Tiedättekö miksi minä en halua lapsia enää yli 3-kymppisenä?

Miksi ihmeessä olet sitten hankkinut niitä lapsia ja hankkiutunut tuohon tilanteeseen? Ei kai lapsia ole pakko tehdä jos ei niitä halua? Kuulostaa tosi kurjalta myöskin lastesi kannalta!

.

mutta ainahan nämä lähtee jossain vaiheessa sille mummoäiti/teiniäiti -linjalle. Ihme piikittelyä siitä kuka nyt on saanut lapsensa missäkin iässä. Luulisi että äitien mielestä lasten saaminen olisi ihanaa, on se ikä nyt mikä tahansa.

Taitaa nämä piikittelyt johtua aika pitkälti siitä, että tosi moni tuntee olonsa tyytymättömäksi pikkulapsiaikana. Sitten sitä omaa angstia yritetään lievittää ärsyttämällä muita. Jos vaikka jonkun muunkin saisi pahalle tuulelle. Minusta tuo paha olo paljastuu siinä, kun korostetaan sitä "vapaata aikaa", eli miten on menty ennen lapsia tai niiden jälkeen ja missä iässä juuri se on hienointa.

Ei meillä muuten kakita ja ykätä sohville tms... ihan siistiä meillä on ja remonttiakin uskaltaa suunnitella (ja myös tehdä) vaikka pieniä onkin.

Kukin tyylillään onneksi. Meille sopii lapseton, rauhallinen vaihtoehto.

moneen kertaan ja elämäntilanteet muuttua.... noin minäkin kuvittelin 30v mutta nyt nuorin menee kouluun syksyllä ja minä täytän 50v ensivuonna.... enkä kadu tippaakaan - tämä nuorimmainen(kin) on antanut niiiiiiiiiiiin paljon!

Kasvattakaa lapsenne niin, että niillä on terve ja hyvä itsetunto sekä realistinen minäkuva.



Mä en niitä kotoa saanut vaan sitä perinteistä jankutusta että ei susta mitään tule, ole hiljaa, älä näy, älä kuulu, voi kun mä häpeen sua, mene pois, näytät ihan huoralta, sä et tuota muuta kuin kärsimystä mun elämään jne...



Joten otin ekan miehen joka käveli parissa kympissä vastaan, hankittiin heti lapset, koska mulla oli sisäinen pakko saada joku joka rakastaisi mua ihan varmasti. Sairastin masennusta vuosia ja viiltelin itseäni. Hermot hajosi totaalisesti siihen, että esikoinen ei osoittanutkaan minkäänlaisen välittämisen merkkejä, enkä kai minäkään...Toinen tuli heti perään vahinkona.



Kolmas hankittiin vuosia myöhemmin ja hän on minun elämäni ja tähteni.



Hankin siis lapset ihan täysin vääristä syistä, paitsi nuorimman.

Musta ei ehkä olisi koskaan pitänytkään tulla äitiä kenellekään. En osaa osoittaa hellyyttä kellekään paitsi nuorimmalle lapsista



37

Itse olen ollut teinien äiti vuosikausia ja pari on jo täysi-ikäistä. Nimenomaan siksi, että lasten kehitystä on mielenkiintolista seurata olen halunut ison perheen. Teinit ovat ihania aikuistuvia ihmisiä!

Meillä on kaunis koti ja teemme ulkomaanmatkoja sekä lasten kanssa, että kahdestaan miehen kanssa. Harrastan oopperassa käyntejä ja yhdistystoimintaa. Voiko siis paremmin olla?

No ainakin kun seuraa noita ystäviä, joilla jo aikuiset lapset, niin onhan oma elämäni pienten lasten äitinä paljon rikkaampaa.

Siksi, että tahdon vanheta ja seesteistyä rauhassa sitten 5-kymppisenä.

50v vanhenemisessa on niin kamalaa? Vai hirvittääkö se jotenkin sillä eläkeikä alkaa siinä vaiheessa jo häämöttää.

Elämä ei todellakaan ole mitään kaaoksen, rumuuden ja paskan keskellä elämistä. Meillä on mukavia lapsia ja yleensä varsin rauhallista ja mukavaa. Elämä miehen kanssa ei ole sellaista, että "voi kun joskus olis aikaa itselle ja toisille", sillä meillä oikeasti on sitä tälläkin hetkellä. Molemmat voivat olla välillä lasten kanssa keskenään kotona ja välillä lapset ovat mummolassa, siskon luona tai kavereillaan yökylässä tms. Ollaan välillä päiväsaikaankin kahdestaan kotona, sillä kummallakaan ei ole 8-16 työ ja voidaan käydä vaikka lounaalla kahdestaan. Vauva nyt tietenkin muuttaa hetkeksi tilannetta, mutta eivät nuo kaksi aikaisempaakaan ole elämään ihan kamalaksi tehneet. En odota mitenkään erityisen kauhulla teinivuosiakaan. Teen töitä teinien kanssa ja minusta teinit eivät ole mitään erityisen kamalia otuksia. Toki niiden kanssa saa vääntää, mutta se on toisaalta ihan hauskaa :) En usko, että noista meidän lapsista tulee teininä niin hirveitä, ettei niitä uskalla jättää kotiin, jos itse menee vaikka jumppaan tai teatteriin.

pois ja saisi viisikymppisenä olla rauhassa... Elämä voi päättyä koska vaan ja elämästä pitää järjestää sellainen, että nauttii siitä sillä hetkellä.



