itse ajattelen, että voi ihastua ja ehkä jopa rakastuakin avioliiton ulkopuolella, mutta tahdon asia on sitten se, mitä sen jälkeen tapahtuu (tai oikeammin mitä ei tapahdu). Meillä ei käytetä lainkaan alkoholia, mikä vähentää riskiä seikkailla "syyntakeettomasti". Myös väkivallan mahdollisuus on pienempi.



Meillä siis ap:n vaihtoehdoista toteutuu vain b ja sekin osittain (kirkasotsaisen tosissaan). Rakastuneita kyllä ollaan, mutta ei vastanaineita.

että vihkivaloja sanoessani tuumin, että toivottavasti tämä on loppuelämäksi, mutta jos ei ole, niin sitten ei ole, ei se ole mikään maailmanloppu. Ja rakastunut olin, mutta olen aina ollut realisti.

Nyt avioliittoa takana 10 vuotta, ja takava vakava sairaus ja siitä selviäminen, ja nyt tuntuu, että ehkä tämä olisi kuitenkin se loppuelämän juttu. Vieläkään en ota sitä minään oletusarvona. Ikinä ei voi tietää mitä seuraavaksi tapahtuu.

Ei se, että realistisesti ajattelee että "ehkä tämä tai tuo liitto ei kestä" ole mitään pahaa kyynisyyttä vaan tervettä järkeä. Niin moni liitto hajoaa ja niin monista syistä. Minusta on ennemminkin helvetin naiivia uskoa, että "olemme ikuisesti yhdessä", koska todellakaan et tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan...



Mun ex aina syytti, että kun en usko suhteemme jatkuvuuteen, niin ei se myös voikaan jatkua. Ja ero meille tuli, mutta vain siksi että liitto oli väkivaltainen, ex alisti ja nöyryytti minua kaikin tavoin ja lopulta myös petti. Kun merkkejä tästä oli jo olemassa, miksi ihmeessä olisin uskonut liittomme jatkuvan ikuisesti?! Toki toivoin, että vaikeudet olisi olleet voitettavissa, mutta eivät ne olleet.



Ero on joskus - ehkä jopa usein - kaikkein paras ratkaisu, mutta ei siihen heppoisin perustein kukaan ryhdy. Naimisiin menosta en sitten olisikaan niin varma - heppoisia perusteita löytyy ehkä enemmän siltä puolelta.

Mentiin aikanaan kihloihin 1 kk tuttavuuden jälkeen, naimisiin 5 kk:ssa. Jo silloin oltiin sitä mieltä, ettei ikinä erota. Eikä meidän avioliittomme perusta olleet mitkään suunnattomat ylitsevuotavan rakkauden tunteet, vaikka rakastuneita olimmekin. Kyllä avioliitto perustui ihan järkisyihin - olimme molemmat löytäneet ihmisen, jonka kanssa ajattelimme perustavaa laatua olevista ja itsellemme tärkeistä asioista samalla tavalla. Siinä vaiheessa kun sanoimme tahdon, oli jo käyty läpi perheen työnjako erilaisissa tilanteissa, se miten ja kuka lapset hoitaa ja kasvattaa, mikä liitossamme on pettämistä, mikä sallittua ja mikä ei, mitkä asiat ovat tärkeitä ja oleellisia ja mitkä vähemmän tärkeitä, mihin järjestykseen laitetaan perhe, harrastukset, työ, kaverit jne... Olimme siis laatineet säännöt jo siinä vaiheessa kun kukaan ei epäillyt kenenkään rikkoneen niitä.



Nyt on oltu naimisissa 12 vuotta, eletty läpi yhdessä kaksi syöpää, 3 yhteistä lasta, joista yksi erityislapsi, rakennettu yksi talo ja yksi kesämökki, koettu työttömyys, 2 vuoden yhtämittainen seksittömyys,... Emme edelleenkään ymmärrä, miksi avioliitto ei voisi kestää jos molemmat niin haluavat ja päättävät. Tahdosta se on kiinni, eikä mistään "ikuisesta rakkaudesta". Jos elää pelkästään tunteidensa mukaan, niin mikään ei kestä. Nykyihmiset ovat sellaisia tuuliviirejä, että aina pitää tehdä niinkuin sillä hetkellä "tuntuu", eivät tunteet kaikkea kerro ja ne muuttuvat aina. En usko että olisin yhtään onnellisempi jos olisimme eronneet niinä vaikeina aikoina, todennäköisesti olisin paljon onnettomampi.

silti jollakulla voi olla tuohon väitteeseen aika vakaat syyt. Esim avioliittoleirejä, punnittua puhetta ja paaaaaljon tekoja ja vaikeitakin hetkiä suhteen hoitamisessa, arvot ja katsomus jonka mukaan ei kertakaikkiaan näe että ero olisi hyvä ratkaisu itselle....

että tuon yhdessä ikuisesti -tunteen kyllä tuntee silloin kun se oikea on kohdalla. Siis se tunne, että ilman tuota toista ihmistä en olisi minä, en olisi kokonainen ihminen vaan että hän on osa minua. Näin tunsin 11 vuotta sitten ja niin tunnen edelleen ja aina :)



p.s kertaakaan ei ole tullut mieleenkään erota ja jo seurusteluaikoina puhuttiin, että naimisiin ei mennä jos ero on edes vaihtoehto.

On ihan terveellistä suhtautua elämään realistisesti, mutta jos kuvittelee omaa kyynisyyttään realismiksi, on hakoteillä...



Mun mielestä avioliiton onnistumiseen vaikuttaa kolme seikkaa: 1) puolisoiden yhteensopivat luonteet ja arvomaailma, 2) halu tehdä töitä avioliiton onnistumiseksi ja 3) suotuisat olosuhteet. Eli pitää mennä naimisiin oikeanlaisen ihmisen kanssa, eikä vaan lillitellä siinä alun rakastumisen tunteessa, vaan nähdä sen yli, ja tuo kolmas onkin sitten ihan tuurista kiinni. Kriisitöntä avioliittoa tuskin tuleekaan, mutta on tuurista kiinni, kasautuuko johonkin avainkohtaan niin paljon p***aa, ettei ns. täydellinenkään suhde sitä kestä. :/

vain omasta puolestani voin ehkä olla varma, että eroa ei tule, mutta elämä voi olla ylläreitä täynnä, eihän sitä loppuviimeksi siitä puolisostaan tiedä. Onhan näistä luettu, kun yht'äkkiä yllättäen mies ilmoittaa lähtevänsä.



Parasta aina olla vähän varuillaan ja tsempata, niin ehkä silloin se erokaan niin helpolla tule??