Kyllä kunnolla eletty nuoruus ja iän tuoma itsevarmuus ovat lasten kanssakin etu. Itse sain esikoiseni 33-vuotiaana ja toisen 35-vuotiaana. Haluan elää lasteni kanssa jokaisen hetken, enkä lainkaan odota mitään lasten kasvamista sen kummemmin. Sain opiskella, juhlia, matkustella ja löytää paikkani työelämässä kaikessa rauhassa ennen kuin minusta tuli äiti. Kärsivällisyyttä on tullut roppakaupalla lisää, eikä meillä tarvi huutaa ja hermoilla pikkuasioista. Lisäksi ympärillä on kaunis koti ja taloudellisesti on mahdollista tehdä kaikkea mukavaa. Olisihan nuo lapset voinut vähän nuorempana tehdä, mutta onhan vuodet kehittäneet mua ihmisenä.

Sitten iski vauvakuume ja onneksi tulin vielä raskaaksi. Nyt meillä on 3 ihanaa lasta. 15-vuotias tyttö, 9-vuotias poika ja sitten tää parikuukautinen poikavauva. Il

oikeasti olen kiinnostunut. Kun lapset lähtee niin saan kodin itsellleni. On rahaa käydä kampaajalla ja kasvo/käsi/jalkahoidoissa. Opiskella, sisustaa, nauttia kulttuurista ja rauhasta.

Nyt tämä elämä on kaaosta ja paskan keskellä elämistä. Kotona on rumaa ja tyylitöntä. Ei tietoakaan rauhasta. Ihan masentaa kun kaikki on tätä rumuutta ja köyhyyttä.

Kuule, jos olisit opiskellut ja hommannut hyvän työpaikan silloin kun vaippoja päätit alkaa vaihtamaan, et nyt ruikuttaisi siitä kuinka mihinkään ei ole varaa.

Kuule, se on ihan sama milloin sen "oman kultaaikansa" viettää: ennen lapsia 20-40 vuotiaana vaiko vasta kypsemmällä iällä. Itse en ihanan vapaata ja pitkää nuoruttaani olisi vaihtanut lapsen kaitsemisiin. Nyt vanhempana ja elämää nähneenä nautin kotielämässä varmasti enemmän. Toki kaikki olemme erilaisia.

Pari hassua vuotta =) Täytyy pitää tuon verran taukoa sitten siinä seestymisessä =)

Minä olen ollut vain ja ainoastaan iloinen vauva-ajan jäätyä taakse. Ei koskaan enää vauvoja! Tykkänä enemmän isommista lapsista, en ole _koskaan_ tuntenut haikeutta vava-ajan perään.

Mutta joo, kaikilla ei ole mahdollisuutta saada lapsia alta 30 v, ja eihän kaikki haluakaan. Itse halusin myös lapset parikymppisenä aika lailla samoista syistä kuin ap. Koin että itse jaksan paremmin yöheräilyt ym. nuorempana ja kun omiin tapoihin ei ole ehtinyt tottua 20 vuotta niin lapsen tuoma muutos on helpompi kohdata. Mutat toiset kokee asian päinvastoin, ja se on ihan jees, koska ei ole mitään universaalia Kaikille Oikeaa Aikaa tulla äidiksi/isäksi, kaikki riippuu niin paljon tilanteesta ja ihmisistä.

Terv. ikää 45 ja lapset saatu 25-29 vuotiaana

tuskissanne vauvakuumeessa. Silloin se kuume on näet pahimmillaan. Nuorin kun menee kouluun ja vauva-vaiheesta perheessä ei haluaisi luopua.Tulee haikeus oikein. Lisäksi tulee paniikki, että vielä ehtisi vauvan tehdä. Tunteet myllää ja kuitenkin tuntee vielä olevansa niii....iiin nuori.

pyöräytin ne ekalle poikakaverille 20 vuotiaana.

Poikakaveri nyt tietenkin jätti, mutta voin ylpeillä, että olen ainakin saanut lapset nuorina.



Onneksi esikoistyttö näyttää kulkevan samoilla jalanjäljillä. Poikakaverinsa ei vielä haluais lapsia, mutta tytttöni haluaa ja aikoi jättää ehkäisyn salaa pois.



Tärkeintä on saada ne lapset nuorina, aivan sama kelle ne vääntää.

musta on ihanaa, kun lapset on jo kouluikäisiä! Sain lapset 28 ja 31-vuotiaana, ja se oli just passeli mulle. Ehdin elää sen nuoruuden, olla ja mennä, ja myös vähän vanhempana on taas sitä aikaa ihan itselleen. Nyt olen 39v.

Riippumatta lasten iästä mä en halua keskittyä vanhenemiseen viisikymppisenä...

Minäkään en todellakaan aio alkaa vanheta viisikymppisenä!

T. 41 v. ja raskaana

vanhukseksi viisikymppisenä. Työelämässäkin pitäisi vielä jaksaa semmoiset 15 v!



t 39v joka toivoo 7 kk ikäiselle kuopukselleen vielä pikkusisaruksia...

olen 51. eli lapset on yli kolmikymmpisenä tullut tehtyä. Saa nähdä, miten siinä vaiheessa ajattelen. Nyt olen sitä mieltä, että hyvinhänt ässä mennään.

Ei aika ennen lapsia ollut yhtään parempaa, enkä toivo, että vielä aikoihin muuttavat pois.

tuskin mikään yleinen ajatus onkaan ;) Meillä kävi onni, löydettiin toisemme nuorina (tavattiin 20 v), oltiin samaa mieltä lasten hankinnasta (koska ja kuinka monta, me haluttiin olla alle 30 v) ja nyt on oltu naimisissakin jo 20 vuotta.

Tärkeintä on saada ne lapset nuorina, aivan sama kelle ne vääntää.